keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Viikinkiajan kuvaus populaarikulttuurissa, sekä erään valokuvanäyttelyn arvostelu

Jos Pohjoismaiden historiasta pitäisi valita kiinnostavin menneisyyden ajanjakso, viikinkiaika nousisi varmasti monen nykyihmisen vastauksessa kärkisijoille. Viikinkiaika on tänä päivänä erittäin suosittu aikakausi, ja viikingit kiehtovat ihmisiä heihin liitettyjen lukuisten romanttisten kuvitelmien ansiosta. Viikingeistä on muodostunut nyt kaksituhatluvulla populaarikulttuurin peruskuvastoa, ja heitä näkee kirjoissa, lehdissä, sarjakuvissa, leluissa, elokuvissa, TV-sarjoissa, video- ja lautapeleissä, jopa teemaravintoloiden inspiraationa, minkä lisäksi viikinkiajan historianelävöittämisestä on tullut erittäin suosittu harrastus niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa, ja kauempanakin.

Samalla kun viikingeistä on muokattu populaarikulttuurin hahmoja, oikean viikinkiajan kulttuurien tuntemus on hämärtynyt, koska nykyajan kuvitteelliset viikinkihahmot ovat niin näkyvä osa tästä aikakaudesta käytyä keskustelua. Kaikki verkkomedioiden tiedeuutiset, jotka liittyvät viikinkiaikaan, on kuvitettu tällä TV:stä tutulla populaarikulttuurin kuvastolla, joka on suurelta osin mielikuvitusta.

Tällaiselta viikingit näyttävät nykyajan populaarikulttuurissa. Näistä Mauri Kunnaksen lastenkirja Viikingit tulevat! pääsee lähimmäs todenmukaista kuvaa viikinkien ulkoasusta, vaikka ihmiset onkin siinä kuvattu eläinhahmoina.


Tällä kirjoituksellani haluan herättää ajatuksia ja keskustelua viikinkiajan popularisoinnista, ja siitä käytetystä kuvastosta. Blogikirjoitukseni sai alkunsa eräästä valokuvanäyttelystä, joka tarjoaa hyvän esimerkin siihen miten suuri yleisö nykyään kokee viikinkiajan. En halua pelkästään ruotia tätä yksittäistä näyttelyä, vaan ongelma on laajalle levinnyt ja kaikenkattava. Jokaisella sisällöntuottajalla on osansa siihen. Haluankin omalta osaltani yrittää viedä viikinkiajan tuntemusta todenmukaisempaan suuntaan, sillä oikea viikinkiaika on mitä kiinnostavin aikakausi, ja se ansaitsee tulla esitetyksi sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Totuus on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellismpää.

Yle julkaisi vast'ikään jutun, jossa mainostetaan viikinkiteemaista valokuvanäyttelyä. Valitettavasti valokuvien sisällöllä ei ole juuri mitään tekemistä viikinkiajan kanssa, toisin kuin niiden tekijä antaa Ylen haastattelussa ymmärtää.

”Tuimailmeinen soturi katsoo kaukaisuuteen. Miekan terässä ja silmissä kimaltelee tulenliekkejä. Soturin kasvoilla valuu tuoreen veren tummanpunaisia noroja.

Nuori nainen seisoo tuulisella rannalla ja ojentaa kätensä meren jumalalle. Punainen silkkihame liehuu tuulessa.

Tällaisia visioita ja tunnelmia välittää Pieksämäen Poleeni-kulttuurikeskuksessa oleva Jone Matilaisen Road to Valhalla -valokuvanäyttely, joka ammentaa Skandinavian mytologiasta ja viikinkien muinaisesta maailmasta.

– Innostuin viikingeistä, kun luin Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki -kirjat, ja onhan tässä myös tuijotettu Vikings-sarjaa ja katsottu Last Kingdomia. Ne ovat tarjonneet minulle visuaalista inspiraatiota, Matilainen kertoo.”

Valokuvaaja Matilainen jakoi itse haastattelunsa Viikinkihenkiset keskiaikaharrastajat -facebookryhmässä, joka on surullisen kuuluisa ihmisistä, jotka ”harrastavat viikinkiaikaa”, vailla pienintäkään käsitystä siitä mikä oikeasti on viikinkiaikaista, tai millaista ihmisten elämä siihen aikaan todellisuudessa oli.

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että nämä ”viikinkiharrastajat” ovat muodostuneet ihan oikeaksi ongelmaksi viikinkiajan tutkimuksen popularisoinnille, sekä harrastuksensa vakavasti ottaville viikinkiajan historianelävöittäjille. Tiedän monia korkeatasoisia ulkomaisia elävöittäjiä, jotka ovat lopettaneet viikinkiajan elävöittämisen juuri siitä syystä että se esitetään tällaisena ”viikinkiharrastajien” keskuudessa ja populaarikulttuurissa, mikä on omiaan pilaamaan koko aikakauden ja sen harrastajien maineen. Trendi on kansainvälinen ja havaittavissa myös Suomessa.

Valokuvaaja Matilainen mainitsee innostuksen lähteekseen lukemansa kirjat Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki. Näistä ensimmäinen on populaari versio Moilasen erinomaisesta väitöskirjasta, ja oikein hyvä kirja sinänsä, mutta sen kansikuvassa ja nimessä on sorruttu historian vääristelyyn. Kirjan kansikuvassa on käytetty ulkomaisia viikinkiaiheisia arkistovalokuvia, joissa esiintyvien ihmisten asuilla, varusteilla ja kampauksilla ei ole mitään tekemistä viikinkiajan todellisuuden kanssa. Nämä saman kuvapankin kuvat toistuvat uudelleen ja uudelleen erinäisissä viikinkiaikaa käsittelevissä yhteyksissä, vaikka niiden toivoisi häviävän Maan päältä kokonaan. 

Kirjan nimi Viikinkimiekat Suomessa antaa ymmärtää että kyseiset miekat olisivat viikinkien, siis skandinaavisten viikinkiajalla eläneiden merillä liikkuneiden ryöstelijöiden käyttämiä. Todellisuudessa ne (lähes kaikki, mukana saattaa toki olla pari maahamme kulkeutunutta skandinaavista miekkaa) ovat suomalaisten käyttämiä miekkoja (suomalaiset jakaantuivat tuolloin heimoihin, mutta ei mennä nyt siihen). Moilanen itse olisi halunnut kirjalleen nimeksi Viikinkiajan miekat Suomessa, kuulin tämän häneltä itse. Näillä nimillä on selvä merkitysero, ”viikinkimiekat” antaa ymmärtää että miekat olisivat olleet viikinkien käyttämiä, ”viikinkiajan miekat” puolestaan että ne ovat vain peräisin viikinkiajaksi nykyään nimetyltä ajanjaksolta, mikä vastaa paremmin totuutta. 

Kustantaja halusi kuitenkin mediaseksikkyyden maksimoimiseksi nimetä kirjan miekat ”viikinkimiekoiksi”, mikä on mielestäni suuri vääryys. Tämä seikka johti välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen väärinkäsitykseen kun Ylen aamu -TV-ohjelman haastattelussa toimittaja kertoi Moilaselle itselleen hämmästyneensä uutta oppimaansa ”tietoa”, joka kuului seuraavasti: ”Sehän on aika yllättävää näin maallikolle että täällä Suomessa on ollut todella paljon viikinkejä” (suora lainaus). Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa.

Bergsvein Birgissonin Musta viikinki-kirja puolestaan on pseudohistoriallinen teos, joka ei täytä tieteellisen lähdekritiikistön minimiä. Näin ollen se ei ole oikeaa tutkimuskirjallisuutta, vaan enemmänkin fiktiivinen romaani, vaikka yrittääkin esittää olevansa täyttä totta.

Paljon pahempaa esimerkkiä viikinkiajan kuvauksesta saa kuitenkin Matilaisen katsomista TV-sarjoista, Vikingsista ja The Last Kingdomista. History Channel, joka on tuottanut Vikingsin, ei ole enää pitkään aikaan tehnyt mitään mitä voisi kutsua dokumenteiksi, tai muutakaan historiaa ja lähteitä kunnioittavaa tuotantoa. Kanavan ohjelmakarttaa hallitsevat nykyään avaruuden muukalaisista kertovat fiktiiviset pseudodokumentit (Ancient Aliens), joissa yritetään väittää näiden olentojen vierailleen Maassa, ja olleen alullepanijoita suunnilleen kaikissa ihmisen historian kulttuureissa, valtakunnissa ja suurissa rakennushankkeissa. Sanomattakin on selvää jokaiselle täysijärkiselle ihmiselle että nämä ohjelmat ovat täyttä fiktiota.

Vikings-TV-sarja ei esitäkään olevansa dokumentti, vaan ”historiallista fiktiota”. Valitettavasti sarjassa ei ole juuri mitään historiallista. Sarjaa voisi kuvata saagafanifiktioksi, koska se perustuu Ragnar Karvahousun (luit oikein, Loðbrók tarkoittaa karvahousua) saagaan (Ragnars saga loðbrókar) ja muihin saagoihin, jotka on kirjoitettu aikaisintaan 1200-luvulla, useita vuosisatoja niissä kuvailtujen tapahtumien jälkeen. Nämä saagat ovat legendaarisia, eivätkä kerro totuutta menneistä tapahtumista. Ragnaria tuskin koskaan oli olemassa, vaan hänen hahmoonsa on yhdistelty useiden eri olemassa olleiden miesten elämäntarinoita.

Näistä lähtökohdista on tehty Vikings-TV-sarja, joka esittää saagojen tapahtumat totena, ja venyttää aikajanaa miten sattuu, niin että Ragnar olisi sotinut vielä lähes satavuotiaanakin, mikä ei tietenkään ole vähäisessäkään määrin uskottavaa. Kaikkein pahin osa Vikings-sarjassa menneisyyden ymmärryksen ja historianelävöityksen kannalta on sen visuaalinen puoli, eli sarjassa käytetyt vaatteet, varusteet, maskeeraukset ja kampaukset. Niistä kirjaimellisesti mikään ei vastaa historiallisia esikuvia. En ole nähnyt sarjassa yhden yhtä historiallista vaatetta tai varustetta joka olisi tehty oikein, puhumattakaan maskeerauksista ja kampauksista, jotka ovat kuin friikkisirkuksen maskeeraajan pahimmista painajaisista. Valitettavasti niitä kuitenkin matkitaan historianelävöityksessäkin.

Mikään Vikings-sarjassa esitellyistä tyyleistä ei vastaa viikinkiajan todellisuutta. Kampaukset, meikit, tatuoinnit, vaatteet ja varusteet ovat kaikki fantasiaa.
 

Sanottakoon nyt vain että oikeilla viikingeillä ei ollut hipsterien taisteluananas-kampauksia, emo-meikkejä, tai vankilakundien naamatatuointeja, eivätkä he pukeutuneet kuin moottoripyöräjengiläiset nahkaliiveihinsä. Sarjan puvustus on täysin modernia, ja sillä on haettu nimenomaan sitä motoristikerholaisestetiikkaa, joka kaiketi puvustajien tai tuottajien mielestä edustaa nykyajassa lähinnä sitä ”vapautta”, jota viikingit nykyihmisen mielestä edustivat omana aikanaan.

The Last Kingdom -sarjaa en ole henkilökohtaisesti viitsinyt katsoa, mutta olen lukenut Bernard Cornwellin samannimisen kirjan, johon sarja perustuu. Pidin itse alkuperäisteoksesta, mutta esittelyfilmien, kuvien ja Youtube-videoiden perusteella TV-sarja hukkaa kaiken hyvän mitä kirjassa oli, ja kuorruttaa lisäksi koko kakun samalla koproliitilla kuin Vikings-sarjakin. Sarjan puvustus on perinteistä karvabarbaari-osastoa, joka on peräisin 1800-luvun mielikuvituksellisesta romantiikan ajan taiteesta, ei suinkaan minkään historiallisen aikakauden todellisuudesta.

1800-luvun ja 2000-luvun kuvitelmat viikinkiaikaisista sotureista ovat kummatkin yhtä kaukana todellisuudesta. Näkyvin ero on sarvikypärien jääminen pois käytöstä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että mikään muukaan näissä asuissa ei ole oikein. Oikeanpuolimmainen kuva The Last Kingdom-sarjasta.


Näistä lähtökohdista kumpuaa nykyaikainen viikinkiajan kuvasto ja itse määrittelemiensä ”viikinkiharrastajien” inspiraatio. Tämä kaikki on silkkaa fantasiaa, jota kaikeksi pahaksi useimmat rivikatsojat pitävät täytenä totena. Vain näistä lähtökohdista voi syntyä Matilaisen valokuvanäyttelyn kaltaisia kuvia, joita tekijä itse pitää jollain tapaa perusteltuina.

Ylen haastattelussa Matilainen käyttää monta virkettä kertoakseen miten hyvin hän on perehtynyt viikinkiajan pukeutumiseen, ja että se näkyy hänen valokuvissaan. Valitettavasti hänellä ei kuvien perusteella näytä olevan edes perustietoja viikinkiajan pukeutumisesta, jotta hän olisi pätevä arvioimaan omien kuviensa historiallisuutta. Annetaan Matilaisen kertoa omin sanoin:

”Muoviset kilvet ja saksalaisen taiteen stereotypiaan oleellisesti liittyvät hassunhauskat sarvikypärät olisivat Road to Valhalla -näyttelyssä kauhistus.

– Olemme kiinnittäneet runsaasti huomiota siihen, että kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa, Matilainen toteaa.”

Jokaisella netin ”yleisimmät historialliset virhekäsitykset” -listalla mainitaan etteivät viikingit käyttäneet sarvikypäriä, joten tämän toteaminen ei vaadi kummoistakaan perehtyneisyyttä aiheeseen. Tämänkaltainen yksinkertainen huomio voi kuitenkin hämätä aiheesta mitään tietämätöntä lukijaa luulemaan että Matilainen olisi alan asiantuntija.

Vaikka näyttelyn kuvissa ei esiinny sarvikypäriä, ne eivät ole sen aidompia kuvauksia viikinkiajasta kuin kansallisromantiikan ajan mielikuvitukseen perustuvat kuvitelmat viikinkien ulkonäöstä. Tietyt elementit ovat pysyneet samoina, kuten yltiömäinen turkisten käyttö, jotkin toiset asiat taas ovat muuttuneet, sarvikypärien tilalle on tullut lamellihaarniskoita, jotka ovat viikingeille yhtä lailla fantasiaa.

Väite että ”kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa” ei valitettavasti ole lainkaan totta. Aion käydä vielä tämän kirjoitukseni lopuksi läpi Ylen jutussa esitetyt kuvat, oikaistakseni niissä esiintyviä yleisiä harhakäsityksiä. Ilmiselvästi tämä on tarpeen, koska nämä samat virheet toistuvat kerta toisensa perään mitä moninaisimmissa julkaisuissa, joita helposti erehdytään pitämään tarkkoina kuvauksina viikinkiaikaisesta pukeutumisesta.

Matilainen sanoo:

”Aitouteen on panostettu tutkimalla historiallisia materiaaleja ja värejä sekä niiden symboliikkaa. Esimerkiksi hautalöytöjen perusteella viikinkinaisilla oli myös näyttäviä silkkivaatteita.”

Minun on tutkijana vaikea ymmärtää miten ihmiselle syntyy käsitys siitä että jotain asiaa on tutkittu, jos sitä ei ole tutkittu alkuunkaan kunnolla. Ymmärrän että maallikoille ei ole selvää mitkä ovat oikeita historiallisia ja arkeologisia alkuperäislähteitä, ja mitkä eivät, mutta tieteellisen kirjallisuuden ja TV-sarjojen välisen eron luulisi olevan selvän kenelle tahansa. Kuvista ei käy ilmi että kuvaaja olisi tutkinut oikeaa viikinkiajan pukeutumista, vaan niistä paistavat läpi edellämainituista TV-sarjoista ja muusta populaarikulttuurin kuvastosta saadut vaikutteet, jotka eivät perustu tieteelliselle tiedolle.

Otetaan esimerkiksi mainitut silkkivaatteet. Viikinkiajalta on Skandinaviasta ja Suomestakin löytynyt todisteita silkin käytöstä vaatetuksessa. Tästä monet lehdet, verkkosivut ja muut populaarijulkaisut ovat vetäneet suoran johtopäätöksen että viikinkiajalla pukeuduttiin silkkisiin vaatteisiin. Todellisuudessa löydöt ovat hyvin harvinaisia, ja silkin käyttö rajoittui pieniin yksityiskohtiin vaatetuksessa, kuten kauluksien ja hihansuiden koristenauhoihin. Mitään kokonaisia silkkitakkeja ja -mekkoja tuskin oli olemassa, koska sellaisista ei ole löytynyt todisteita, ja ne olisivat olleet mielettömän kalliita. Kaikki löydetyt silkkijäänteet on leikattu ohuiksi suikaleiksi, joilla vaatteita on koristettu, ja niihinkin oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla ihmisillä. Suurin osa pukeutui villaisiin vaatteisiin. 

Kokosilkkiset mekot ja takit, joita surullisenkuuluisissa Tanskan kansallismuseon uuden viikinkinäyttelyn valokuvissa esitellään, ovat sikäläisen taiteilijan Jim Lyngvildin mielikuvitusta. En ymmärrä miksi arvostettu Tanskan kansallismuseo antoi viikinkiajasta kertovan näyttelyn suunnittelun päävastuun taiteilijalle, eikä ammattitutkijalle. Museoiden tulisi ylläpitää tieteellistä tietoa ja esitellä sitä katsojille. Nykyinen näyttely voi helposti harhaanjohtaa valtayleisöä, koska perusoletuksena on että museoissa esitetyt asiat ovat tosia.

Tanskalaisen taiteilijan Jim Lyngvildin kuvien viikinkiaikaiset ihmiset on puettu ylettömiin silkki- ja turkisvaatteisiin, vaikka lähteet eivät tue tällaista pukeutumista. Valitettavasti kuvat ovat esillä Tanskan kansallismuseossa, mikä saa kävijän erheellisesti luulemaan niiden edustavan tieteellistä näkemystä.


”Populaarikulttuuri ja viihde ovat pönkittäneet jo pitkään kuvaa viikingeistä sotaisina ja alkukantaisina barbaareina, joiden tähtäimessä on ollut kaiken täysimittainen tuhoaminen. Tasapuolisempaa tietoa viikingeistä ryhdyttiin tarjoamaan 2000-luvun alkupuolella. Tuoreet tutkimukset ovat antaneet osviittaa hieman erilaisesta menosta ja meiningistä.”

En ihan ymmärrä mistä ”tasapuolisemmasta” tiedosta tässä puhutaan. Tästä käy selvästi ilmi että niin valokuvaajalla kuin toimittajallakin on vaikeuksia erotella populaarikulttuurin käsitys viikingeistä tieteellisestä lähestymistavasta. Ei tieteessä ole enää pitkiin aikoihin pidetty viikinkiajan skandinaaveja ”alkukantaisina barbaareina”, jos milloinkaan. Kyllä tällaiset asenteelliset käsitykset ovat tulleet ihan muualta kuin tieteellisen tutkimuksen piiristä, alun perin kristityiltä aikalaiskirjoittajilta, jotka pelkäsivät viikinkien hyökkäyksiä ja pitivät heitä raakalaismaisina pakanoina.

Surkuhupaisaa on että heiluri on kiepsahtanut toiseen ääripäähän. Kun vielä viime vuosisadan puolivälissä tehdyissä elokuvissa viikingit esitettiin ilman muuta raakalaismaisina pahiksina, koska he olivat pakanoita, nykyajan kristillisyyttä kammoksuvassa ilmapiirissä tehdyissä mediatuotteissa viikingit ovat muuttuneet hyviksiksi, vaikka ovatkin edelleen väkivaltaisia ja impulsiivisia barbaareja. 

Mikään viikinkien kuvauksessa populaarikulttuurissa ei ole muuttunut todenmukaisempaan suuntaan viimeisen parin sadan vuoden aikana, ainoastaan käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa on muuttunut. Edelleen viikingit riehuvat ja rellestävät kuin raivopäiset hullut, syövät sieniä ja joutuvat berserkkipsykoosin valtaan (mikä on muuten täysi myytti), ja tappavat surutta niin sotilaat kuin siviilitkin, mutta nyt se onkin muuttunut hyväksi asiaksi. 

Viikinkien uhreiksi ennen joutuneet viattomat ja hurskaat munkit ja hyveelliset kristikunnan soturit kuvataan nykyään korruptoituneiksi kiihkouskovaisiksi ja pahan suurvallan kätyreiksi, joita vastaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa edustavat vallankumoukselliset viikingit kamppailevat altavastaajan asemasta käsin, mutta urheutensa takia voitokkaina.

”– Sieltä taustalta on löytynyt yhteiskunta, jossa on vallinnut tasa-arvo ja jota on leimannut yleinen siisteys ja järjestys. [...] Matilainen kertoo.”

Tasa-arvo on moderni käsite, jota ei ollut viikinkiaikana olemassa. Viikinkiajan skandinaavisia tai suomalaisia yhteiskuntia ei millään mittarilla voida kutsua tasa-arvoisiksi. Ihan pienenä esimerkkinä tuohon aikaan orjuus oli yleistä. Minkään orjuutta käyttäneen yhteisön tai kulttuurin kutsuminen tasa-arvoiseksi ei ole vain väärin, se on myös loukkaavaa sekä tasa-arvopyrkimyksiä, että niitä miljoonia ihmisiä kohtaan, jotka ovat historian saatossa eläneet orjina.

Harhakäsitys viikinkiajan tasa-arvoisuudesta on syntynyt feministisen historiankirjoituksen sivutuotteena. Kyseisessä historiankirjoituksen tyylissä on korostettu naisnäkökulmaa nyt jo useiden vuosikymmenten ajan. Uudessa näkökulmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja se voi tuoda mielenkiintoista uutta tietoa menneisyydestämme, mutta naisen roolin ylikorostaminen etenkin juuri viikinkiaikaa koskevassa kirjallisuudessa on luonut sen laajalle levinneen harhakäsityksen, että viikinkiaikainen yhteiskunta olisi ollut jotenkin nykyaikaan verrattavasti tasavertainen kummallekin sukupuolelle. Nykyajan tasa-arvopyrkimykset ovat tärkeitä jo itsessään, eikä niitä tarvitse yrittää perustella menneisyydellä, josta tasa-arvoisten yhteiskuntien löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Viikinkiajan yhteiskunta perustui mm. sukupuolirooleille, jotka olivat paljon tiukemmat kuin nykyään. Roolit näkyivät kaikkialla ammateista kodin töihin ja pukeutumiseen. Jos senaikainen mies pukeutui vaatteeseen, jonka pääntie oli riittävän iso että siitä olisi voinut nainen imettää, tämä oli niin suuri häväistys ei pelkästään miestä itseään, vaan hänen vaimoansakin kohtaan, että vaimolla oli tällä perusteella oikeus ottaa miehestään avioero. Kirjallisten lähteiden mukaan naisellisten vaatteiden pitäminen ei ollut miehille sallittua, eikä miehisten naisille, vaan se oli häpeällistä. Nykyään kukaan ei silmäänsä räpäytä nähdessään naisen jolla on hameen sijasta housut yllään.

Viikinkiajan miehen ja naisen roolit eivät missään tapauksessa olleet samanlaisia kuin nykyään, ja sitä on ehkä vaikea ymmärtää kun on kasvanut nykyaikaisessa kulttuurissa, joka on niin erilainen kuin tuhat vuotta sitten vallinnut kulttuuri. Voidaan toki sanoa että viikinkiaikaisessa skandinaavisessa kulttuurissa naisten asema oli hieman vähemmän riippuvainen miehistä kuin joissain toisissa vanhoissa kulttuureissa, kuten nyt vaikka klassisessa Ateenassa, mutta nykyisen tasa-arvon määritelmiä ei mikään viikinkiaikainen yhteisö täytä. 

Oma tila ja kotitalo oli viikinkiajalla naisen valtakuntaa, ja emäntä piti huolta lasten varhaiskasvatuksen lisäksi talon avaimista ja varallisuudesta, ja päätti muun muassa talouteen hankittavista orjista. Raskaiden peltotöiden lisäksi kotitilan ulkopuoliset työt, kuten kaukokauppa ja eränkäynti, ryöstelystä nyt puhumattakaan, katsottiin miesten toimiksi. Myös harvojen naisten haudoista on löytynyt kaupankäyntiin viittaavaa esineistöä, kuten vaa'an punnuksia, joten ei ole poissuljettua että esimerkiksi pariskunnat ovat pyörittäneet paikallista kauppaliiketoimintaa, joskin tämä lienee ollut epätavallista.

On myös ymmärrettävää että aikaisemmin vain teinipojille luodut voimafantasiat on haluttu nykyään ulottaa koskemaan myös tyttöjä, mutta tämä ei tee miekkaa käyttelevistä kilpineidoista yhtään sen todellisempia kuin niistä lohikäärmeistä ja jättiläisistä jotka samoissa legendaarisissa saagoissa esiintyvät. Tässä kirjoituksessani en aio kirjoittaa Birkan ”soturinaisesta” muuta kuin että kyseinen löytö on osin tulkittu väärin, että sen uutisointi lähti aivan lapasesta, ja lupaan palata tähän moderniin myyttiin joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

”Matilainen kuvasi Road to Valhallaa muun muassa Rosalan Viikinkikeskuksessa Kemiön saarella. Vaikka näyttelyn kuvien detaljeissa jyllää historia, on kuvissa Matilaisen mukaan romanttinen pohjavire. Sitä kun olisi ollut vaikea välttää.”

En tiedä mikä toimittajan mielestä kuvien yksityiskohdissa on sitä ”jylläävää historiaa”, mutta Rosalan viikinkikeskuksen rakennuksista on sanottava etteivät ne ole rekonstruktioita mistään viikinkiaikaisista taloista, eivätkä ne edusta rakennustekniikoiltaan tai -tyyliltään mitään mitä viikinkiajalla oikeasti oli olemassa. Kyseessä on perheyrityksen omistama 90-luvulla rakennettu turisteille suunnattu viikinkiaiheinen teemapuisto, joka ei perustu arkeologisiin esimerkkeihin.

”Romanttinen pohjavire” luultavasti tarkoittaa että Matilainen on halunnut tehdä kuvansa siitä lähtökohdasta miltä viikinkiajan olisi hänen mielestään pitänyt näyttää, ei siitä miltä se oikeasti on näyttänyt, niinhän romantiikan ajallakin tehtiin.

”– Jos olisin tehnyt kahdenkymmenen valokuvan näyttelyn, jossa viikinkiajan ihmiset kuorivat perunoita ja paloittelevat possunpotkaa, kuvat varmaan olisivat uskollisempia arkitodellisuudelle. Tämä on kuitenkin taidenäyttely, joten tämänkaltainen symbolismi on perustelua ja samalla myös inspiroivampaa katsojalle.”

Taide ei ole mikään peruste hylätä kaikkea mitä jostakin aiheesta tiedetään, tehdä jotain hatusta vedettyä, ja sitten kertoa miten nyt on tehty asiat oikein ja lähteitä kunnioittaen. Mitään ongelmaa ei tässä valokuvakavalkadissa olisi, mikäli kuvat olisi nimetty joksikin muuksi kuin ”viikinkikuviksi”, ja niitä ei yritettäisi perustella kansallisessa viestimessä totuudenmukaisiksi kuvituksiksi menneisyydestä. Nämä kuvat ovat fantasiaa ja silläkin on paikkansa, mutta fantasia pitää tunnustaa fantasiaksi.

Taiteilijan vapaus on vaikea käsite, koska vaikka taiteilijalla toki on oikeus tehdä mitä tahansa ja kutsua sitä taiteekseen, on myös kunnioitettava muiden ihmisten ammattitaitoa. Ei pitäisi astua vaikkapa historioitsijoiden tai arkeologien tontille esittämään perusteettomia väitteitä heidän tutkimuskohteistaan. Jokaisen tulisi ymmärtää että menneisyyden ymmärtäminen hyvin vaatii ammattitasoista tutkimusta, eikä se tapahdu tuosta vain. On loukkaus minun ammattikuntaani kohtaan että arkeologiseen aineistoon perehtymätön taiteilija esiintyy Ylen haastattelussa tämän alan tuntijana, ja esittää siitä epätosia väitteitä kaiken kansan luettavaksi. Toivoisin Ylen kaltaiselta valtamedialta vastuullisempaa journalismia, sillä faktantarkistus näyttää tässä jutussa olevan sivuutettu kokonaan.

Jutussa kuvaillut ”katsojaa inspiroivat symbolismit” on kuulemma saatu aikaan aidon ihmisen pääkallon, oikean hirven sydämen ja naudanveren avulla, sekä kuuntelemalla metalli- ja folk-musiikkia.

”– Aidon veren tuoksu ja tietynlaisen musiikin kuunteleminen veivät minua ja malleja syvemmälle oikeaan fiilikseen, Matilainen summaa.”

On tietysti jokaisen oma asia mistä inspiroituu, mutta tällainen verenhurmeinen pakanafanitus ja metallimusiikilla aikaansaatu hurmoksellisuus on kyllä varsin kaukana viikinkiajan arkielämästä. Voisi myös ihan aiheellisesti kysyä onko vainajia kunnioittavaa käyttää joskus eläneen ihmisen pääkalloa kuvausrekvisiittana aikuisten fantasialeikeissä?

Viikingit eivät muuten koskaan kuorineet perunoita, sillä peruna tuli Pohjolaan vasta uudella ajalla, kyseinen juures kun on peräisin Etelä-Amerikasta.


Seuraavaksi paneudun itse valokuviin, oikaistakseni muutamia viikinkiaikaan usein liitettyjä harhakäsityksiä.


Jone Matilainen, Road to Valhallla

Kuva, Jone Matilainen: Taiston tiimellyksessä.

Kuvassa esiintyy vanha harmaapartainen mies oletettavasti viikinkipäällikön tai -soturin roolissa. Jostain syystä vanhuus yhdistetään nykyään usein viikinkisoturin rooliin, ja monet kuvat tällaisista hahmoista esittävät nimenomaan vanhoja valkopartaisia miehiä. Todellisuudessa ikä jolloin viikinkiretkiä tehtiin oli varsin alhainen, eikä näillä retkillä varmasti montaakaan yli nelikymppistä ollut mukana. Miehen kasvot ovat verenroiskeiden peitossa, mutta miekka on yllättäen puhdas. Miekasta ei näy kuin terä, mikä on varmaankin hyvä, sillä teräkään ei ole ihan oikean muotoinen, tämä on kuitenkin melko mitätön virhe.

Miehen silmän yli kulkee otsasta poskeen asti mustalla maalattu rantu, joka luultavasti esittää sotamaalia. Vaikka tällaista viikingeistä inspiroituneessa populaarikulttuurissa näkyykin, eivät oikeat viikingit maalanneet itseään sotaa varten. Miehen kampaus on tyypillinen ”Ragnar-malli”, tai ”taisteluananas”, joka lienee kopioitu Vikings -TV-sarjasta. Se on sarjan tekijöiden keksintöä. Tällainen päältä pitkä ja sivuilta lyhyt tyyli ilmeisesti puhuttelee monia viikinkiharrastajia, ehkä koska se saa ihmisen näyttämään pidemmältä kuin onkaan.

Hartioillaan kuvan miehellä on jonkin eläimen harmaaturkkinen talja. Nykyään yleisen harhakäsityksen mukaan eläinten taljoja pidettiin tällä tapaa hartioilla viikinkiajalla (tai joskus historiassa), ja tämän ulkoasupiirteen ovat popularisoineet Game of Thronesin ja Vikingsin kaltaiset TV-sarjat. Tälle tyylille ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, ja luultavasti se olisi aikalaisten silmissä näyttänyt villi-ihmisen pukeutumiselta. Viikinkiajan rikkaat miehet ja naiset koristivat vartalonsa hyvälaatuisista kankaista tehdyillä värikkäillä vaatteilla, eivät suinkaan kaiken maailman likaisenharmailla karvareuhkoilla. Ymmärrän kyllä näitten turkkien viehätyksen viikinkiharrastajien keskuudessa, ne nimittäin saavat hartiat näyttämään monta kertaa suuremmilta kuin ovatkaan.

Miehen kaulassa roikkuu suurikokoinen Thorin vasara. Tuosta esineestä on nykyaikana muodostunut viikinkiajan symboli, josta viikinkiharrastajat ja pakanemetallifanit tunnistavat toisensa kaupungilla ja festivaaleilla. Harmi vain että tämä miehisyyden symboli oli itse asiassa suurimmaksi osaksi naisten koru. Suurin osa Thorin vasaroista on nimittäin löydetty naisten haudoista, ja miesten haudoissa esiintyy vain pienikokoisia vasaroita, ja niitäkin hyvin harvoin.

Vartalonsa suojana kuvan miehellä on lamellihaarniska, joka koostuu pienistä metallilevyistä (lamelleista), jotka on nyöritetty toisiinsa kiinni. Tällaisia haarniskoja oli olemassa, mutta viikinkiajan skandinaavit eivät niitä käyttäneet, vaan ne kuuluivat Keski-Aasian paimentolaiskansojen varustukseen. Birkan viikinkiaikaisesta kaupungista Ruotsista on löytynyt panssarilamelleja, mutta niiden konteksti ei ole skandinaavinen, vaan ne ovat kuuluneet mitä luultavimmin kasaaripalkkasoturille, alun perin Keski-Aasiasta. Ainoa panssarityyppi, jota viikingit käyttivät, oli rengaspanssari. Toki suurin osa lähti taisteluun ilman panssaria ja kypärää, koska heillä ei ollut niihin varaa.

Lamellipanssareista on tullut hirvittävän suosittuja viikinkiajan taisteluelävöityksessä, koska ne suojaavat hyvin tylppien aseiden iskuilta. Kuten useimmat näkemäni tällaiset haarniskat, on tämäkin koottu lamelleista, jotka ovat samaa muotoa kuin Visbyn vuoden 1361 taistelusta löytyneet, ja täysin erilaisia kuin Birkasta löytyneet viikinkiaikaiset lamellit.

Kuvan nimi on ”Taistelun tiimellyksessä”, mutta siitä puuttuu kokonaan toiminta. Kuva on niin pysähtynyt kuin voi olla, eikä näin ollen tee nimelleen lainkaan oikeutta, mutta tämä on toki vain henkilökohtainen mielipiteeni.

 

Jone Matilainen, Road to Valhalla

Kuva, Jone Matilainen: Laiva. 

Toisessa kuvassa esiintyy nainen hiekkarannalla miekka kädessään, ja rantaa on lähestymässä laiva. Laivan purjeessa on Harald Hirmuisesta tuttu punavalkoraidoitus, jollaisesta ei ole todisteita. Sen lisäksi laiva käyttää samaan aikaan sekä airoja että purjetta, mitä ei juuri koskaan tehty.

Kuvan pääosassa on naisen tuulessa hulmuava kirkkaanpunainen mekko. Mekko esittää viikinkiaikaista olkainmekkoa, joka oli käytössä mm. Ruotsissa, mutta se on sekä muodoltaan että materiaaliltaan vääränlainen. Kokosilkkisiä mekkoja ei ollut olemassa viikinkiajan Skandinaviassa, eikä kellään olisi ollut sellaiseen varaa. Mekko on helmastaan aivan liian pitkä, tuon ajan vaatteet eivät laahanneet maata kävellessä. Mekon takaosa on kiristetty korsettimaisilla nyöreillä, mikä ei myöskään ole ajanmukaista.

Naisella ei näyttäisi olevan lainkaan olkainmekon kanssa käytettäviä suuria pronssisia olkasolkia, eikä hänellä ole kenkiä jalassaan. Tämä ei luo kuvaa varakkaasta ihmisestä, mikä on räikeässä ristiriidassa silkin käytön kanssa.

Naisen hiukset hulmuavat vapaina tuulessa pienille leteille punottuina, vaikka tällaisesta hiustyylistä ei ole todisteita. Viikinkiajan hiustyyleistä tiedetään kuitenkin jonkin verran, ja kuvalähteiden mukaan naisten hiukset pidettiin pitkällä poninhännällä takaraivolla. Useimmat naiset toki peittivät hiuksensa hunnuilla tai muilla päähineillä, koska se oli tuolloin siveellistä. Valitettavan usein naisviikinkiharrastajien keskuudessa näkee pukeutumista, joka korostaa seksuaalisuutta, vaikka tätä yritettiin nimenomaan entisaikoina välttää, ja sillä tavoin pukeutunutta naista olisi saatettu pitää halpana, moraalittomana ja vaimoksi kelpaamattomana.

Naisen otsan ja nenän yli on maalattu punertavalla värillä kaarevia viivoja, ilmeisesti jälleen joko sotamaalia, tai jotakin šamanismiin viittaavaa. Tällaiset hippien Burning Man -festivaaleilla itselleen maalaamat intiaani-inspiroituneet kuviot eivät lainkaan kuulu viikinkiajan Pohjolaan.

Naisella on kädessään miekka, joka on ehkä etäisesti hyvin myöhäisen viikinkiajan parin Norjasta ja Isosta-Britanniasta löydetyn miekan kaltainen (mm. Cawoodin miekka 1100-luvun alusta). Kuitenkin sen mustalle takopinnalle jätetty terän ura kertoo nykyajan seppien ”rustiikkisesta” estetiikan tajusta, eikä olisi kelvannut peilikirkkaita miekanteriä ihannoineille varhaiskeskiajan ihmisille, sillä se näyttää keskeneräiseltä tekeleeltä.

Miksi tällä silkkimekkoon pukeutuneella naisella ylipäätään on miekka kädessään? En keksi sille mitään muuta syytä kuin että hänen miehensä on sen unohtanut, ja laiva on kääntynyt takaisin sitä hakemaan.

 

Jone Matilainen, Road to Valhalla

Kuva, Jone Matilainen: Kohtaloon sidottu.

Kolmannessa kuvassa on aiempaa nuorempi mies, joka on ottamassa vastaan hirven sydäntä vastapäätään seisovalta naiselta. Hämäräksi jää mitä eläimen sydän symboloi, koska minä en tunne tällaista riittiä viikinkiajalta. Tuolloin uhrattiin kyllä eläimiä, mutta niiden veri pirskoteltiin alttarille ja niiden liha syötiin suurissa pidoissa, eikä sydämellä ollut tuntemieni lähteiden mukaan mitään suurta merkitystä.

Miehen pää on ajeltu kaljuksi, ja hänen leukapartansa on letitetty. Jälleen tyyli josta ei ole todisteita, mutta joka on varsin suosittu niin Vikings-sarjassa kuin viikinkiharrastajienkin keskuudessa.

Miehellä on yllään hihaton rengaspanssaripaita, joka on mallia tein-itse-ja-säästin. Näitä kaikki larppaajat väkersivät takavuosina kotonaan, ja niitä kaikkia yhdistää se että ne on tehty niittaamattomista ja liian suurista renkaista. Viikinkiaikaisissa rengaspaidoissa oli lisäksi lyhyet hihat, jotka tästä puuttuvat kokonaan.

Miksi tämänkin miehen kasvot ovat veren peitossa? Onko mies tulossa suoraan taistelusta johonkin uhritilaisuuteen? Tuolloinkin olisi varmasti ollut epäkunnioittavaa jumalia kohtaan suorittaa uskonnollinen riitti yltä päältä kuran ja veren peitossa. Tässä korostuu jälleen likaisuuden estetiikka, vaikka Matilainen itse sanoi aiemmin lukeneensa että viikingit arvostivat puhtautta.

Kuvan nainen on puettu mustaan modernista kankaasta tehtyyn kaapuun, jossa on liian suuri huppu, hän muistuttaakin uudenaikaista viikatemies-hahmoa, mitä lienee tässä haettu. Naisen päässä on epämääräinen ketunturkin repale, jolla on mahdollisesti yritetty luoda jotain yhteyttä ”toteemieläimen” kaltaiseen ajatukseen. Nykyään on myös erittäin suosittua maalata tällaisten šamaanihahmojen” koko otsa ja silmienympärys mustaksi, koska se näyttää pelottavalta ja mystiseltä. Tarpeetonta lienee sanoa ettei siitä ole todisteita.

Šamaanit eivät edes kuulu viikinkiajan skandinaaviseen kulttuuriin, vaan Siperian kansojen metsästäjä-keräilijä-kulttuureihin. Sen sijaan Skandinaviassa oli näkijöitä, joita kutsuttiin nimellä völva. Völvat olivat naispuolisia rituaalieksperttejä, kuten arkeologit tykkäävät sanoa, ja heidän tunnusmerkkejään oli kolme: taikasauva, riittiin kuuluva laulu, sekä istuin, jolla istuen he näkivät näkynsä tyttöjen tanssiessa heidän ympärillään. Tämän kuvan naisella ei ole yhtään völvan tunnusmerkkiä.

 


Jone Matilainen, Road to Valhalla
Kuva, Jone Matilainen: Päällikön salissa.

Neljännessä kuvassa istuu jälleen vanha harmaapartainen mies yksin hämärän huoneen takaseinustalla.

Mies on kaukana, joten hänen vaatteistaan on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta ainakin housut näyttävät siltä etteivät ne ole riittävän leveät ollakseen kunnolliset pussihousut, eivätkä tarpeeksi kapeat ollakseen kapeat housut, joita viikinkiaikana myös käytettiin. Asun yläosa näyttää siltä kuin siinä ei olisi lantion alle ulottuvaa helmaa lainkaan, vaikka viikinkiaikaisissa mekoissa (kyllä, se on mekko myös miehille, ei tunika) oli pitkät helmat, vähintään puoleen reiteen, ellei polveen asti. Mikäli hihoja ei ole kääritty, vaan ne päättyvät kyynärpäähän, ovat ne myös liian lyhyet. Mekon vihreä väri on epätavallinen, sillä etenkin rikkaiden miesten haudoissa niin Suomessa kuin Skandinaviassakin toistuvat viikinkiajalla lähinnä sininen ja punainen. Vihreä ei toki ole mahdoton väri, joten se ei sinällään ole virhe.

Sen sijaan kokonainen ja työstämätön eläimentalja hartioilla on virhe. Rikkaiden päällysvaatteisiin saatettiin joskus tehdä turkisvuori tai -reunus, mutta pelkkiä taljoja ei käytetty asusteena tällä tavoin. Eihän se edes lämmittäisi kunnolla, koska sitä ei ole ommeltu vaatteen muotoon, joten monen elävöittäjän puolustusargumentti taljojen käytölle lämmitystarkoituksessa ei ole kovin hyvä.

Tässä kuvassa on haettu vahvasti vanhaa kunnon Conan-barbaari -estetiikkaa, jopa harmaa parta, talja hartioilla ja keihäs tuovat mieleen tämän kuvan Arskasta valtaistuimella. Kuvan päälliköltä kuitenkin puuttuu henkilökunta, mies on varsin orvon näköinen tyhjän salinsa seinustalla. Mitä varten päällikkö pitelisi keihästään istuessaan salissaan? Miekka, päällikön vallan tunnus, sen sijaan on lattialla. Keihään terän ei ole aivan oikean muotoinen.

En aio kommentoida talon sisustusta tässä, koska kirjoitin Rosalan viikinkikeskuksesta jo aiemmin. Sanottakoon nyt kuitenkin että viikinkiajalla oli olemassa höyliä, joten ei ole mitään syytä miksi silloiset pöydänpinnat olisi veistetty kirveellä epätasaisiksi.

 

Jone Matilainen, Road toValhalla

Kuva, Jone Matilainen: Takoja.

Viidennessä kuvassa parrakas pitkähiuksinen mies takoo metallia niin että valtava määrä kipinöitä sinkoilee.

Seppiä on ollut iät ajat. Mikään tässä kuvassa ei viittaa viikinkiaikaan, paitsi tietysti sepän kaulassa roikkuva naisten käyttämä Thorin vasara. Ikään kuin kuvan seppää ei oltaisi viitsitty vaatettaa ollenkaan kuvaussessiota varten, vaan hän vain esiintyisi omissa kuteissaan. Nahkaessu kiinnikkeineen on silmiinpistävän moderni, samoin hänen heavy metal -rannekkeensa ja tatuointinsa.

Taustalla näkyvän kaltaista tiilirakennusta ei ollut viikinkiajalla olemassa, vaan talot olivat pääasiassa puuta. Vaikka voisi kuvitella että sepäntyössä käytettävät välineet eivät olisi muuttuneet lainkaan vuosisatojen kuluessa, kyllä ne ovat. Tämänmallisia valtavan suuria sarvialasimia alkoi tulla käyttöön vasta uudella ajalla. Viikinkiaikaiset alasimet olivat vain lekanpään kokoisia enemmän tai vähemmän nelikulmaisia möhkäleitä. Tällaisen alasimen valmistamiseen olisi mennyt aivan liikaa rautaa, eikä sellaisia yksinkertaisesti ollut olemassa.

Lentävät kipinät saadaan maksimoitua kastelemalla alasin ja vasara vedellä ennen taontaa, kyseinen märkätaonnan tekniikka tunnetaan Japanista, viikinkiajalta sellaisesta ei ole todisteita. On myös mahdollista että tässä kuvassa ei ole käytetty vettä alasimella, vaan kysessä on vain onnekas sattuma.

 


Jone Matilainen, Road to Valhalla

Kuva, Jone Matilainen: Matkaanlähtijä.

Kuudenneessa kuvassa vanha harmaapartainen mies seisoo laivan keulassa tuijottaen kaukaisuuteen valtava kirves kädessään.

Rosalan viikinkikeskuksen takapihalla kuvattu laiva on oikeasti moderni moottoroitu vene, joka on muutettu viikinkilaivan näköiseksi enemmän tai vähemmän menestyksellisesti. Masto on tehty puhelinpylväästä ja laiva kulkee oikeasti moottorilla, tai kulki silloin kun kulki. Airot ovat lähinnä koristeina.

Tässä kuvassa aiemman kuvan päällikön vaatetus näkyy selvästi, ja se ei anna aihetta riemuun. Hänen vihreän mekkonsa materiaalia on vaikea sanoa, mutta se ei näytä kovinkaan paljon villalta, joka oli vaatteiden pääasiallinen materiaali tuohon aikaan. Pellavaa kun ei juuri pysty luonnonväreillä värjäämään niin että väristä tulisi tumma ja haalistumaton.

Vaatteen koristeet eivät vastaa hautalöytöjä, eikä sen lyhyille hihoille löydy vastinetta viikinkiajan arkeologiasta tai kuvalähteistä. Olkataljasta en jaksa valittaa enää uudestaan.

Miehen kupeella roikkuu miekka, mutta se on aivan liian alhaalla, miekan pitäisi asettua ponnestaan melkein kainalon korkeudelle. Useimmat miekankahvat oli koristeltu metallilankaupotuksin, mitä tämä ei ole. Sen muodosta on kuvakulman takia paha mennä sanomaan juuri mitään.

Sen sijaan miehen kirves on aivan hirvittävä. Se näyttää siltä kuin epäpätevä seppä olisi laiskana päivänä vain leikannut peltilevystä kappaleita ja niitannut ne yhteen. Tälla tavalla ei koskaan tehty kirveitä viikinkiajalla, tai juuri muulloinkaan. Kirveen terän muoto ei ole lähelläkään viikinkiaikaisia kirvesmalleja, ja sen terän pituus on kaksi kertaa suurempi kuin suurimmissa aikakauden kirveissä.

Taaempana kuvassa oleva kilpi on yhtä lailla kauhistuttavan huono. Sitä ei ole päällystetty mitenkään, joten se hajoaisi oikeassa taistelukäytössä hetkessä kappaleiksi. Kaikki viikinkiaikaiset kilvet oli todellisuudessa päällystetty nahalla, joten niiden laudoitus ei näkynyt päällepäin. Kilven kuvio ja maalit eivät ole aikakautisia, mutta ainakaan siinä ei esiinny räikeästi moderneja kuvioita, kuten 1600-luvun Vegvisir-symbolia, lohikäärmeitä, Thorin vasaroita, tai jotakin muuta esittävää, mitä ei koskaan maalattu kilpiin.

 


Jone Matilainen, Road to Valhalla

Kuva, Jone Matilainen: Alku ja loppu.

Jää ja tuli - luominen ja tuho, ikuinen kehä, kuvaan liittyvässä tarinassa kerrotaan. G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -tulee ensimmäisenä mieleen. Kuvassa on kaksi miestä, joista vanhempi on polvensa päällä maassa, huutaa täyttä kurkkua, ja osoittaa kädellään sekä toisessa kädessä olevalla miekalla nuorempaa miestä, joka puhaltaa tulta ilmaan.

Tulennielentä on hienonnäköinen sirkustemppu, ja valitettavan yleinen klišee historiaelokuvissa, joiden markkinakohtauksista lähes jokaisessa on tulta puhaltavia sirkustaiteilijoita. Tällaiset temput eivät tietenkään kuulu viikinkiajalle, etenkään kun ne tehdään sytytysnestettä puhaltamalla.

Miesten vaatetuksesta on vaikea saada selvää pimeyden takia, mutta nuoremman miehen kenkien muoto on täsmälleen sama kuin nykyaikaisissa maihinnousukengissä. Olisihan ne voinut yrittää piilottaa vähän paremmin.

Kummallakin on tietenkin pakolliset eläimenraadot hartioillaan, ja vanhemmalta mieheltä puuttuvat hihat kokonaan. Hänen lamellihaarniskansa on keskeltä auki, ja hänellä on oikean kyynärvartensa ympärillä kehno replika Ruotsin Valsgärden hauta 8:n soturin käsivarsisuojasta, joka on peräisin viikinkiaikaa edeltäneeltä vendeliajalta. Se on siis viikinkiajalle liian vanha, eivätkä viikinkiajan soturit käyttäneet minkäänlaisia käsisuojia.


Lopuksi


Kaiken kaikkiaan kuvat eivät ole teknisesti huonoja, vaikka vähän klišeisiä ja ennalta arvattavia ovatkin. Voiko viikinkihenkistä kuvasarjaa tehdäkään ilman laivan kokassa seisovaa viikinkiä, valtaistuimellaan istuvaa päällikköä, horisontissa siintävää laivaa tarkkailevaa naista, seppää takomassa kipinät sinkoillen, mustakaapuista maalinaamaista šamaaninaista, tai vanhaa partasuista soturia miekkansa kanssa tuijottamassa? Onneksi kuvastosta puuttuvat kuvaajaa kohti juoksevat ja kirvestä heiluttavat berserkit suu huutoon avautuneena ja vihainen ilme naamallaan, sekä ilmiselvä naissoturikuvasto, vaikka yhdellä naisella miekka onkin kädessään.

Ja kuten jo sanoin, pahinta ei ole kuvien sisältö, vaan se että tällaisia kuvia esitellään faktankaltaisena sisältönä suurelle yleisölle valtakunnallisessa mediassa.

Toivon todella että tämä karvabarbaarikuvasto muuttuu pikku hiljaa paremmaksi, ja viikinkiharrastajiksi itseään kutsuvat ihmiset luopuvat näistä epärealistisista haavekuvitelmistaan siitä mitä viikinkiajan olisi heidän mielestään pitänyt olla. Tässä ei auta muu kuin valistus, ja siihen olen pyrkinyt tälläkin kuva-analyysilläni. Olisipa kiva nähdä laadukkaita valokuvia viikinkiajan ihmisistä, joissa heidät on puettu oikein, ja he tekevät aikakaudelle tyypillisiä askareita iänikuisten soturikuvitelmien ja muiden sijaan, vaikka sitten sitä nauriiden (ei perunoiden) kuorimista. Siinä olisi taiteilijallekin vähän enemmän haastetta, ettei aina mentäisi sitä tutuinta ja turvallisinta reittiä.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Kandidaatintutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä on julkaistu

Hei kaikki, ajattelin tällä kertaa kertoa että kandiaatintutkielmani Helsingin yliopiston historian laitokselle on viimein yli kahden vuoden työn jälkeen valmis ja julkaistu. Sen aiheena ovat kilvet möyhäisrautakauden, siis viikinkiajan ja ristiretkiajan Suomessa. Kyseessä on ainoa pelkästään kilpiin kohdistuva tutkimus Suomen historiassa. Täytyy suoraan sanoa että aihe oli etenkin alkuun varsin vaikea tutkittava, sillä niin aineelliset kuin kirjallisetkin lähteet Suomen myöhäisen rautakauden kilvistä ovat erittäin niukkoja ja hajanaisia.

Tutkimuksen sisällöstä on tarpeetonta kertoa tässä yksityiskohtaisesti, koska siitä voitte lukea itse tutkielmastani. Käykää ihmeessä katsomassa, uskon että mm. viikinkiajan historianelävöittäjät saavat siitä verratonta tietoa uusien ja parempien kilpijäljennösten rakentamiseen.

 

Tutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä voit lukea täältä.

 

Olen myös kuulemma ensimmäinen historian laitokselta, joka on kehdannut panna oman naamansa kandityönsä kanteen. Pidän tätä ehdottomasti kehuna. Miksi akateemisten julkaisujen pitäisi näyttää tylsän valkoisilta?


Ajattelin kuitenkin kertoa tutkimuksen tekemisestä asioita, joita en kirjoittanut itse tutkielmaan. Kandidaatintutkielman sivumäärä on kaikissa Suomen yliopistoissa varsin vähäinen. Kyseessä on harjoitustyö, jossa opetellaan tieteellisen tutkimuksen ja siitä kirjoittamisen perusteita. Minä olen tehnyt jo yhden kandidaatintutkielman vuonna 2014, joten nämä asiat olivat minulle tuttuja. Panostinkin itse tutkimukseen niin paljon kun pystyin ja ahdoin sivumäärän sisään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kommelluksilta ei matkan varrella vältytty. Kirjoitin kandin lähes kokonaisuudessaan keväällä 2018. Silloisella proseminaarikurssillani (yliopiston kurssi jonka aikana kandityö tavanomaisesti kirjoitetaan) palautin kandini ensimmäisen version, ja se arvioitiin jo läpimenneeksi. Kuitenkin ohjaajani vaati siihen muutamia korjauksia, lähinnä johtopäätösluku (jonka olin tehnyt kiireessä) piti kirjoittaa uudestaan. Kyllästyin tuolloin projektiin ja annoin sen olla.

Tämän seurauksena unohdin koko työn lähes vuodeksi. Vuoden 2019 lopulla, joulukuussa, avasin viimein kanditiedoston ja aloin pakertaa sen parissa. Sain sitä etenemään jonkin verran, lisäillen sinne asioita, mutta kaikki tämä oli turhaa, koska en koskenutkaan päätöslukuihin, jotka minun varsinaisesti piti kirjoittaa uudelleen. Tuli joululoma ja työ jäi taas odottamaan.

Vasta vuoden 2020 myöhäissyksyllä/alkutalvesta havahduin siihen tosiasiaan että Helsingin yliopiston isoksi pyöräksi kutsuma (minä kutsun sitä isoksi teilipyöräksi) tutkintouudistus astuisi viimein voimaan vuoden lopulla. Koronan takia siirtymävaiheelle oli annettu jo puoli vuotta lisäaikaa, sen kun piti tapahtua jo kesällä. Halusin nimenomaan saada kandini tehtyä ja arvioitua vanhojen perusteiden mukaan, joten toimeen oli viimeinkin ryhdyttävä. Lisäaika oli ainoastaan saanut minut lykkäämään työn aloittamista.

Avasin siis taas kanditiedoston, ja aloin kirjoittaa. Aikaa oli kaksi kuukautta. Ajattelin yltiöoptimistiseen ajankäyttötyyliini että tuossa ajassa ehtisin kirjoittaa vaikka koko homman uudestaan, ja vaikka kansanrunousosion jätin aloilleen, kirjoitinkin koko arkeologia-osion, yli puolet tutkimuksesta, alusta alkaen uudelleen. Lähdekirjallisuuden ja muun materiaalin tuntemukseni oli syventynyt viimeisen parin vuoden aikana, joten tekstiä syntyi paljon enemmän kuin aiemmin. 

 

Tässä kuvassa ei näy läheskään kaikki lähde- ja tutkimuskirjallisuus jota käytin kandidaatintutkielmani tekemiseen.


Olin myös vitkutellut tutkielman palauttamista sillä verukkeella että josko vaikka tuntemani tanskalainen arkeologi Rolf Warming julkaisisi pitkään tiedossa olleen tutkimuksensa viikinkiaikaisten kilpien materiaaleista. En nimittäin halunnut että oma tutkielmani kilvistä vanhentuisi saman tien Rolfin tutkimuksen ilmestyttyä, mikäli hän olisi löytänyt yksityiskohtia, jotka olisivat ristiriidassa minun vanhemmista lähteistä saamieni tietojen kanssa.

Ja niinhän siinä kävikin, että kun vain pari vuotta odottelin, Rolfin ja kumppaneiden artikkeli saatiin julkaistua myöhään viime vuodesta. Tutkimus on loistava, sen voit lukea täältä. Jälkeenpäin sitten kuulin Rolfilta että hän olisi voinut lähettää artikkelin minulle jo etukäteen, jos olisi tiennyt että siitä on hyötyä kandidaatintutkielmani kannalta. No, ehdin käyttää sitä lähteenä kuitenkin, minkä lisäksi kyselin häneltä itseltään varmaan ärsyttävänkin monia kysymyksiä liittyen ties mihin yksityiskohtiin.

Toinen verukkeeni viivyttelylle oli myös tuntemani saksalaisen kamppailututkija Roland Warzechan miekkoihin ja kilpiin keskittyvän kirjan ilmestymisen odottelu. Tuon ikuisuusprojektin valmistumisesta ei kuitenkaan ole edelleenkään tietoakaan, joten annoin sen suosiolla odottaa. Rolandinkin kanssa keskustellessa olen saanut hyödyllistä tietoa tutkimustani varten, ja kumpaakin edellämainittua herraa olen asianmukaisesti kiittänyt teokseni kiitossivulla.

Kun palautuspäivämäärä alkoi uhkaavasti lähestyä, totesin että kandini ei valmistu tässä muodossaan lainkaan. Siinä oli sillä hetkellä kuusikymmentä sivua! Sanottakoon että vanhojen tutkintosuunnitelmien mukaan, joiden puitteissa halusin kandini palauttaa, työn ohjepituus oli 20–25 sivua. Kolmekymmentä oli kuulemma ehdoton enimmäissivumäärä. Suurin peruste palauttaa kandini vanhojen suunnitelmien mukaisena, oli nimenomaan sen pituus, koska uudessa suunnitelmassa kandin pituutta laskettiin 15–20:n sivuun, mikä on mielestäni jo naurettavaa. No, eipä siitä nytkään saanut kuin kuusi opintopistettä, mihin nähden näin aivan liikaa vaivaa työn tekemiseen, mutta tutkimuksen tekeminen oli suurimmaksi osaksi mukavaa.

Todettuani kaksi päivää ennen palautusta kandini olevan uuden tutkintosuunnitelman mukaisen gradun mitoissa, ja keskusteltuani kandiohjaajani Mirkka Lappalaisen kanssa asiasta, päätin palauttaa aiemman version kandista vain välttämättömillä korjauksilla. Avasin sitten viisaasti säästämäni tiedoston vuoden 2019 lopulta, ja kirjoitin vimmaisesti siihen vaadittavat muutokset. Kirjoitin johtopäätösluvun ja pari muuta loppulukua uudelleen ja päivitin kaikki tiedot ajan tasalle uusien tutkimustulosten valossa. Lisää asiaa tuli siis myös aihelukuihin, ja lähteet on päivitetty nykypäivän tasolle. Tutkimus uudistuu koko ajan niin vinhaa vauhtia tälläkin alalla.

Palautin kandini puoli tuntia ennen määräajan sulkeutumista viimeisenä yönä ja se saatiin arvioitua ajoissa vanhojen suunnitelmien mukaan. Tämäkin työn versio paisui neljäänkymmeneen sivuun lähdeluetteloineen, mutta läpi se meni kuitenkin. Omistin työn Hirdmennille, minun ja kolmen ystäväni muodostamalle viikinkiaikaisen taistelun elävöityspoppoolle, jonka kanssa olemme tehneet tähän mennessä yhden keikan, ja tulevaisuudessa toivottavasti monta lisää. Muiden ryhmän jäsenten kanssa kilpien rakentamisen ja käytön kokemukseni on syventynyt suuresti.

Kandidaatintutkielmani on tehty historian laitokselle, joten sen pääasiallisena sisältönä on oikeastaan muinaisrunojen ja saagakatkelmien tulkinta, koska ne ovat ainutta kirjallista materiaalia, jossa suomalaiset kilvet mainitaan edes ohimennen. Arkeologiaosuus on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava osio, ja siihen käytinkin suuremman osan ajasta. Valitettavasti en päässyt tutkimaan suomalaisia kilvenosia henkilökohtaisesti, koska Museovirasto antaa tutkimuslupia yleensä vain maisteritason opiskelijoille. Kandiohjaajalleni Mirkalle kuuluu kiitos siitä että sain valita näinkin vaikean aiheen ja poikkitieteellisen lähestymistavan, ja hyödyntää arkeologiaa niin paljon historian kandityön osana.

Koska minulla nyt on kymmeniä sivuja uutta aineistoa kirjoitettuna puhtaaksi pöytälaatikossa, aion varmasti jatkaa kilpitutkimuksen parissa vielä tulevaisuudessa. Suurimpana (tai oikeastaan ainoana) puutteena kandissani pidän itse sitä etten ole tutkinut kilvenosia henkilökohtaisesti. Mutta maisteritason tutkimustyöhön aion käydä ne kaikki huolellisesti läpi. Uskon että niistä voi löytyä uutta tietoa, koska niitä ei ole dokumentoitu kovinkaan hyvin. Tuo maisterityö lienee tehtävä kokonaan arkeologian oppiaineen alaisuudessa, joka minulla nyt on sivuaineena. 

Seuraavaksi aion kuitenkin keskittyä johonkin muuhun tutkimukseen ainakin joksikin aikaa, katsotaan sitten milloin taas palaan tämän aiheen pariin uudestaan. Kilvet eivät minusta lähde kulumallakaan.


Jälkikirjoitus:

Koska kandidaatintutkielmani aihe oli suomalainen muinaisrunous, siis kalevalainen runous, pidin ensiarvoisen tärkeänä että kirjoitin tutkielmani suomen kielellä. Nykyään on yhä enenevässä määrin tapana kaikissa Suomen yliopistoissa ja kaikilla tieteenaloilla julkaista tutkimusta englannin kielellä. Minä vastustan tätä jyrkästi, sillä tämä vaikuttaa suuresti suomen kielen köyhtymiseen ja sen käytön vähenemiseen ensin tieteellisessä ja sitten muussakin käytössä. Yliopistojen pitäisi toimia suunnannäyttäjinä ja kielen varjelijoina, sillä ilman omaa kieltä suomalainen kulttuuri menettäisi hyvin suuren osan itsestään. Maailman kielistä kuolee pois yksi kahden viikon välein, eikä tämä kohtalo ole suomenkaan kielelle mahdoton (eikä valitettavasti edes kovin epätodennäköinen). Kieltä täytyy käyttää ja siitä pitää pitää huolta ettei kieli pääse näivettymään ja kuolemaan pois.

Minulle ei riittänyt pelkästään se että kirjoitin tutkielmani rakkaalla äidinkielellämme, vaan käytin runsaasti vaivaa myös välttääkseni kaiken maailman lainasanoja ja tehdäkseni tekstistä erittäin luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Tieteellistä kirjoittamista (oli kieli sitten mikä hyvänsä) vaivaa suuresti yltiömäinen laina- ja sivistyssanojen käyttö, joka tekee tekstistä vaikeasti ymmärrettävää, etenkin maallikkolukijoille. Minä kirjoitin niin selvästi kuin suinkin pystyin, hioin jokaista lausetta, ja mietin kaikkien lainasanojen kohdalla voisiko ne korvata jollakin suomenkielisellä vastineella.

Tämän seurauksena päädyin välillä käyttämään varsin vanhahtavaakin kieltä, mutta minusta se on pelkästään hyvä asia. Kukaan lukijoista ei ole pitänyt tekstiäni vaikealukuisena, päin vastoin sitä on kiitelty helppolukuisuudesta. Minusta tästä ajatuksesta kannattaisi muidenkin tutkijoiden ottaa mallia. Sitä paitsi lainasanojen tilalle suomenkielisten sanojen keksiminen oli useimmiten varsin hauskaa puuhaa. En kyllä vielä ruvennut itse Agricolaksi, keksimään kokonaan uusia sanoja, mutta moni nykykielenkäytössä jo unholaan painunut sana pääsi takaisin minun käyttösanojeni listalle.

Kaikissa tapauksissa en kokenut hyödylliseksi korvata vakiintunutta sivistyssanaa vanhemmalla suomalaisella vastineella, erityisesti tutkimuksessani usein toistuvan sanan arkeologia kohdalla. Olen muutamassa paikassa sen korvannut sanalla muinaistiede, joka tosiaan oli alkuun arkeologian suomennos, mutta joka on tätä nykyä jäänyt pois käytöstä kokonaan. Koin että arkeologiasta jatkuvasti puhuminen muinaistieteenä kuulostaisi lukijasta jo harhaanjohtavalta, ikään kuin arkeologiaa ei olisi olemassa ja muinaistiede olisi jokin muu tieteenala.

Kaiken tämän lisäksi käytin reilusti aikaa myös tutkielmani ulkoasun suunnitteluun, eli taittoon. Minulla sattuu olemaan myös graafisen suunnittelijan koulutus (siitä se aiempi kandidaatintutkielma), joten tämä oli minulle helppoa ja mukavaa. Tutkielmani ulkoasu onkin saanut kiitosta, mutta suurin tyytyväisyydentunne siitä tulee itseltäni, kun näen kätteni työn onnistuneen.