perjantai 5. helmikuuta 2021

Kandidaatintutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä on julkaistu

Hei kaikki, ajattelin tällä kertaa kertoa että kandiaatintutkielmani Helsingin yliopiston historian laitokselle on viimein yli kahden vuoden työn jälkeen valmis ja julkaistu. Sen aiheena ovat kilvet möyhäisrautakauden, siis viikinkiajan ja ristiretkiajan Suomessa. Kyseessä on ainoa pelkästään kilpiin kohdistuva tutkimus Suomen historiassa. Täytyy suoraan sanoa että aihe oli etenkin alkuun varsin vaikea tutkittava, sillä niin aineelliset kuin kirjallisetkin lähteet Suomen myöhäisen rautakauden kilvistä ovat erittäin niukkoja ja hajanaisia.

Tutkimuksen sisällöstä on tarpeetonta kertoa tässä yksityiskohtaisesti, koska siitä voitte lukea itse tutkielmastani. Käykää ihmeessä katsomassa, uskon että mm. viikinkiajan historianelävöittäjät saavat siitä verratonta tietoa uusien ja parempien kilpijäljennösten rakentamiseen.

 

Tutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä voit lukea täältä.

 

Olen myös kuulemma ensimmäinen historian laitokselta, joka on kehdannut panna oman naamansa kandityönsä kanteen. Pidän tätä ehdottomasti kehuna. Miksi akateemisten julkaisujen pitäisi näyttää tylsän valkoisilta?


Ajattelin kuitenkin kertoa tutkimuksen tekemisestä asioita, joita en kirjoittanut itse tutkielmaan. Kandidaatintutkielman sivumäärä on kaikissa Suomen yliopistoissa varsin vähäinen. Kyseessä on harjoitustyö, jossa opetellaan tieteellisen tutkimuksen ja siitä kirjoittamisen perusteita. Minä olen tehnyt jo yhden kandidaatintutkielman vuonna 2014, joten nämä asiat olivat minulle tuttuja. Panostinkin itse tutkimukseen niin paljon kun pystyin ja ahdoin sivumäärän sisään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kommelluksilta ei matkan varrella vältytty. Kirjoitin kandin lähes kokonaisuudessaan keväällä 2018. Silloisella proseminaarikurssillani (yliopiston kurssi jonka aikana kandityö tavanomaisesti kirjoitetaan) palautin kandini ensimmäisen version, ja se arvioitiin jo läpimenneeksi. Kuitenkin ohjaajani vaati siihen muutamia korjauksia, lähinnä johtopäätösluku (jonka olin tehnyt kiireessä) piti kirjoittaa uudestaan. Kyllästyin tuolloin projektiin ja annoin sen olla.

Tämän seurauksena unohdin koko työn lähes vuodeksi. Vuoden 2019 lopulla, joulukuussa, avasin viimein kanditiedoston ja aloin pakertaa sen parissa. Sain sitä etenemään jonkin verran, lisäillen sinne asioita, mutta kaikki tämä oli turhaa, koska en koskenutkaan päätöslukuihin, jotka minun varsinaisesti piti kirjoittaa uudelleen. Tuli joululoma ja työ jäi taas odottamaan.

Vasta vuoden 2020 myöhäissyksyllä/alkutalvesta havahduin siihen tosiasiaan että Helsingin yliopiston isoksi pyöräksi kutsuma (minä kutsun sitä isoksi teilipyöräksi) tutkintouudistus astuisi viimein voimaan vuoden lopulla. Koronan takia siirtymävaiheelle oli annettu jo puoli vuotta lisäaikaa, sen kun piti tapahtua jo kesällä. Halusin nimenomaan saada kandini tehtyä ja arvioitua vanhojen perusteiden mukaan, joten toimeen oli viimeinkin ryhdyttävä. Lisäaika oli ainoastaan saanut minut lykkäämään työn aloittamista.

Avasin siis taas kanditiedoston, ja aloin kirjoittaa. Aikaa oli kaksi kuukautta. Ajattelin yltiöoptimistiseen ajankäyttötyyliini että tuossa ajassa ehtisin kirjoittaa vaikka koko homman uudestaan, ja vaikka kansanrunousosion jätin aloilleen, kirjoitinkin koko arkeologia-osion, yli puolet tutkimuksesta, alusta alkaen uudelleen. Lähdekirjallisuuden ja muun materiaalin tuntemukseni oli syventynyt viimeisen parin vuoden aikana, joten tekstiä syntyi paljon enemmän kuin aiemmin. 

 

Tässä kuvassa ei näy läheskään kaikki lähde- ja tutkimuskirjallisuus jota käytin kandidaatintutkielmani tekemiseen.


Olin myös vitkutellut tutkielman palauttamista sillä verukkeella että josko vaikka tuntemani tanskalainen arkeologi Rolf Warming julkaisisi pitkään tiedossa olleen tutkimuksensa viikinkiaikaisten kilpien materiaaleista. En nimittäin halunnut että oma tutkielmani kilvistä vanhentuisi saman tien Rolfin tutkimuksen ilmestyttyä, mikäli hän olisi löytänyt yksityiskohtia, jotka olisivat ristiriidassa minun vanhemmista lähteistä saamieni tietojen kanssa.

Ja niinhän siinä kävikin, että kun vain pari vuotta odottelin, Rolfin ja kumppaneiden artikkeli saatiin julkaistua myöhään viime vuodesta. Tutkimus on loistava, sen voit lukea täältä. Jälkeenpäin sitten kuulin Rolfilta että hän olisi voinut lähettää artikkelin minulle jo etukäteen, jos olisi tiennyt että siitä on hyötyä kandidaatintutkielmani kannalta. No, ehdin käyttää sitä lähteenä kuitenkin, minkä lisäksi kyselin häneltä itseltään varmaan ärsyttävänkin monia kysymyksiä liittyen ties mihin yksityiskohtiin.

Toinen verukkeeni viivyttelylle oli myös tuntemani saksalaisen kamppailututkija Roland Warzechan miekkoihin ja kilpiin keskittyvän kirjan ilmestymisen odottelu. Tuon ikuisuusprojektin valmistumisesta ei kuitenkaan ole edelleenkään tietoakaan, joten annoin sen suosiolla odottaa. Rolandinkin kanssa keskustellessa olen saanut hyödyllistä tietoa tutkimustani varten, ja kumpaakin edellämainittua herraa olen asianmukaisesti kiittänyt teokseni kiitossivulla.

Kun palautuspäivämäärä alkoi uhkaavasti lähestyä, totesin että kandini ei valmistu tässä muodossaan lainkaan. Siinä oli sillä hetkellä kuusikymmentä sivua! Sanottakoon että vanhojen tutkintosuunnitelmien mukaan, joiden puitteissa halusin kandini palauttaa, työn ohjepituus oli 20–25 sivua. Kolmekymmentä oli kuulemma ehdoton enimmäissivumäärä. Suurin peruste palauttaa kandini vanhojen suunnitelmien mukaisena, oli nimenomaan sen pituus, koska uudessa suunnitelmassa kandin pituutta laskettiin 15–20:n sivuun, mikä on mielestäni jo naurettavaa. No, eipä siitä nytkään saanut kuin kuusi opintopistettä, mihin nähden näin aivan liikaa vaivaa työn tekemiseen, mutta tutkimuksen tekeminen oli suurimmaksi osaksi mukavaa.

Todettuani kaksi päivää ennen palautusta kandini olevan uuden tutkintosuunnitelman mukaisen gradun mitoissa, ja keskusteltuani kandiohjaajani Mirkka Lappalaisen kanssa asiasta, päätin palauttaa aiemman version kandista vain välttämättömillä korjauksilla. Avasin sitten viisaasti säästämäni tiedoston vuoden 2019 lopulta, ja kirjoitin vimmaisesti siihen vaadittavat muutokset. Kirjoitin johtopäätösluvun ja pari muuta loppulukua uudelleen ja päivitin kaikki tiedot ajan tasalle uusien tutkimustulosten valossa. Lisää asiaa tuli siis myös aihelukuihin, ja lähteet on päivitetty nykypäivän tasolle. Tutkimus uudistuu koko ajan niin vinhaa vauhtia tälläkin alalla.

Palautin kandini puoli tuntia ennen määräajan sulkeutumista viimeisenä yönä ja se saatiin arvioitua ajoissa vanhojen suunnitelmien mukaan. Tämäkin työn versio paisui neljäänkymmeneen sivuun lähdeluetteloineen, mutta läpi se meni kuitenkin. Omistin työn Hirdmennille, minun ja kolmen ystäväni muodostamalle viikinkiaikaisen taistelun elävöityspoppoolle, jonka kanssa olemme tehneet tähän mennessä yhden keikan, ja tulevaisuudessa toivottavasti monta lisää. Muiden ryhmän jäsenten kanssa kilpien rakentamisen ja käytön kokemukseni on syventynyt suuresti.

Kandidaatintutkielmani on tehty historian laitokselle, joten sen pääasiallisena sisältönä on oikeastaan muinaisrunojen ja saagakatkelmien tulkinta, koska ne ovat ainutta kirjallista materiaalia, jossa suomalaiset kilvet mainitaan edes ohimennen. Arkeologiaosuus on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava osio, ja siihen käytinkin suuremman osan ajasta. Valitettavasti en päässyt tutkimaan suomalaisia kilvenosia henkilökohtaisesti, koska Museovirasto antaa tutkimuslupia yleensä vain maisteritason opiskelijoille. Kandiohjaajalleni Mirkalle kuuluu kiitos siitä että sain valita näinkin vaikean aiheen ja poikkitieteellisen lähestymistavan, ja hyödyntää arkeologiaa niin paljon historian kandityön osana.

Koska minulla nyt on kymmeniä sivuja uutta aineistoa kirjoitettuna puhtaaksi pöytälaatikossa, aion varmasti jatkaa kilpitutkimuksen parissa vielä tulevaisuudessa. Suurimpana (tai oikeastaan ainoana) puutteena kandissani pidän itse sitä etten ole tutkinut kilvenosia henkilökohtaisesti. Mutta maisteritason tutkimustyöhön aion käydä ne kaikki huolellisesti läpi. Uskon että niistä voi löytyä uutta tietoa, koska niitä ei ole dokumentoitu kovinkaan hyvin. Tuo maisterityö lienee tehtävä kokonaan arkeologian oppiaineen alaisuudessa, joka minulla nyt on sivuaineena. 

Seuraavaksi aion kuitenkin keskittyä johonkin muuhun tutkimukseen ainakin joksikin aikaa, katsotaan sitten milloin taas palaan tämän aiheen pariin uudestaan. Kilvet eivät minusta lähde kulumallakaan.


Jälkikirjoitus:

Koska kandidaatintutkielmani aihe oli suomalainen muinaisrunous, siis kalevalainen runous, pidin ensiarvoisen tärkeänä että kirjoitin tutkielmani suomen kielellä. Nykyään on yhä enenevässä määrin tapana kaikissa Suomen yliopistoissa ja kaikilla tieteenaloilla julkaista tutkimusta englannin kielellä. Minä vastustan tätä jyrkästi, sillä tämä vaikuttaa suuresti suomen kielen köyhtymiseen ja sen käytön vähenemiseen ensin tieteellisessä ja sitten muussakin käytössä. Yliopistojen pitäisi toimia suunnannäyttäjinä ja kielen varjelijoina, sillä ilman omaa kieltä suomalainen kulttuuri menettäisi hyvin suuren osan itsestään. Maailman kielistä kuolee pois yksi kahden viikon välein, eikä tämä kohtalo ole suomenkaan kielelle mahdoton (eikä valitettavasti edes kovin epätodennäköinen). Kieltä täytyy käyttää ja siitä pitää pitää huolta ettei kieli pääse näivettymään ja kuolemaan pois.

Minulle ei riittänyt pelkästään se että kirjoitin tutkielmani rakkaalla äidinkielellämme, vaan käytin runsaasti vaivaa myös välttääkseni kaiken maailman lainasanoja ja tehdäkseni tekstistä erittäin luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Tieteellistä kirjoittamista (oli kieli sitten mikä hyvänsä) vaivaa suuresti yltiömäinen laina- ja sivistyssanojen käyttö, joka tekee tekstistä vaikeasti ymmärrettävää, etenkin maallikkolukijoille. Minä kirjoitin niin selvästi kuin suinkin pystyin, hioin jokaista lausetta, ja mietin kaikkien lainasanojen kohdalla voisiko ne korvata jollakin suomenkielisellä vastineella.

Tämän seurauksena päädyin välillä käyttämään varsin vanhahtavaakin kieltä, mutta minusta se on pelkästään hyvä asia. Kukaan lukijoista ei ole pitänyt tekstiäni vaikealukuisena, päin vastoin sitä on kiitelty helppolukuisuudesta. Minusta tästä ajatuksesta kannattaisi muidenkin tutkijoiden ottaa mallia. Sitä paitsi lainasanojen tilalle suomenkielisten sanojen keksiminen oli useimmiten varsin hauskaa puuhaa. En kyllä vielä ruvennut itse Agricolaksi, keksimään kokonaan uusia sanoja, mutta moni nykykielenkäytössä jo unholaan painunut sana pääsi takaisin minun käyttösanojeni listalle.

Kaikissa tapauksissa en kokenut hyödylliseksi korvata vakiintunutta sivistyssanaa vanhemmalla suomalaisella vastineella, erityisesti tutkimuksessani usein toistuvan sanan arkeologia kohdalla. Olen muutamassa paikassa sen korvannut sanalla muinaistiede, joka tosiaan oli alkuun arkeologian suomennos, mutta joka on tätä nykyä jäänyt pois käytöstä kokonaan. Koin että arkeologiasta jatkuvasti puhuminen muinaistieteenä kuulostaisi lukijasta jo harhaanjohtavalta, ikään kuin arkeologiaa ei olisi olemassa ja muinaistiede olisi jokin muu tieteenala.

Kaiken tämän lisäksi käytin reilusti aikaa myös tutkielmani ulkoasun suunnitteluun, eli taittoon. Minulla sattuu olemaan myös graafisen suunnittelijan koulutus (siitä se aiempi kandidaatintutkielma), joten tämä oli minulle helppoa ja mukavaa. Tutkielmani ulkoasu onkin saanut kiitosta, mutta suurin tyytyväisyydentunne siitä tulee itseltäni, kun näen kätteni työn onnistuneen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti