Mennyt aika: huhtikuuta 2022

On yleinen harhakäsitys että Ranska olisi saanut nimensä fransiska-kirveen mukaan, ja Saksa väkipuukon (seax) kautta. Historiallisesti ja etymologisesti nämä ”faktoidit” eivät ole totta, enkä tunne muutakaan maailman kansakuntaa, heimoa tai valtiota, jonka nimi olisi peräisin jostakin aseesta.

Kyseessä on laajalle levinnyt virhekäsitys tai väärinymmärrys, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti, ensin Ranskan tapauksessa: Koska eräs germaaniheimo varhaiskeskiajalla käytti fransiska-nimisiä heittokirveitä niin ahkerasti, koko kansa alettiin tuntea aseensa nimellä. Frankkien valtakunta muodostui nykyisen Ranskan esiasteeksi, josta nykyvaltion nimikin on peräisin. Näin ollen siis Ranska on nimetty alun perin kirveen mukaan.

Saksan kohdalla tarina menee täten: Eräs toinen germaaniheimo oli erityisen mieltynyt pitkiin veitsiin, eli väkipuukkoihin, joita he käyttivät taisteluissa. Näiden seax-veitsien mukaan heidät nimettiin sakseiksi. Saksien mukaan nykyinen Saksan valtio (ja Saksin osavaltio Saksassa, sekä anglosaksit Englannissa) on saanut suomenkielisen nimensä. Siispä Saksa on nimetty veitsen mukaan.

Kumpikin tarinoista sisältää totuuden siemenen, mutta itse etymologiat ovat pielessä, ja toimivat päin vastoin kuin tarinoissa väitetään. Kansoja ei siis ole nimetty aseidensa mukaan, vaan aseet käyttäjiensa perusteella.

Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka ensimmäisessä käsillä olevassa osiossa keskityn Ranskaan, Saksan jäädessä odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa.

Fransiska ja sen nimen alkuperä

Frankkilainen fransiska-heittokirves, n. 400–500-luku. Terän suurin pituus 160 mm, terän paino 425 g. Kirveen varsi on nykyaikainen entistys. Royal Armouries War Gallery, Leeds, Iso-Britannia.

Fransiskoista on nykypäivään säilynyt pelkästään kirveiden teriä. Ne ovat enemmän tai vähemmän S-kirjaimen muotoisia, terä nousee hieman ylöspäin varresta poispäin katsottaessa. Teräprofiililtaan nämä aseet ovat melko paksuja ja kiilamaisia, toisin kuin monet muut taistelukirveet, jotka olivat huomattavasti ohuempia. Paksu ja painava kirveenterä on omiaan heittämiseen, sillä heittoaseen paino lisää sen läpäisykykyä, kun taas käsikähmässä kevyemmällä aseella on nopeusetu puolellaan. Siispä nämä kirveet ilmiselvästi soveltuvat heittämiseen paremmin kuin aivan läheltä käytyyn kamppailuun, vaikka voisi tällaisella kirveellä tietenkin myös lyödä.

Varren lyhyys ja käyryys palvelee myös heittämistä, eikä niinkään lyömistä, pidemmällä varrella ylettyisi lyömään kauemmas, mutta heittäessä siitä on vain haittaa sen hidastaessa ilmassa pyörivän kirveen liikettä. Vaikka varsia ei ole löytynyt, niiden tiedetään olleen lyhyitä historiallisen kuvauksen perusteella.

Itäroomalainen historioitsija Prokopios (n. 500–565) kirjoitti Sodat-teoksensa kuudennessa osassa vuosien 535–554 goottisodasta. Sota oli saanut alkunsa kun Rooman keisari Justinianus halusi valloittaa takaisin gooteille menetetyn Italian. Justinianus oli maksanut frankit omalle puolelleen taistelemaan gootteja vastaan, mutta nämä vaihtoivat sodan kuluessa puolta kerran jos toisenkin. Sota päättyi lopulta roomalaisten voittoon ja Italian takaisinvaltaamiseen, mikä kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi riemuksi. Prokopios oli mukana sotapäällikkö Belisariuksen sotaretkillä mm. gootteja vastaan, joten hän tarjoaa arvokkaan silminnäkijäkertomuksen näistä tapahtumista.

Seuraavaksi lainaan Prokopiosta niiltä osin, jotka käsittelevät frankkien heittokirveitä. Olen lisännyt mukaan hieman kontekstia valottavaa tekstiä pelkkien ase-esittelyiden lisäksi. Käännökset ovat omiani (englannin kielestä).

”Tänä aikana frankit, jotka olivat kuulleet sekä goottien että roomalaisten kärsineen pahasti sodassa, ja tämän takia ajattelivat tilaisuutensa tulleen napata mahdollisimman helposti suuri osa Italiaa itselleen, rupesivat pitämään mielettömyytenä muiden käymää pitkää sotaa maasta joka oli niin lähellä heidän omaansa, samalla kun he itse pidättäytyivät sotimasta.
Joten, unohtaen hetkeksi valansa ja sopimuksensa, jotka he olivat vannoneet vain hieman aikaisemmin sekä roomalaisten että goottien kanssa (sillä luotettavuuden suhteen tämä kansa on maailman petollisin), he välittömästi kokosivat sadantuhannen miehen joukon Theudibertin alaisuuteen, ja marssivat Italiaan; heillä oli vain pieni määrä ratsuväkeä päällikkönsä muassa, ja nämä olivat ainoat, jotka oli aseistettu keihäillä, kun taas loput joukoista olivat jalkasotureita, joilla ei ollut niin jousia kuin keihäitäkään aseinaan, vaan jokainen mies kantoi miekkaa, kilpeä ja yhtä kirvestä.
Tämän aseen rautainen terä oli paksu ja erittäin terävä kummaltakin sivultaan, ja sen puinen varsi oli hyvin lyhyt. Ja he ovat tottuneet aina heittämään nämä kirveensä yhdestä käskystä ensimmäisen rynnäkön aikana ja siten hajottamaan vihollisensa kilvet ja tappamaan heidät.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.25.1–4

Prokopios ei käytä termiä francisca tästä kirveestä, vaan kirjoittaa siitä nimellä securis tai bipennis.

”Joten germaanit [frankit], ylitettyään Po-joen, lähestyivät goottien leiriä, ja tästä gootit olivat mielissään, he kun näkivät pienten joukkioiden saapuvan leiriään kohti, mistä he päättelivät näiden miesten tulleen taistelemaan heidän puolelleen.
Mutta kun suuri lauma germaaneja oli saapunut paikalle ja aloittanut hyökkäyksen, ja kirveitään viskellen olivat jo surmanneet monia, he [gootit] kääntyivät pakoon, ja roomalaisten leirin läpi kulkiessaan juoksivat tietä pitkin Ravennaan.
Ja roomalaiset, jotka näkivät heidän pakenevan, luulivat Belisariuksen tulleen heitä itseään auttamaan, ja vallanneen molemmat vihollisen leirit lyötyään vainolaisensa taistelussa. Ja koska he halusivat liittyä hänen joukkoonsa, nostivat aseensa ja kävivät matkaan täydellä vauhdilla.
Mutta saavuttuaan äkkiarvaamatta keskellä vihamielistä armeijaa, he joutuivat pakosti ja vasten tahtoaan kohtaamaan vihollisensa, ja tultuaan pahasti lyödyiksi he kaikki pakenivat, vaan eivät leiriinsä, johon nyt oli mahdotonta perääntyä, vaan Toscanaan.
Ja kun he olivat päässeet turvaan, he ilmoittivat Belisariukselle kaiken mikä heidän ylleen oli langennut.”
—Prokopios, Goottilaissodat II.25.11–15

Frankkien lähettiläät yrittivät houkutella ostrogoottien kuningasta Vitigestä puolelleen tarjoamalla jakavansa Italian heidän kanssaan. Frankit kehuskelivat sotureidensa määrällä, ja sanoivat ettei niin roomalaisista kuin (visi)gooteistakaan olisi heille vastusta yhdessä ostrogoottien kanssa:

”Me oletamme että armeijamme, johon kuuluu ei vähempää kuin viisisataatuhatta taistelukuntoista miestä, on nyt ylittänyt Alpit, ja kerskumme sillä että he hautaavat roomalaisten koko armeijan kirveidensä alle ensimmäisessä hyökkäyksessä.”
—Prokopios, Goottilaissodat II.28.10

Termi francisca esiintyy ensi kerran Pyhän Isidorus Sevillalaisen teoksessa Etymologiarum sive originum (”Etymologian eli alkuperän [kirja]”). Isidorus (n. 560–636) toimi Sevillan arkkipiispana, ja käännytti ahkerasti gootteja pois areiolaisuudesta, jota pidettiin kristinuskon harhaoppina. Elämänsä ehtoopuolella hän kirjoitti tietosanakirjan sanojen alkuperästä, eli etymologiasta. Kirjansa osassa XVIII De bello et ludis (”Sodasta ja kisoista”) Prokopios kertoo kirveistä seuraavaa:

”Kirveet (secures) toimivat symboleina, joita kannettiin konsulien edellä. Hispanialaiset kutsuvat niitä nimellä franciscae, johtuen niiden käytöstä frankkien keskuudessa. He kantoivat näitä symboleita jotta eivät menettäisi tottumustaan sotaan, tai rauhan aikana unohtaisi miltä aseet näyttävät.”
—Isidorus Sevillalainen, Etymologiarum sive originum XVIII.vi.9

Tämä on ainoa lähde, joka liittää kirveen frankkien nimeen. Fransiska on siis nimetty frankkien mukaan, eikä päin vastoin. Nimi ei selvästikään ollut yleismaailmallinen, koska se ei esiinny muualla, ja Prokopios kertoo sen olleen hispanialaisten (nykyisen Iberian niemimaan alueella) käyttämä termi. Se on lyhenne securis francisca -sanaliitosta, jonka etuosa tarkoittaa kirvestä, ja jälkimmäinen frankkilaista.

Frankkien nimen alkuperä

Mistä frankkien kansan nimi sitten on peräisin? Itse asiassa tähän soppaan liittyy toinenkin asemyytti! Wikipedia väittää Oxford English Dictionaryn (2021) suulla perinteisen käsityksen mukaan frankkien nimen tulevan heidän suosikkiaseestaan, keihäästä nimeltä *frankōn. Franca ja frakka -nimisiä keihäitä käytettiin myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla Euroopassa, ja ne oli fransiskojen tapaan myös tarkoitettu lähinnä heittämiseen. Frankkien nimi ei kuitenkaan ole peräisin keihäästä, vaan kuten fransiskankin tilanteessa, aseen nimi on peräisin sitä ahkerasti käyttäneiltä ihmisiltä.

Frankit olivat germaanikansa tai kansojen liittouma, joka astui historian näyttämölle 200-luvun loppupuolella jälkeen ajanlaskun alun. Reinin alajuoksun tienoilla, nykyisen Belgian alueella, heidät tunnettiin silloin saalilaisina frankkeina (lat. Salii; kr. Σάλιοι, Salioi). Salii-nimen alkuperä on hämärän peitossa, mutta luultavasti se viittaa johonkin jokeen. Toinen frankkien pääryhmistä hieman idempänä oli ripuaariset frankit (lat. Ripuarii), latinan sanasta ripa, joentörmä. Frankit asuivat jokien varsilla. Erittäin karkean yleistyksen mukaan saalilaisfrankit ovat nykyranskalaisten esi-isiä, ripuaariset frankit saksalaisten, vaikka tietenkin monet muut germaaniset ja ei-germaaniset heimot ovat yhdistyneet heihin aikojen saatossa.

Itse frankki-nimitys puolestaan tarkoittaa vapaata (miestä). Kuten niin monen muunkin etnonyymin kanssa, on ollut kunnia-asia nimittää koko heimoa tai kansaa sen vapaiden miesten mukaan. Näillä miehillä on ollut oikeus kantaa aseita ja äänestää heimokokouksissa. He ovat hallinneet kansaansa ja ovat olleet sen täysimittaisia jäseniä. He ovat kansalaisia. He ovat itse kansa. Kukaan muu, lapset, naiset ja orjat, eivät nauttineet samanlaisia oikeuksia germaanisessa kulttuurissa. Vapauden ja epävapauden (orjuus, sotavankeus, velkavankeus/orjuus) jako on ollut erittäin tärkeä Euroopan muinaisille kulttuureille. Täten on luonnollista että kansoja on nimetty vapaiden miestensä mukaan.

Siis, frankkien oma nimi (proto-länsigermaanisella kielellä) Frank, tarkoittaa vapaata. Tästä on johdettu kansannimenä latinan Franci, valtakunnan nimenä Regnum Francorum (frankkien kuningaskunta) ja lyhyempi Francia (frankkien maa), josta Ranskan nykyinen nimi tulee. Suomen 'Ranska' on tietenkin johdettu ruotsista, jonka sana franska tarkoittaa ranskalaista. Nykysaksassa lounaisen naapurimaan nimi on edelleen muodossa Frankreich, frankkien valtakunta.

P.S.

Pitäisikö frankkilaisen heittokirveen nimi lausua suomeksi fransiska vai frankiska, vai kenties jollain muulla tavalla? Nimi on latinaa, ja klassisessa latinassa c ääntyy aina [k]:na. Kuitenkin varhaiskeskiajalla latinan ääntämys oli muuttumassa, minkä lopputuloksena c:n ääntämys vaihtelee nykyisissä romaanisissa kielissä. Ranskan ja portugalin kielissä c lausutaan kuin [s], italiassa ja romaniassa [tʃ], espanjaksi c lausutaan [θ], ja sardinian kielessä se on säilynyt [k]:na. On mahdollista että c:n lausuminen [ts]:nä on ollut välimuoto latinan [k]:n ja nykyranskan ja espanjan eri lausuntatapojen välillä.

On hivenen epäselvää missä vaiheessa muutos c:n [k]:na ääntämisestä on muuttunut joksikin muuksi. Edgar Howard Sturtevant, (The Pronunciation of Greek and Latin, 1920, s. 167) väittää ettei epigrafinen aineisto ole riittävään laajaa jotta muutoksen voisi ajoittaa aikaisemmaksi kuin 500-luvulle. I. R. Macpherson (Spanish Phonology, 1975, s. 104) kertoo että viimeistään 600- tai 700-luvuilla c:n ääntäminen muodossa [ts] oli vakiintunut. Paul M. Lloyd (From Latin to Spanish, 1987, s. 137) sanoo ettei muutoksesta ole todisteita ennen 400-lukua, ja että tapahtuma on saattanut kestää 500–600-luvuille asti. W. Sidney Allenin (Vox Latina, 1989, s. 14) mukaan sekä [k] että [ts] -äänteet olivat käytössä 400-luvulla, mutta siitä varhaisemmasta muutoksesta ei ole todisteita.

Kaiken tämän perusteella onkin siis oletettavaa että muutos on tapahtunut 400-luvulta alkaen ja jatkunut 600-, ehkä 700-luvullekin asti. Ja näin ollen 600-luvun alussa Etymologiansa kirjoittanut Isidorus Sevillalainen on ehkäpä lausunut kirveen nimen seuraavasti: [frantsiska].