Miksi viikinkiaikaisissa miekoissa on niin lyhyet kouraimet?

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle artikkelilleni viikinkiaikaisten miekkojen pito-otteista. Tarkoitukseni oli alunperin tehdä vain yksi kirjoitelma, mutta aihe paisui niin laajaksi, että päätin jakaa sen kahtia. Vastaan tässä toisessa osassa myös samalla erään lukijan kysymykseen:

"Nämä [viikinkiaikaisten miekkojen] lyhyet kouraimet ovat aina hämmentäneet minua, enkä taida olla ainoa. Osastahan ei saa neljän sormen otetta lainkaan. On teorioita että olisivat koristeita tms. mutta teristä löytyy käytön jälkiä."

Kysymys on itse asiassa monitahoinen. Se voidaan erottaa seuraaviksi kysymyksiksi, joihin kaikkiin pyrin vastaamaan tässä artikkelissani:

Onko miekkojen kahvojen muodolla merkitystä niiden pitotapaan?

Miksi joissain viikinkiaikaisissa miekoissa on niin lyhyet kouraimet?

Ovatko lyhytkouraimiset miekat käyttöaseita, vai koriste-esineitä?

Pystyykö lyhyitä kouraimia käyttämään samalla tavoin kuin pitkiä?

Kertooko kouraimen lyhyys jotain sen käyttäjän käsien koosta?

Miekan kahvan rakenne ja kehitys viikinkiajalla

Miekan kahvan osat. Kourain eli kädensija on se osa josta käsi ensisijaisesti ottaa kiinni. Kuten edellisessä artikkelissani osoitin, miekkaa pideltäessä hyödynnetään kuitenkin kahvanosia kokonaisvaltaisesti, etenkin pontta, mutta myös väistintä, ja välillä terääkin.

Yllä olevassa kuvassa on kaksi myöhäisrautakautisen miekan jäljennöstä. Vasemmanpuolimmainen on Petersenin erikoistyyppiä 2, ajoitettavissa vuosien 750–820 väliselle ajalle, ja se on Jarkko Niskasen tekemä. Oikeanpuolimmainen on jäljennös Rovaniemen Marikkovaaran miekan kahvasta, Oakeshottin tyyppiä XI, se ajoittuu vuosien 1050–1150 välille, kahva on minun tekemäni.

    Ensimmäinen miekka edustaa aivan viikinkiajan alkua, toinen sen loppua sekä ristiretkiaikaa, rautakauden viimeistä ajanjaksoa ennen keskiaikaa. Nämä ennallistukset havainnollistavat mainiolla tavalla miekan kahvan kehityksen alku- ja päätepisteen myöhäisellä rautakaudella. Käyn seuraavaksi tämän kehityksen pintapuolisesti läpi, mutten kiinnitä huomiota kahvan materiaaleihin tai koristeluun, koska ne ovat yhdentekeviä miekan käytön kannalta.

    Viikinkiajan alussa useimmissa (vaan ei kaikissa) miekoissa oli ponnen alla ponnenaluslevy, eli ponsi oli rakennettu kahdesta erillisestä osasta. Viikinkiajan lopulla ponsi oli yhtenäinen kappale, ja ponnenaluslevy oli jäänyt pois käytöstä. Ponsi muutti muotoaan kulmikkaammasta ja monimutkaisemmasta yksinkertaisen pyöreämuotoiseksi ristiretkiajalle tultaessa. Viikinkiajalta tunnetaan paljon enemmän eri ponsimuotoja kuin ristiretkiajalta, ja varhaiselta keskiajalta, jolloin ponnet yksinkertaistuivat ja yhtenäistyivät. Miekkojen muotokieli muuttui muutenkin ainoalaatuisista taide-esineistä hieman enemmän arkisten käyttötyökalujen suuntaan keskiajalle tultaessa.

    Miekan väistin piteni ajanjakson lopulla huomattavasti. Syntyi niin sanottu ”piikkiväistin”, muinaisnorjankielisissä saagoissa gaddhjalt. Jotkin myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan väistimet ovat kaksi kertaa pitempiä kuin jotkin varhaisemmat viikinkiaikaisten miekkojen väistimet. Väistimien pidentyminen liittyi oletettavasti kilven käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, mutta se on oman artikkelinsa aihe joskus tulevaisuudessa.

    Miekkojen kouraimet pysyivät jotakuinkin samanlaisina koko myöhäisen rautakauden ajan, ja pitkälle keskiajallekin. Huomionarvoista on että molempien näiden esimerkkimiekkojen kouraimet ovat sattumalta yhtä pitkät, 9,5 senttimetriä. Kourainten pituus vaihteli melko paljon kautta viikinki- ja ristiretkiajan, lyhin tuntemani miekan kourain on vain 6,2 senttimetriä, kun taas pisin on peräti 12 senttimetriä. On kuitenkin huomionarvoista että kummatkin näistä pituuksista ovat hyvin epätavallisia, suurin osa viikinkiaikaisten miekkojen kouraimista asettuu välille 8–9,5 senttimetriä. Kutsun täst'edes tätä kouraimen pituutta tavalliseksi.

    Kahvan muiden osien rakenne vaikutti myös kouraimen pituuteen. Kouraimesta poispäin kaareutuvat ponsi ja väistin antoivat lisää tilaa kädelle, mikä mahdollisti lyhyemmän kouraimen. Miekan haluttiin istuvat käteen kuin hanskan. Eurooppalaisissa yhden käden miekoissa ei juuri koskaan jätetty turhaa tilaa käden ympärille, vaan kouraimet olivat aina melko lyhyitä, sellaisia että käsi mahtui niistä kiinni pitämään, muttei yhtään pitempiä. Ylimääräinen pituus olisi ollut turhaa, ja hankaloittanut miekan käyttöä.

 

Kahvan rakenteen vaikutus miekan pitotapaan

Suurin osa viikinkiaikaisten miekkojen kahvoista noudattaa suoralinjaisia muotoja, jolloin ponnenalus ja väistin ovat suorassa tai lähes suorassa kulmassa kouraimeen nähden. Kutsun tällaista kahvaa tasakahvaiseksi. Petersenin 26:sta perusmiekkatyypistä kolmen (L, Z, Æ) väistin ja ponsi kaareutuvat poispäin kouraimesta. Tällaisia miekkoja kutsun avokahvaisiksi. Myös myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan miekkatyypeistä linssipontisten ja kiekkopontisten miekkojen (Oakeshottin ja Tomanterän typologioissa) ponnet kaareutuvat kouraimesta poispäin, vaikka väistin onkin suorassa kulmassa siihen nähden. Luokittelen nämä miekat myös avokahvaisiksi.

 

Kolme esimerkkiä viikinki–ristiretkiaikaisista miekankahvoista. Vasemmalla tasakahvainen Petersenin H-tyypin miekka. Keskellä avokahvainen Petersenin Æ-tyypin miekka. Oikealla myöskin avokahvainen Oakeshottin B-tyypin miekka. Kuten kuvasta käy ilmi, avokahvaisten mallien rakenne, etenkin ponnen muoto, antaa lisää tilaa miekkaa pitelevälle kädelle. (kuvat: Museovirasto).

 

Viikinkiajan alussa kaikki miekat olivat tasakahvaisia, mutta ajanjakson loppua kohden tultaessa kehittyi useampia avokahvaisia miekkatyyppejä. Kehitys alkoi pikku hiljaa. L-tyyppi oli ensimmäinen avokahvainen miekkatyyppi, joka kehittyi 800-luvun puolivälissä, ja oli erityisen suosittu Englannissa, mutta sitä löytyy myös mm. Norjasta. Se saattoi kuitenkin olla alkuperältään englantilainen tyyppi, jota on tuotu Skandinaviaan, sillä suurin osa L-tyypin miekoista on löydetty Englannista, ja norjalaisissa L-tyypin miekoissa on anglosaksityyppistä koristelua. L-tyypin käyttö loppui 900-luvun puolivälissä, eikä se näytä kehittyneen muiksi miekkatyypeiksi, joten se on erillään muitten avokahvaisten miekkojen kehityksestä.

    Joissain Petersenin O-, P- ja Q-tyyppien miekoissa on havaittavissa varhaista kehitystä kohti avokahvaisempia malleja, koska niitten ponnet kaartuvat aivan hitusen poispäin kouraimesta. Kuitenkin vasta Y-tyypin ponsissa on havaittavissa hieman enemmän kaareutumista, joka kehittyi varsinaisiksi avokahvaisiksi malleiksi vasta Z-tyypissä 970-luvulla ja Æ-tyypissä 1000-luvulla, joissa sekä ponsi että väistin kaareutuvat voimakkaasti poispäin kouraimesta. Kahvanosien kaartuminen poispäin kouraimesta antaa lisää tilaa miekkaa pitelevälle kädelle. Ilmeisesti tämä on ollut haluttu ominaisuus, joka on kehittynut viikinkiajan lopulla. Varhaisemman viikinkiajan miekoissa tätä piirrettä ei vielä ollut, vaan ne olivat suoraa jatkumoa varhaisempien aikakausien tasakahvaisista miekoista.

    Viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla suosituksi tulivat pitkäväistimiset ”piikkikahvaiset miekat”. Ne kehittyivät Petersenin X-tyypin miekasta, joka on vielä tasakahvainen. Petersenin luokittelu loppuu ajallisesti tyyppiin X, josta englantilainen Ewart Oakeshott on jatkanut omalla typologiallaan. Oakeshottin A- ja B-tyypit ovat kehittyneet Petersenin X-tyypistä, niissä vain ponnen muoto on kehittynyt linssimäisemmäksi, joten ne voidaan luokitella avokahvaisiksi miekoiksi.

 

 

Norjalaisen Jan Petersenin vuosisata sitten luoma viikinkiaikaisten miekkojen typologia Oslon kulttuurihistoriallisen museon konservaattorin Vegard Viken päivittämänä vuodelta 2011. (kuva: Vegard Vike)

Petersenin miekkatyypeistä vain kolmessa, kuvassa vasemmalta L, Z, ja Æ, on merkittävästi alaspäin kaareutuva väistin ja ylöspäin kaareutuva ponsi. Kaikki kuvan miekat on löydetty Suomesta. Kuvassa näkyvä L-tyypin miekka on Finnassa luokiteltu Z-tyyppiin kuuluvaksi, mutta mielestäni se muistuttaa enemmän L-tyyppiä. Kuvan miekat eivät ole tarkasti mittakaavassa keskenään. (kuvat: Museovirasto).

 

 

Tutkimusaineisto miekkojen kouraimista

 

Miekan kourainten pituuksia on mitattu vain parissa tieteellisessä julkaisussa, koska se ei ole kiinnostanut montaakaan tutkijaa aiemmin. Ian Peirce on mitannut miekkojen kouraimia kirjassaan Swords of the Viking Age (2002), ja Mikko Moilanen on mitannut Suomesta löytyneiden miekkojen kouraimia väistöskirjassaan Marks of fire, value and faith: Swords with ferrous inlays in Finland during the late Iron Age (ca. 700–1200 AD) (2015).

    Peircen aineisto koostuu kuudestakymmenestä miekasta, joista 14 on Norjasta, 11 Irlannista, 8 Suomesta, 7 Tanskasta, 7 Englannista, ja 1 Hollannista. Kahdentoista Peircen kirjassa esitellyn miekan alkuperää ei tunneta, niistä 9 sijaitsee Musée de l'Arméessa Pariisissa, yksi Tanskan kansallismuseossa Kööpenhaminassa, ja kaksi yksityiskokoelmissa. Vain yhdestä miekasta puuttuvat kahvanosat, joten sen kouraimen pituutta ei pysty päättelemään, tämä samainen miekka on myös viikinkiaikaa varhaisemmalta ajalta (n. 400–700). Peircen kirjasta löytyy siis 59:n viikinkiaikaisen miekan kouraimen pituudet.

    Moilasen väitöskirja puolestaan keskittyy vain Suomen alueelta löytyneisiin miekkoihin. Kaikkia näitä miekkoja ei ole tehty nykyisen Suomen alueella, vaan osa niistä on tuontitavaraa ja osa paikallisia. Aina ei pystytä sanomaan mitkä miekat on tehty täällä, ja mitkä tuotu ulkomailta. Helppolukuisuuden vuoksi kutsun Moilasen aineistoa suomalaisiksi miekoiksi, vaikkeivat ne kaikki olekaan alkuperältään suomalaisia. Juuri mitään eroa ei voida suomalaisten ja muiden viikinkiaikaisten miekkojen välillä tehdä, ja noita miekkoja on kuitenkin käytetty nykyisen Suomen alueella viikinkiajalla, siispä pidän termiä oikeutettuna.

    Moilanen listaa kirjassaan 151 miekkaa. Miekat on valikoitu sillä perusteella että niissä kaikissa on säiläkirjoitus, koska se oli Moilasen väitöskirjatutkimuksen pääaihe. Näin ollen kirjassa ei ole ollenkaan miekkoja, joissa ei ole säiläkirjoitusta. Säiläkirjoitusmiekkojen on oletettu olleen parempia kuin kirjoituksettomien, ainakin monissa tapauksissa. Säiläkirjoitukset olivat alunperin laadun tae, kun frankkilaiset sepänpajat merkitsivät tuotantoaan sillä tavoin. Monet säiläkirjoituksella varustetut miekat ovat kuitenkin ”väärennöksiä”, eli mahdollisesti kotimaassa tuotettuja halvempia kopioita kalliimmista tuontiaseista. Nämä on yleensä helppo tunnistaa siitä yksinkertaisesta syystä että luku- ja kirjoitustaidottomat sepät ovat kirjoittaneet kopioimiensa sepänpajojen nimet väärin. Joidenkin, vaan ei kaikkien, ”väärennettyjen” miekkojen laatu on heikompi kuin aitojen. Näin ollen, vaikka Moilasen kirjassa ei olekaan esitelty yhtään ”tavallista” säiläkirjoituksetonta miekkaa, joita suurin osa viikinkiajan miekoista oli, antaa Moilasen luettelo kuitenkin hyvän yleiskuvan viikinkiaikaisista miekoista Suomessa.

    Suomesta on löytynyt 400–450 viikinkiaikaista miekkaa. Luku on arvio, eikä edes Moilanen tiedä tarkkaa määrää. Suomalaisesta miekka-aineistosta eniten on koristelemattomalla säilällä varustettuja miekkoja, lähes 240 kpl. Toisiksi eniten on rautametalleilla tehdyllä säiläkirjoituksella koristeltuja säiliä, yli 130 kpl. Kuvioteräksisiä säiliä tunnetaan n. 80 kpl. Merovingi- ja viikinkiajan siirtymävaiheen miekkoja, jotka ovat sekä kuvioterästä, että koristeltu säiläkirjoituksin, on löydetty toistakymmentä kappaletta. Ristiretkiajan miekkoja, jotka on koristeltu ei-rautaisin säilämerkein, on kolmisenkymmentä. Kaikkiaan säiläkirjoitusmiekkoja (rautaisilla ja ei-rautaisilla merkeillä) on Suomen viikinki- ja ristiretkiajalta yhteensä n. 180 kpl. Suomen viikinkiaikaisista miekoista noin kolmannes on koristeltu säilämerkein. Vain Norjassa säilämerkkejä on suhteessa enemmän, Ruotsissa vain viidennes miekoista oli koristeltu säiläkirjoituksin.

    Eniten viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt Norjasta, noin 2500 kpl. Ruotsista miekkoja on löytynyt toisiksi eniten, yli 700 kpl. Suomen luku, 400–450 miekkaa, on kolmanneksi suurin. Brittein saarilta viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt 244 (joista 101 Englannista, 90 Irlannista, 36 Skotlannista, 14 Man-saarelta, ja 3 Walesista), Kiovan Rusin alueelta (nykyisen Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueelta) viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt yli 100, Tanskasta (sisältyen Ruotsin Skåne ja Saksan Schleswig) miekkoja on noin 100 kpl. Islannista on löytynyt vain 22 viikinkiaikaista miekkaa, mikä viittaa siihen että saarella ei ollut yleisesti tapana panna miekkoja hautoihin mukaan. Suurin osa miekoista on hautalöytöjä, mutta osa on myös uhrattuja, erityisesti jokiin. Näistä luvuista ei pysty päättelemään minkä nykyisen maan alueella on todellisuudessa viikinkiajalla ollut käytössä eniten miekkoja, vain sen kuinka paljon niitä on pantu hautoihin mukaan, tai uhrattu jumalille.

    Moilasen kirjassaan esittelemistä 151:sta miekasta 136:e hän antaa tiedon kouraimen pituudesta kirjan lopussa olevassa luettelossa. Näistä miekoista kuitenkin 12 on kahvastaan katkenneita niin että luettelon tiedot ruodontyngän pituudesta eivät ole kiinnostavia. Lisäksi 27:n miekan kahvanosat ovat puutteelliset, ponnen ja/tai väistimen puuttuessa, niin ettei pelkän ruodon pituuden perusteella voi päätellä miekassa olleen kouraimen pituutta. Itse kourainten säilyminen on hyvin harvinaista useimpien niiden ollessa eloperäistä ja helposti maatuvaa ainesta, mutta jos miekassa on väistin ja ponsi paikoillaan, niiden välimatkasta voi mitata miekassa olleen kouraimen pituuden. Moilasen kirjasta sain käyttökelpoiset tiedot 99 miekan kouraimen pituudesta.

    Kävin Moilasen miekkaluettelon läpi, tarkistin sen virheiden varalta, joita sinne oli lipsahtanut pari kappaletta, ja tein oman kaavioni miekkojen kourainten pituuksista. Tein saman myös Peircen kirjan miekoille, joille olemassaolevaa kaaviota ei ollutkaan vielä olemassa. Peircen kirjan miekoista 8 on Suomesta, ja useimmat niistä esiintyvät uudelleen Moilasen kirjassa. Otin kuitenkin mukaan yhden Peircen kirjassa esitellyn miekan, joka ei Moilasen väitöskirjan aineistoon lukeudu, koska siinä ei ole säiläkirjoitusta. Näin ollen analysoimieni suomalaisten miekankourainten lukumäärä on tasan sata kappaletta. Ulkomaisten miekankourainten määrä Peircen kirjasta on 49 kpl.

Tutkimustulokset miekkojen kourainten pituuksista

 

Tutkimusteni perusteella voin sanoa että viikinkiaikaisten miekkojen kouraimet olivat keskimäärin yhdeksän senttimetrin mittaisia. Vaihtelua kourainten pituudessa esiintyi jonkin verran, mutta vain hyvin harvinaisissa tapauksissa miekan kourain oli pidempi kuin 11 cm, tai lyhyempi kuin 7 cm.

Seuraavassa taulukossa esitän keskiarvopituudet kaikille miekkatyypeille, joista minulla oli tiedot:

 

Tein omat taulukot sekä Moilasen väitöskirjan suomalaista miekoista (100 kpl), että Peircen kirjan ulkomaisista miekoista (49 kpl), niin että pystyin vertailemaan näitä aineistoja keskenään. En kuitenkaan huomannut mitään merkittävää eroa suomalaisten ja ulkomaisten samaan tyyppiin kuuluvien miekkojen kourainten pituuksissa, enkä kokenut tarpeelliseksi julkaista näitä taulukoita erikseen. Kaikki aineisto on kuitenkin jo esitetty yllä olevassa taulukossa.

    Kuten taulukosta voi havaita, enemmän vaihtelua kourainten pituuksissa tapahtui tyyppien sisällä kuin niiden välillä, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen että kourainten pituus ei ole määrittävä tekijä yhdessäkään viikinkiaikaisten miekkojen typologiassa.

    On hyvä muistaa että joidenkin miekkatyyppien kohdalla saatavilla oleva lähdeaineisto kourainten pituuksista on niin pieni, vähimmillään yksi ainoa kappale, että näistä tyypeistä ei voida vetää johtopäätöksiä koko miekkatyypin kourainten tyypillisestä pituudesta. Esimerkiksi Petersenin tyypistä M minulla oli käytössäni vain yksi ainoa yksilö Peircen kirjasta, ja siinä sattui olemaan ennätyspitkä kaksitoistasenttinen kourain. Tämä on pisin tuntemani viikinkiaikaisen miekan kourain, eikä ole mitään syytä olettaa että M-tyypin miekoissa olisi tavallisesti ollut näin pitkiä kouraimia. Itse asiassa valokuvien perusteella tiedän että M-tyypin kouraimet olivat yleensä pituudeltaan samaa luokkaa kuin muidenkin tasakahvaisten miekkojen, mutta koska en halunnut ottaa mukaan aineistoon muita kuin oikeita mittaustuloksia, ei käytössäni ollut kuin tämän yhden M-tyypin miekan kouraimen pituus.

    Vaihtelua eri miekkatyyppien välillä näyttää esiintyvän aineistossani, mutta mitä enemmän yksilöitä kustakin tyypistä oli käytettävänä, sitä lähemmäs tämän tyypin keskiarvo hivuttautui kohti keskimääräistä 9–9,5 cm kourainpituutta. Muutamassa tyypissä oli kuitenkin havaittavissa poikkeamaa tavanomaisesta keskipituudesta.

 

    Suurin määrä yksilöitä oli Petersenin H-tyypin miekasta, 23 kpl, joiden kourainten keskipituus oli 9,5 cm. Toisiksi eniten, 13 kpl, oli Petersenin X-tyypin miekkoja, joiden kourainten keskipituus oli 9,2 cm. Kolmanneksi eniten, 11 kpl, oli Petersenin Z-tyypin miekkoja, joiden kourainten keskipituus oli 7,9 cm. Näillä määrillä voidaan jo melko turvallisin mielin sanoa että Petersenin Z-tyypin miekkojen kouraimet olivat keskimääräistä lyhyempiä.

    Tarkoitukseni oli alun perin tutkia onko eri miekkatyyppien kourainten pituuksissa eroa. Hypoteesini mukaan avokahvaisten miekkojen kouraimet olisivat keskimäärin lyhyempiä kuin tasakahvaisten miekkojen. Tutkimustulokset osoittivat hypoteesini paikkansapitäväksi, avokahvaisissa miekoissa todellakin on keskimäärin lyhyemmät kouraimet kuin tasakahvaisissa miekoissa. Avokahvaisiksi luokittelemistani miekkatyypeistä L-tyypin miekkojen kouraimet ovat keskimäärin 8,3 cm:n pituisia, Z-tyypin 7,9 cm. Petersenin Æ-tyypistä oli aineistossani valitettavasti vain yksi yksilö, jonka kouraimen pituus oli 8,1 cm, ja vaikka yhden yksilön avulla ei voida tehdä johtopäätöksiä koko tyypistä, on tämäkin pituus selvästi keskiarvon alapuolella. 

 

    Vain Behmer VI:n ja Petersenin erikoistyypin 2, sekä Petersenin P- ja Q-tyyppien miekkojen kourainten pituudet olivat tässä aineistossa alle yhdeksän senttimetriä, järjestyksessä: 8,9 cm, 8,5 cm, 8,7 cm ja 8,5 cm. Näistä kaikista paitsi Q-tyypistä oli vain yksi yksilö, joten ne eivät ole edustavia koko tyypistä, ja Q-tyypin miekkojen, joita oli vain kolme kappaletta, kourainten keskiarvoa laski yksi yksilö, jolla oli erityisen lyhyt kourain, vain 6,8 cm.

    Lyhytkouraimisuus ei kuitenkaan pätenyt avokahvaisiin luokittelemiini Oakeshottin typologian miekkoihin, joiden väistin on suora, mutta ponsi kaareva, ja joita käytettiin viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla. Näitten miekkatyyppien kouraimet ovat samaa luokkaa tasakahvaisten viikinkiaikaisten miekkojen kanssa, yhdeksän ja kymmenen sentin välillä.

    Pisimmät miekankouraimet olivat yksittäisiä esimerkkejä eri tyypeistä, pisimpänä Petersenin M-tyypin 12-senttinen kourain. 11 cm:n pituisia kouraimia oli Petersenin H-, K- ja N-tyyppien miekoissa, sekä Oakeshottin G-tyypin miekassa, joista vain viimeinen on avokahvaista ristiretkiajan mallia, muut tasakahvaisia viikinkiajan miekkoja.

 

Erikoisia esimerkkejä

 

Seuraavaksi esittelen pari kahvojensa puolesta erityisen mielenkiintoista miekkaa. Ensimmäisenä ase, joka aloitti keskustelun kourainten lyhyydestä ja synnytti artikkelin alussa esitetyn yleisökysymyksen.

Petersenin Æ-tyypin miekka Langeidista, Norjasta. Tämän miekan kouraimen pituus on todella lyhyt, vain 6,5 cm. (kuva: Kulttuurihistorian museo, Oslo).

Kuvan miekka, joka löydettiin vuonna 2011 Langeidista, Norjasta, on ollut omana aikanaan täysin käyttökelpoinen sota-ase, eikä suinkaan mikään koriste-esine. Kouraimen huomattava lyhyys ei satu silmään lainkaan sillä miekan väistin ja ponsi kaareutuvat poispäin kouraimesta, ja koko ase on kauniisti ja sopusuhtaisesti muotoiltu. Liian pitkä kourain näyttäisi tällaisessa miekassa oudolta, suorastaan rumalta, minkä lisäksi se olisi aivan tarpeeton. Seuraavaksi havainnollistan valmistamani pahvisen mallineen avulla tämän miekan käyttöä.

Valokuvien perusteella valmistin Langeidin miekan kahvasta pahvisen mallineen, jota käytin miekkaotteiden testaamiseen. Kaikkien kahvanosien pituudet ja leveydet ovat pahviversiossa täsmälleen samat kuin alkuperäisessä (kaikkine pienine epäsymmetrisyyksineen), joten sillä pystyy testaamaan miten hyvin käsi mahtuu näin lyhyelle kouraimelle.

Langeidin miekan pahvimalline eri miekkaotteissa, vasemmalta oikealle ja ylhäältä alaspäin seuraavasti: ”vasaraote”, kättelyote, ponsiote, katar-ote, peukalo-ote, ja väistinote. Vain viimeksimainittu osoittautui mahdottomaksi, koska etusormi ei ylettänyt erikoisleveän väistimen ympäri.

Tulokset olivat mieltä avartavia. Näinkin lyhyt kourain toimii erinomaisesti missä tahansa miekkaotteessa. Heti kun otin miekkamallineen käteeni, se tuntui istuvan siihen kuin hanska, eikä minun käteni ole millään tavalla pieni. Miekkamalline, vaikka olikin vain pahvia, tuntui ehkäpä parhaalta miekankahvalta mitä ikinä olen testannut. Poispäin kouraimesta kaartuvat väistin ja ponsi mahdollistavat vain 6,5 cm:n kouraimen pituuden, eikä tällaiseen miekkaan mielestäni paljon pitempää kannattaisi asentaakaan. Jopa ”vasaraote” tuntui hyvältä tällä kahvalla, joskaan sillä ei missään nimessä kannata lyödä loppuun asti, ettei vaurioita rannettaan. ”Vasaraote” onkin ensi sijassa vain miekan pitelyyn ja lyönnin aloittamiseen soveltuva ote.

    Olen pari vuotta sitten testannut myös Albionin valmistamaa Æ-tyypin miekkaa, johon rakensin huotran. Miekan kourain oli vähän alle yhdeksän sentin mittainen, eli huomattavasti Langeidin miekkaa pitempi, mutta tämäkin miekka oli erittäin hyvä kädessä, yksi parhaista joita olen testannut. Se pohjautui Tanskan Kansallismuseossa olevaan alkuperäiskappaleeseen, jonka kourain on tosin paljon lyhyempi. Kysyessäni Tanskan Kansallismuseosta lisätietoja tästä miekasta, he eivät osanneet antaa kouraimen pituutta, mutta laskettuna kuvien avulla kahvan muista pituuksista (kahva on 13 cm pitkä ponnen päästä kouraimen keskiosan kärkeen, ja ponsi on 4,8 cm korkea, väistimen korkeus ei ollut tiedossa), kouraimen pituudeksi jää vain noin kuutisen senttimetriä. Tämä ei ole virallinen mitta, koska sitä ei ole mitattu itse miekasta, mutta se on epävirallinen viikinkiaikaisen miekan kouraimen lyhyysennätys.

Albionin 'Knud'-niminen miekka, sekä sen esikuvana toiminut Æ-tyypin miekka Tanskan kansallismuseossa, Kööpenhaminassa. Alkuperäisen miekan kourain on suunnilleen kolme senttimetriä lyhyempi kuin Albionin jäljennöksessä. (oikeanpuolimmainen kuva: Peter Johnsson).

 

 

Johtopäätökset

 

Viikinkiajan miekat varustettiin hyvin monilla erilaisilla kahvanmuodoilla. Kahvoilla ei ollut pelkästään ulkonäöllistä eroa, vaan niiden ominaispiirteet vaikuttivat myös siihen miten miekkoja pideltiin kädessä. Yksikään kahvatyyppi ei ollut käyttökelvoton, vaan ne kaikki olivat ensi sijassa käytännöllisiä muotoja, ja niiden muotokieli ja koristelu on seurannut käyttötarkoitusta. Mikään ei viittaa siihen että miekat olisivat olleet pelkästään koriste-esineitä, vaan niissä on selviä käytön jälkiä, joita löytyy kaikista miekkatyypeistä.

    Viikinkiaikaiset miekat voidaan kahvojensa perustella jakaa tässä artikkelissa luomiini kategorioihin: tasakahvaisiin ja avokahvaisiin malleihin, riippuen niiden ponnen ja väistimen muodosta. Tasakahvaisissa miekoissa ponsi ja väistin ovat suorassa tai lähes suorassa kulmassa miekan kouraimeen nähden, avokahvaisissa ponsi ja yleensä myös väistin kaartuvat poispäin kouraimesta.

    Lähes kaikki viikinkiaikaiset miekkatyypit kuuluvat tasakahvaisiin malleihin. Avokahvaisia ovat ainoastaan Petersenin typologian tyypit L, Z ja Æ. Avokahvaisiin voidaan myös lukea viikinkiajan lopun ja ristiretkiajan miekkatyypit, joiden ponsi on linssinmallinen tai kiekkomainen, mutta väistin suora. Nämä miekat ovat Petersenin typologian ulkopuolella, ja niitä ovat luokitelleet eritoten Ewart Oakeshott ja Leena Tomanterä.

    Avokahvaisia miekkoja ei esiintynyt vielä viikinkiajan alussa, jolloin kaikki mallit olivat tasakahvaisia perintönä edeltäneeltä merovingiajalta. Avokahvaisia miekkamalleja kehittyi viikinkiajan loppupuolella. L-tyyppi näyttää kehittyneen erillään muista avokahvaisista malleista, sitä esiintyi suunnilleen 800-luvun puolivälistä 900-luvun puoliväliin. L-tyypistä on sekä skandinaavista että anglosaksista alatyyppiä, joista jälkimmäistä tunnetaan lähinnä Englannista, missä L-tyyppi on saattanut kehittyä.

    Petersenin Z-tyyppi ja Æ-tyyppi ovat kehittyneet viikinkiajan lopulla, Z-tyyppi oli käytössä noin vuosien 975–1050 välisellä ajalla, Æ-tyyppi n. vuosien 1000–1100 välillä. Kehitystä tasakahvaisista miekoista kohti avokahvaisia ilmenee 900-luvun alun Petersenin O-, P-, Q, ja Y-tyyppien joissain yksilöissä, joskaan nämä eivät vielä ole todellisia avokahvaisia miekkoja. On kuitenkin havaittavissa kehitys viikinkiajan lopulla, 900-luvulta 1000-luvulle, tasakahvaisista miekoista kohti avokahvaisempia. Ainoastaan Petersenin L-tyyppi näyttäisi olleen poikkeus tasakahvaisista malleista kehittyessään jo 800-luvun puolivälissä, ja jääden pois käytöstä sata vuotta myöhemmin.

    Ristiretkiajalle tultaessa Petersenin X-tyypistä, joka on tasakahvainen, kehittyi Oakeshottin A- ja B-tyypit, joitten ponnet kaareutuvat poispäin kouraimesta, tehden näistä miekoista siis avokahvaisia. Näyttää siltä että tasakahvaiset miekat jäivät viikinkiajalle, ja keskiajalla käytännössä kaikki ponnet ovatkin kouraimesta poispäin kaareutuvia, aluksi kiekkomaisia, myöhemmin hyvin monen eri tyyppisiä.

    Tasakahvaisten miekkojen kädessä pitäminen eroaa joiltain osin avokahvaisten miekkojen pitelystä. Tasakahvaisia miekkoja täytyy pitää otteessa siten että miekan ponsi istuu tukevasti miekkakäden peukalonhankaa vasten. Avokahvaisissa miekoissa, mikäli ponsi kaartuu tarpeeksi poispäin kouraimesta, ponnen tukeminen peukalonhankaan ei ole välttämätöntä.

    Kaikissa viikinkiaikaisissa ja ristiretkiaikaisissa miekoissa miekan haluttiin istuvat käteen kuin hanskan, jolloin väistin ja ponsi tukisivat hyvin tiiviisti miekkaa pitelevää kättä. Näin ollen kun avokahvaisten miekkamallien kahvanosat antoivat kaartumisellaan lisää tilaa miekkakädelle, kouraimesta voitiin tehdä lyhyempi. Usein näin onkin tehty, ja avokahvaisten miekkamallien kouraimet ovat keskimäärin yhden senttimetrin lyhyempiä kuin tasakahvaisten mallien, lukuunottamatta myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan Oakeshottin typologian mukaisia suoraväistimisiä miekkoja, joiden kourainten pituudet ovat samaa luokkaa aiempien viikinkiajan tasakahvaisten miekkojen kanssa. Tasakahvaisten miekkojen kourainten keskipituus on 9 senttimetriä, avokahvaisten 8 cm.

    Kaiken todistusaineiston valossa on helppo todeta että lyhytkouraimisia avokahvaisia miekkoja ei tehty erityisen pienikätisille miehille (saatika naisille, jota on myös joskus ehdotettu), vaan normaalia lyhyempi kourain on seurausta väistimen ja ponnen kaareutumisesta poispäin kouraimesta, mikä antaa kädelle lisää tilaa. Näin suurikokoinenkin käsi pystyy pitelemään lyhytkouraimista miekkaa varsin mukavasti. Itse asiassa liian pienessä kädessä tällaisen kahvan hyödyt menevät hukkaan, koska miekka ei enää istu tiiviisti sen pitelijän käden ympärille.

    Ei myöskään ole mitään syytä olettaa että viikinkiaikaisten miesten kädet olisivat olleet pienempiä kuin nykyaikaisten miesten, vaikka sitäkin on veikattu. Viikinkiajan ihmiset eivät olleet huomattavasti nykyaikaisia pienempikokoisia, vaan tämä laajalle levinnyt käsitys on erheellinen. Ruumiillista työtä tekevien ihmisten kädet myös kasvavat käsiterän lihasten vahvistuessa, minkä voi todeta nykypäivänä vertailemalla kenen tahansa maanviljelijän käsiä toimistotyöläisen käsiin. Siispä maanviljelyä, soutamista, käsitöitä ja taisteluharjoituksia harrastaneet viikinkiaikaiset miehet olivat todennäköisesti suurempikätisiä kuin keskiverrot miehet tänä päivänä.

 

 

Lähteet:

 

Androshchuk, Fedir 2014, Viking Swords: Swords and Social Aspects of Weaponry in Viking Age societies, Historiska museet, Tukholma, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <https://www.academia.edu/1108677/Swords_and_Social_Aspects_of_Weaponry_in_Viking_Age_societies_Stockholm_2014_>

Archer, Gavin & Louise 2012, 'Swords', julkaisussa G Archer at al., Viking Age Compendium, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <http://www.vikingage.org/wiki/wiki/Swords>

Hjardar, Kim & Vike, Vegard 2016, Vikings at War, Casemate Publishers, Oxford.

Moilanen, Mikko 2015, Marks of fire, value and faith: Swords with ferrous inlays in Finland during the Late Iron Age (ca. 700–1200 AD), Suomen keskiajan arkeologinen seura, Turku.

Moilanen, Mikko 2018, Viikinkimiekat Suomessa, SKS, Riika.

Peirce, Ian 2002, Swords of the Viking Age, The Boydell Press, Woodbridge.

Wills, Tarrin 2013, 'Gaddhjalt', julkaisussa T Wills et al., Early north data service, Centre for Scandinavian Studies, University of Aberdeen and Nectar, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <https://skaldic.abdn.ac.uk/m.php?p=onwword&i=25629>