Mitä historia on, miten historiantutkimusta tehdään ja miten lähteitä käytetään? Näihin kysymyksiin koitan vastata tässä kirjoituksessani.
Historia ja historiantutkimus
Sana historia tarkoittaa sekä menneisyyttä ylipäänsä, kirjoitetun historian aikaa, että sen tutkimusta, joten tässä kirjoituksessani käytän selkeyden vuoksi sanaa historia tarkoittamaan yleisesti menneisyyttä ja sanaa historiantutkimus tarkoittamaan kirjallisten lähteiden avulla menneisyyttä tutkivaa tieteenalaa.
Historiantutkimuksessa, jota minäkin opiskelen Helsingin yliopistossa, lähteet ovat kirjoitettuja. Historia alkaa kirjoitetun kielen ilmaantumisesta, mikä tapahtuu eri puolilla maailmaa eri aikoina. Varhaisimmat kirjoitetut lähteet ovat Sumerin valtakunnasta Kaksoisvirtainmaasta yli neljän ja puolen vuosituhannen takaa. Suomessa kirjoitettu historia alkaa vasta keskiajalla (Suomen keskiaika määritellään kirjoituksen alkamisesta), mikä tapahtui eri puolilla maata suunnilleen välillä 1100–1300. Kirjoitettuja, eli historiallisia lähteitä on vasta tämän jälkeen, joten teoriassa historiantutkimus ei voi tutkia menneisyyttä keskiaikaa edeltävältä ajalta Suomessa. Käytännössä on kuitenkin mahdollista tehdä historiantutkimuksen tieteenalalla tutkimusta, joka käsittelee kokonaan esihistoriallisia aikoja, mutta silloin täytyy turvautua vertailevaan aineistoon ja lainata tutkimusmenetelmiä muiden tieteenalojen, kuten arkeologian puolelta. Näin minäkin olen tehnyt tutkiessani Suomen esihistoriaa.
Esihistoria
Esihistoriaksi nimitetään aikaa, jolloin ihminen ei osannut kirjoittaa. Koska kirjoituksen keksiminen tai käyttöönotto määrittelee historian alkupisteen, määrittelee se samalla myös esihistorian päätepisteen. Koska kirjoustaito levisi hitaasti ympäri planeetan (ja sai alkunsa monessa eri paikassa), esihistoria jatkui eri puolilla maailmaa eri aikoihin saakka.
On myös olemassa eristäytyneitä yhteisöjä vaikkapa Amazonian sademetsissä ja Intian valtameren saarilla, jotka oletettavasti eivät ole kehittäneet kirjoitettua kieltä, he siis elävät yhä esihistoriassa tänäkin päivänä. Ei ole mitään syytä olettaa että menneisyys olisi tietynlainen ennalta määrätty kehityskulku kohti kirjoitustaitoa, vaan ihmisyhteisöjä on aina ollut, jotka eivät ole tarvinneet kirjoitusta mihinkään. Heitä ei voida tutkia historiantutkimuksen perinteisin keinoin, vaikka heidän historiansa, menneisyytensa tapahtumat, onkin mahdollista kirjoittaa ylös meidän kielellämme.
Historialliset lähteet
Esimerkki historiallisesta lähteestä: Ruotsin kuningas Birger Maununpojan suojelukirje Karjalan naisille 1.10.1316, joka on itse asiassa Suomen historian vanhin säilynyt asiakirja. Kirje on kirjoitettu latinaksi. Täällä kirjeen sisältö myös käännettynä suomeksi.
Historiallisia lähteitä ovat kaikki kirjoitetut lähteet. Kirjat, kirjeet, sanomalehdet, kartat, muistiinpanot, päiväkirjat, muistiinmerkityt puheet, piirtokirjoitukset, ym. Sekä kaunokirjalliset teokset, kuten saagat, tarut, legendat, myytit, muinaisrunot, pyhimyselämäkerrat ym. että varsinaiset historiankirjat voivat olla lähteitä. Niitä täytyy kuitenkin tulkita eri tavoin.
Historiallinen tekstilähde tulee aina ajoittaa. Onko se alkuperäislähde, eli kertooko se omasta ajastaan, vai menneiden aikojen tapahtumista. Koska teoreettisella tasolla kaikki lähteet on kirjoitettu sen jälkeen kun niiden kertomat asiat ovat tapahtuneet (ainoastaan videokuva voi tallentaa asiat samanaikaisesti niiden tapahtumisen kanssa), on historiantutkimuksessa eroteltu alkuperäislähteet ja myöhemmät lähteet niin että riittävän lyhyen ajan päästä tapahtumista kerrotut asiat lasketaan vielä alkuperäislähteiksi.
Hyvä rajapyykki alkuperäislähteiden määrittelemiselle on antiikin etruskien ja roomalaisten käsite saeculum. Alun perin saeculum tarkoitti sitä aikaa, joka on kulunut kun viimeinenkin ihminen joka on ollut elossa jonkin tapahtuman hetkellä (kuten kaupungin perustamishetkellä), on kuollut. Tällöin yhden saeculumin aikana on mahdollista saada ensikäden lähteitä silminnäköijöiltä, jotka ovat olleet elossa tapahtumahetkellä.
Alkuperäislähteitä ovat esimerkiksi silminnäkijäkertomukset ja silminnäköijöiden haastattelut. Tällöin vaikkapa kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen Historiateos on suurimmalta osin alkuperäislähde, koska hän kertoo itse näkemistään asioista, ja asioista, jotka hän on saanut tietoonsa haastattelemalla silminnäkijöitä. Osa hänen (esimerkiksi piirtokirjoituksista) tarkistamistaan tiedoista kertoo kuitenkin häntä itseään paljon vanhemmista ajoista, jolloin hänen kirjoituksensa näistä tapahtumista ei ole alkuperäislähde, vaan toisen käden lähde.
Termit ensikäden lähde ja toisen käden lähde tulee myös selittää. Alkuperäislähteet ovat aina ensikäden lähteitä eli primäärilähteitä, eli niiden kirjoittaja on saanut ensikäden tietoa, siis hankkinut tiedon aiheesta itse, yleensä näkemällä ja kokemalla. Toisen käden lähde eli sekundäärilähde on sellainen, jota kirjoittaja ei itse ole nähnyt eikä kokenut, vaan on kopioinut sen jostakin saatavilla olleesta ensikäden lähteestä. Toisen käden lähde voi olla kirjoitettu nykyaikana, vaikka se kertoisi muinaisaikojen tapahtumista, kunhan se pohjautuu ensikäden lähteisiin. Tämän jälkeen tulevat kolmannen käden lähteet eli tertiäärilähteet. Kolmannen käden lähde voi olla esimerkiksi tiivistelmä tai koonti alkuperäislähteistä ja niihin viittaavista toisen käden lähteistä.
Jokaisen kerran kun tieto kulkeutuu henkilöltä toiselle, tapahtuu se sitten suullisesti tai kirjallisesti, on mahdollista että viesti vääristyy jollain tapaa, ja ilmiö voi kertautua Rikkinäinen puhelin -leikin tavoin joka välikäden kautta kulkiessaan. Tätä ei tietenkään aina tapahdu, eikä se ole mikään väistämättömyys, mutta riski virheisiin ja tahalliseen vääristelyynkin on aina mahdollinen. Tieteellisessä tutkimuksessa pitäisikin mahdollisuuksien mukaan aina viitata ensikäden lähteisiin.
Roomalaisen kirjailijan ja luonnontieteilijän Plinius vanhemman ainoa säilynyt teos Naturalis Historia (Luonnonhistoria) vuodelta 79 jaa. on säilynyt meidän päiviimme vain keskiajan ja uuden ajan alun kopioina, joista kuvassa yksi, Kölnissä vuonna 1524 painettu kirja, nyt Suomen Kansalliskirjastossa. Tämä kirja on historiallinen lähde kahdessa mielessä, teksti kertoo Välimeren maailmasta ensimmäisellä vuosisadalla jaa., kuvitus puolestaan 1500-luvun alun Saksasta.
Monet ensikäden lähteet ovat säilyneet meidän aikaamme kuitenkin vain välikäsien kautta. Esimerkiksi lähes kaikki antiikin kirjojen alkuperäiskappaleet ovat kadonneet, mutta niistä on olemassa keskiaikaisia kopioita, joidan ansiosta tunnemme teosten sisällön. Munkit ja maallikkokirjurit jäljensivät keskiajalla klassisia tekstejä pilkuntarkasti, mutta kopiot ovat aina alttiita inhimillisille virheille, sanojen tai kokonaisten rivien poisjäämiselle, väärinluetuille sanoille, sekä suoranaiselle sensuroinnille, jos esimerkiksi epäkristillisinä pidettyjä teemoja on haluttu kristillistää lukijoiden tarpeisiin. Onneksi monesta tunnetusta antiikin teoksesta on olemassa monta eri kopiota, joita vertailemalla voidaan mahdollisesti saada selville niiden yhteinen alkuperä, ja alkuperäisen teoksen koostumus.
Lähdekritiikki ja tulkinta
Kaikki historialliset lähteet vaativat tulkintaa, eikä mitään niistä voida ottaa suoralta kädeltä silkkana totuutena. Filosofisesti ajateltuna totuutta ei edes voida kirjoittaa ylös, vaan kaikki kirjoitus on tulkintaa totuudesta. Myöskään absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan se näyttäytyy jokaiselle näkijälle ja kokijalle erilaisena, henkilökohtaisena versiona totuudesta. Kaikki lähteet ovat siis teoriassa subjektiivisia, vaikka historiankirjoittajat olisivatkin pyrkineet mahdollisimman suureen objektiivisuuteen.
Lähdekritiikki on erittäin tärkeä osa tutkimusta. Historioitsija ei voi kritiikittä ottaa mitään lähdettään automaattisesti totena, vaan hänen on todettava lähteen luotettavuus. Tässä on otettava huomioon onko kyse alkuperäislähteestä, ensikäden lähteestä, vai toisen tai kolmannen käden lähteestä. Lisäksi täytyy selvittää onko kirjoittaja luotettava kertoja. Historiankirjoittaja on kirjoittanut aina omasta näkökulmastaan, ja tämä on monesti johtanut kovin yksipuoliseen kuvaan tapahtumien kulusta. Tällöin historiantutkijan on selvitettävä mahdollisimman monesta eri lähteestä tapahtuman eri puolet, ja tehtävä oma tulkintansa, eli paras arvaus siitä miten asiat todellisuudessa menivät.
Tulkinta onkin historiantutkijan tärkein tehtävä. Lähteethän ovat jo olemassa, mutta maallikko ottaa ne usein tosissaan. Ja miksei ottaisi, eihän hänellä ole työkaluja eikä koulutusta sen todentamiseen ovatko lähteet luotettavia vai eivät. Senpä takia yliopistoissa koulutetaan historioitsijoita, jotka tutkivat historiaa työkseen ja kertovat muille ihmisille lähteistä tekemiänsä tulkintoja. Sitä on historiantutkimus. Vaikka ammattihistorioitsijaksi kouluttautuminen vaatii usean vuoden yliopisto-opinnot, ei ole syytä miksei historiaa voisi tutkiskella omaksi huvikseen ja hyödykseen kuka tahansa maallikko vapaa-ajallaan. Tällöin on kuitenkin aina muistettava että oma näkemys ei ole samanarvoinen kuin koulutetun tutkijan näkemys, yksinkertaisesti siitä syystä että ammattitutkijalla on tukenaan se opetus, mitä muut tutkijat ovat hänelle vuosien aikana opettaneet. Tieteellinen metodi, eli lähteiden tutkiminen ja niistä tulkintojen tekeminen, on se tärkein oppi jonka yliopisto opiskelijoilleen antaa, eivät suinkaan ne lähteet ja tutkimuskirjallisuus joita tutkimuksen apuna käytetään, nehän ovat avoimesti saatavilla aivan kaikille lukuintoisille.
Historioitsijan on lähdekritiikissään ymmärrettävä että jokainen lähde on tehty jotakin tarkoitusta varten. Esimerkiksi poliitikon puhe on kirjoitettu edistämään hänen poliittista uraansa, ja saattaa sen takia sisältää liioittelua, vähättelyä, ja suoranaisia valheita. Markkinointitarkoituksissa tehdyt viestit on tarkoitettu myymään ihmisille asioita, joten ne luovat mielikuvia, joilla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa juurikaan tekemistä. Historiankirjat on saatettu kirjoittaa tilaustyönä hallitsijalle, jolloin hallitsijaa kohtaan ei yleensä uskalleta esittää kritiikkiä, vaikka se olisi ollut aiheellista. Sananlasku "voittajat kirjoittavat historian" pitää melko usein paikkansa, ja esimerkiksi sotien voittajaosapuoli on monesti voinut kirjoittaa sodan tapahtumista yksipuolisesti, eikä meille ole säilynyt hävinneen osapuolen kertomusta lainkaan.
Yksipuolisuus on muistettava etenkin kirjallisten ja ei-kirjallisten kulttuurien kohtaamisista kertovia lähteitä lukiessa. Hyvänä esimerkkinä antiikin Rooman valloitussodat, joista meille on säilynyt lähinnä roomalaisten itsensä, sekä roomalaismielisten kreikkalaisten kertomuksia. Suurin osa Rooman etenkin Euroopassa valloittamista kansoista ei osannut kirjoittaa (eivätpä he kirjoitettua kieltä tarvinneetkaan), joten heidän omaa kertomustaan ei voida kuulla.
Historiantutkimuksen helmasyntejä on myös determinismi, eli usko jonka mukaan tapahtumien kulku on ennalta määrätty. Todellisuudessa mikään ei määrää historian kulkua ennalta, vaan kaikki on ennustamatonta. Se että tutkii historiaa, ei auta ennustamaan tulevaisuutta. Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, sen takia historia tuntuu joskus "toistavan itseään", eikä ihminen "opi historian virheistä", vaan on "tuomittu toistamaan niitä". Historialliset kehityskulut ovat niin monisyisiä ja vaikeita hahmottaa etukäteen että niiden perusteella tulevaisuuden ennustaminen on suurimmalta osin toivotonta. Valistuneita arvauksia on aina esitetty, mutta useimmat niistä ovat menneet pieleen.
Myös usko siihen että historia on suoraviivainen kehitys kohti parempia ja kehittyneempia asioita on täydellisen väärä. Uskomus on lähtöisin jo Darwinin evoluutioteoriasta, tai oikeammin sen väärinymmärtämisestä, joka alkoi välittömästi teorian julkaisun jälkeen. Deterministisessä mielessä evoluution katsottiin väistämättä johtavan alkeellisemmista eliöistä kohti monimutkaisempia, ja vaikka näin perustasolla onkin tapahtunut, mikään kehityksen mekanismi ei ohjaa kehitystä kulkemaan tähän suuntaan. Tähän liittyy vanha ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa. Sama kehitysopillinen käsitys on sittemmin liitetty myös kulttuurievoluution käsitteeseen, jonka mukaan ihmisen kulttuurit kehittyvät samalla tavoin yksinkertaisesta alati kohti monimutkaisempia rakenteita.
Kulttuurievoluutio kuulostaa ensi alkuun järkeenkäyvältä ajatukselta: esihistorialliset yhteisöt näyttävät vähemmän kehittyneitä kuin nykyaikaiset yhteisöt. Vaan kun asiaa tarkastellaan lähemmin, joudutaan kysymyksen äärelle, mitä kehittyneisyys ylipäätään tarkoitaa? Totta kai esihistoriallisilla ihmisillä oli vähemmän keksintöjä ja omaisuutta kuin nykyajan ihmisillä, ja nykyihminen tietää enemmän asioita kuin kauan sitten eläneet esivanhempansa, mutta tekeekö tavaran paljous tai tiedon määrä kulttuurista kehittyneemmän?
Koska emme pääse menneisyyden ihmisten pään sisään, esihistoriallisten ihmisten hengenmaisemaa on jokseenkin mahdoton arvioida, mutta ainakaan fysiologisesti (10 000 vuotta sitten ihmisen aivot olivat täsmälleen saman kokoiset kuin nykyäänkin) ei ole mitään syytä etteivätkö heidän henkiset kykynsä olisi olleet yhtä hyvät kuin kenellä tahansa meistä. He eivät vain tarvinneet niitä kaikkia tietoja, taitoja ja tavaroita, joita meillä on käytössämme (emmekä mekään välttämättä tarvitsisi). Maailma oli heille erilainen, ja jos me olisimme syntyneet kivikaudella, tai kivikauden ihmiset nykyajassa, meistä olisi tullut heitä, ja heistä meitä.
Jokainen ihminen katsoo menneisyyttä omasta perspektiivistään, mikä vääristää kuvaa siitä. Nykyajan lasien läpi katsottuna menneisyys saattaa näyttää vieraalta, pelottavalta, alkeelliselta, taikauskoiselta, välivaltaiselta, raa'alta, julmalta, barbaariselta, kehittymättömältä ja kauhealta, tai vaihtoehtoisesti romanttiselta, villiltä ja vapaalta ihanneyhteiskunnalta, mutta todellisuus on jotain siltä väliltä. Todellisuudessa kaikki ajat ovat siinä eläneille ihmisille olleet aivan tavallista tylsän arkista nykypäivää. Menneisyyteen heijastetut kuvitelmat niin dystopioista ("Pimeä keskiaika"), kuin utopioistakin (Atlantis, El Dorado, Shangri-La) ovat yhtä lailla hölynpölyä. Yhteneväistä näille kuvitelmille menneisyydestä on se että ne kertovat enemmän siitä ajasta missä ne on luotu, ei siitä ajasta mitä ne ovat kuvaavinaan.
Esimerkiksi myytti pimeästä keskiajasta luotiin Renessanssin humanismin ajalla, ei sen takia että humanistit olisivat tutkineet keskiaikaa ja tulleet siihen tulokseen että se oli pimeää aikaa, vaan siksi että halusivat korostaa omaa aikakauttaan, uutta aikaa, vastinparina antiikin sivistykselle jota he kovasti pitivät arvossa. Keskiaika luotiin tarkoituksella sivistymättömäksi välikaudeksi vanhan ja uuden ajan välille. Tämä käsitys ei lainkaan vastaa historiallista todellisuutta, mutta siihen yhä uskoo yllättävän moni. Alkuperäislähteitä tutkimalla voidaan kuitenkin päästä tällaisia myyttejä syvemmälle todelliseen historiaan.
Tutkimuskirjallisuus ja tietokirjallisuus
Vasemmalta oikealle: 1. Primäärilähde: aito keskiaikainen kirja, Petrus Hispanuksen Tractatus, 1300-luvulta. Kansalliskirjastossa.
2. Sekundäärilähde: tutkimuskirjallisuutta, Jaakko Tahkokallion primäärilähteisiin perustuva väitöskirja Monks, Clerks and King Arthur.
3. Tertiäärilähde: Markus Hiekkasen väitöskirjansa (The stone churches of the medieval diocese of Turku) pohjalta kirjoittama tietokirja Suomen keskiajan kivikirkot.
4. Tertiäärilähde: Keskiajan avain, keskiajantutkimuksen käsikirja, joka esittelee lähteitä ja uutta tutkimusta aikakaudesta.
5. Tietokirja: Suomen keskiaika, suurelle yleisölle suunnattu populaaritietokirja keskiajasta.
Tutkimuskirjallisuus tulee erottaa selvästi alkuperäislähteistä. Tutkimuskirjallisuus, sikäli kuin se perustuu ensikäden lähteisiin, voidaan laskea toisen käden lähteiksi. Näin ollen se ei ole todistusarvoltaan yhtä vahva kuin ensikäden lähde. Kaikki historiantutkimus tulee tarkistaa alkuperäislähteistä, mitä varten tutkimuskirjallisuudessa onkin viitattu ensikäden lähteisiin, tai toiseen tutkimukseen aiheesta.
Tutkimuskirjallisuus on vielä eri asia tietokirjallisuuden kanssa. Tutkimuskirjallisuutta tekevät tutkijat yliopistoissa ja vastaavissa tutkimuslaitoksissa, ja tutkimukset tarkistetaan aina muilla saman aihealueen tutkijoilla, jotta ne voidaan todeta paikkansapitäviksi. Esimerkiksi gradut ja väitöskirjat ovat tutkimuskirjallisuutta, mutta niin ovat monet muutkin tutkijoiden tekemät kirjat, joissa lähteet on oikeaoppisesti viitoitettu. Tutkimuskirjallisuudesta voidaan tehdä suurelle yleisölle kirjoitettuja tietokirjaversioita, jotka on kirjoitettu maallikolle helpommin ymmärrettävään muotoon.
Tietokirjoja ei kuitenkaan aina tarkastuteta muilla tutkijoilla, ja kenen tahansa on mahdollista kirjoittaa tietokirjoiksi luokiteltavia teoksia. Ikävä kyllä mikään ei myöskään estä ihmistä kutsumasta itseään tutkijaksi tai asiantuntijaksi, vaikka hänellä ei minkäänlaista pätevyyttä alalle olisikaan, ja kirjoittamasta täyttä puutaheinää olevia tietokirjoja (minä itse järkytyin lapsena kun opin tämän).
Koska kaikki kirjoittajat eivät ole luotettavia, kirjoittajan taustoista on hyvä olla perillä. Joidenkin motiivina kirjoittaa pseudohistoriallisia teoksia on maine ja kuuluisuus, toisilla raha. Jossain määrin nuo kirjat myyvät, koska niitä painetaan, joskin kustantamot, jotka näin tekevät, ovat yleensä hyvin pieniä ja epämääräisiä (esim. Salakirjat). Pseudohistorialliset kirjat ovat suosittuja kaikenlaisia salaliittoteorioita harrastavien ihmisten keskuudessa. Kirjoittajasta onkin hyvä ottaa selvää ennen kuin voi luottaa lukemaansa. Akateemisesti koulutetut ihmiset, jotka kirjoittavat omasta erikoisalastaan, ovat yleensä luotettavia.
Sarjajulkaisut ja lehdet
Valikoima historian tutkimukseen keskittyviä sarjajulkaisuja, vasemmalta oikealle: Historiallinen aikakauskirja, Scandinavian Journal of History, The English Historical Review, The American Historical Review, The Historical Journal.
Historian alalta julkaistaan muutamia aikakausjulkaisuja, joista Historiallinen aikakauskirja on tunnetuin Suomessa. Pohjoismaissa suurimpia on Scandinavian Journal of History. Nämä ovat luotettavia sarjajulkaisuja, joihin kirjoittavat oikeat historiantutkijat, ja kaikki kirjoitukset käyvät läpi tieteellisen vertaisarviointiprosessin. Useat näistä julkaisuista ovat maineikkaiden yliopistojen, kuten Oxfordin ja Cambridgen kustantamia.
Täysin eri asia ovat historia-aiheisen aikakauslehdet, joita kirjakauppojen ja kioskien lehtihyllyt ovat pullollaan. Näitä syntyy kuin sieniä sateella ja kuolee pois samaa tahtia. Historialehtiä kirjoittavat historiasta kiinnostuneet toimittajat, joilla ei ole tutkijan koulutusta tai pätevyyttä. He ovat opiskelleet journalismia, harvemmin historiaa. Journalismin opinnot eivät anna riittävän hyvää kuvaa historian alasta, jotta tällaisia lehtiä voisi ottaa todesta. Ne ovat viihdettä, ja sen näkee jo keltaista lehdistöä imitoivista räiskyvistä kansista täynnä šokeeraavia kuvia ja versaalikirjaimilla huutavia lööppiotsikoita.
Valikoima populaareja historia-aiheisia aikakauslehtiä, vasemmalta oikealle: Suomen historia, Historia, Maailman Historia, Tieteen Kuvalehti Historia, Ilta-Sanomien Historia-liite.
Historialehdet eivät kirjoita sellaisista aiheista, joita olisi viime aikoina erityisesti tutkittu, elleivät tutkimukset ole tuoneet esiin jotain todella uutta ja erilaista. Sen sijaan historialehdet kirjoittavat artikkeleita aiheista, joita lukijat haluavat lukea, eli ne myyvät lehtiä. Näitten keski-ikäisten ja vanhempien miesten suosimien historialehtien vakioaiheet ovat aina samat: sota, etenkin toinen maailmansota, natsit, Hitler, muut diktaattorit, Talvisota ja Jatkosota, suurmiehet, murhat ja väkivalta, keksinnöt, oudot tai "selittämättömät" sattumukset, keskiaika, antiikin Kreikka, Rooma ja faraoiden Egypti. Keskiajalta, antiikista ja Egyptistä nostetaan yleensä esiin sotaan, muuhun väkivaltaan, suurmiehiin ja kuuluisiin rakennuksiin kuten temppeleihin ja pyramideihin liittyviä juttuja.
Artikkeleiden taso vaihtelee huimasti. Yleensä viime vuosisadasta kertovien juttujen faktat ovat suurin piirtein kohdillaan, koska ne on toimittajien helppo tarkistaa Wikipediasta. Mutta mitä kaueammas menneisyyteen juttu sijoittuu, sitä varmemmin siitä löytyy virheitä. Keskiajasta ja vanhasta ajasta kertovien artikkelien taso on suorastaan ala-arvoinen. Ne ovat täynnä asiavirheitä, jotka olisi ollut helppo tarkistaa oikeista lähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta, mikäli toimittajilla olisi ollut pienintäkään ymmärrystä siitä että he eivät ole riittävän asiantuntevia kirjoittamaan juttuja omien kouluopetuksesta peräisin olevien muistojensa perusteella, tai siteeraten netissä julkaistuja populaariartikkeleita, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua.
Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi kuvan siitä mitä historiantutkimus tieteenä on, minkälaisia lähteitä siinä käytetään, ja minkälaista lähdekritiikkiä niihin on kohdistettava. Tulen jatkossa antamaan pidemmän katsauksen historian lähteisiin, tutkimus- ja tietokirjallisuuteen, sekä historia-aiheisiin sarjajulkaisuihin ja lehtiin.
Seuraavassa kirjoituksessani kerron kuitenkin arkeologiasta tieteenalana, ja sen käyttämistä lähteistä.
