Onko Ranska nimetty kirveen mukaan?

 

On yleinen harhakäsitys että Ranska olisi saanut nimensä fransiska-kirveen mukaan, ja Saksa väkipuukon (seax) kautta. Historiallisesti ja etymologisesti nämä ”faktoidit” eivät ole totta, enkä tunne muutakaan maailman kansakuntaa, heimoa tai valtiota, jonka nimi olisi peräisin jostakin aseesta.

Kyseessä on laajalle levinnyt virhekäsitys tai väärinymmärrys, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti, ensin Ranskan tapauksessa: Koska eräs germaaniheimo varhaiskeskiajalla käytti fransiska-nimisiä heittokirveitä niin ahkerasti, koko kansa alettiin tuntea aseensa nimellä. Frankkien valtakunta muodostui nykyisen Ranskan esiasteeksi, josta nykyvaltion nimikin on peräisin. Näin ollen siis Ranska on nimetty alun perin kirveen mukaan.

Saksan kohdalla tarina menee täten: Eräs toinen germaaniheimo oli erityisen mieltynyt pitkiin veitsiin, eli väkipuukkoihin, joita he käyttivät taisteluissa. Näiden seax-veitsien mukaan heidät nimettiin sakseiksi. Saksien mukaan nykyinen Saksan valtio (ja Saksin osavaltio Saksassa, sekä anglosaksit Englannissa) on saanut suomenkielisen nimensä. Siispä Saksa on nimetty veitsen mukaan.

Kumpikin tarinoista sisältää totuuden siemenen, mutta itse etymologiat ovat pielessä, ja toimivat päin vastoin kuin tarinoissa väitetään. Kansoja ei siis ole nimetty aseidensa mukaan, vaan aseet käyttäjiensa perusteella. 

Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka ensimmäisessä käsillä olevassa osiossa keskityn Ranskaan, Saksan jäädessä odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa.

 

 

Fransiska ja sen nimen alkuperä

Frankkilainen fransiska-heittokirves, n. 400–500-luku. Terän suurin pituus 160 mm, terän paino 425 g. Kirveen varsi on nykyaikainen entistys. Royal Armouries War Gallery, Leeds, Iso-Britannia.

 

Fransiskoista on nykypäivään säilynyt pelkästään kirveiden teriä. Ne ovat enemmän tai vähemmän S-kirjaimen muotoisia, terä nousee hieman ylöspäin varresta poispäin katsottaessa. Teräprofiililtaan nämä aseet ovat melko paksuja ja kiilamaisia, toisin kuin monet muut taistelukirveet, jotka olivat huomattavasti ohuempia. Paksu ja painava kirveenterä on omiaan heittämiseen, sillä heittoaseen paino lisää sen läpäisykykyä, kun taas käsikähmässä kevyemmällä aseella on nopeusetu puolellaan. Siispä nämä kirveet ilmiselvästi soveltuvat heittämiseen paremmin kuin aivan läheltä käytyyn kamppailuun, vaikka voisi tällaisella kirveellä tietenkin myös lyödä. 

Varren lyhyys ja käyryys palvelee myös heittämistä, eikä niinkään lyömistä, pidemmällä varrella ylettyisi lyömään kauemmas, mutta heittäessä siitä on vain haittaa sen hidastaessa ilmassa pyörivän kirveen liikettä. Vaikka varsia ei ole löytynyt, niiden tiedetään olleen lyhyitä historiallisen kuvauksen perusteella. 

Itäroomalainen historioitsija Prokopios (n. 500–565) kirjoitti Sodat-teoksensa kuudennessa osassa vuosien 535–554 goottisodasta. Sota oli saanut alkunsa kun Rooman keisari Justinianus halusi valloittaa takaisin gooteille menetetyn Italian. Justinianus oli maksanut frankit omalle puolelleen taistelemaan gootteja vastaan, mutta nämä vaihtoivat sodan kuluessa puolta kerran jos toisenkin. Sota päättyi lopulta roomalaisten voittoon ja Italian takaisinvaltaamiseen, mikä kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi riemuksi. Prokopios oli mukana sotapäällikkö Belisariuksen sotaretkillä mm. gootteja vastaan, joten hän tarjoaa arvokkaan silminnäkijäkertomuksen näistä tapahtumista.

Seuraavaksi lainaan Prokopiosta niiltä osin, jotka käsittelevät frankkien heittokirveitä. Olen lisännyt mukaan hieman kontekstia valottavaa tekstiä pelkkien ase-esittelyiden lisäksi. Käännökset ovat omiani (englannin kielestä).

”Tänä aikana frankit, jotka olivat kuulleet sekä goottien että roomalaisten kärsineen pahasti sodassa, ja tämän takia ajattelivat tilaisuutensa tulleen napata mahdollisimman helposti suuri osa Italiaa itselleen, rupesivat pitämään mielettömyytenä muiden käymää pitkää sotaa maasta joka oli niin lähellä heidän omaansa, samalla kun he itse pidättäytyivät sotimasta. 

Joten, unohtaen hetkeksi valansa ja sopimuksensa, jotka he olivat vannoneet vain hieman aikaisemmin sekä roomalaisten että goottien kanssa (sillä luotettavuuden suhteen tämä kansa on maailman petollisin), he välittömästi kokosivat sadantuhannen miehen joukon Theudibertin alaisuuteen, ja marssivat Italiaan; heillä oli vain pieni määrä ratsuväkeä päällikkönsä muassa, ja nämä olivat ainoat, jotka oli aseistettu keihäillä, kun taas loput joukoista olivat jalkasotureita, joilla ei ollut niin jousia kuin keihäitäkään aseinaan, vaan jokainen mies kantoi miekkaa, kilpeä ja yhtä kirvestä. 

Tämän aseen rautainen terä oli paksu ja erittäin terävä kummaltakin sivultaan, ja sen puinen varsi oli hyvin lyhyt. Ja he ovat tottuneet aina heittämään nämä kirveensä yhdestä käskystä ensimmäisen rynnäkön aikana ja siten hajottamaan vihollisensa kilvet ja tappamaan heidät.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.25.1–4

 

Prokopios ei käytä termiä francisca tästä kirveestä, vaan kirjoittaa siitä nimellä securis tai bipennis.

”Joten germaanit [frankit], ylitettyään Po-joen, lähestyivät goottien leiriä, ja tästä gootit olivat mielissään, he kun näkivät pienten joukkioiden saapuvan leiriään kohti, mistä he päättelivät näiden miesten tulleen taistelemaan heidän puolelleen.

Mutta kun suuri lauma germaaneja oli saapunut paikalle ja aloittanut hyökkäyksen, ja kirveitään viskellen olivat jo surmanneet monia, he [gootit] kääntyivät pakoon, ja roomalaisten leirin läpi kulkiessaan juoksivat tietä pitkin Ravennaan.

Ja roomalaiset, jotka näkivät heidän pakenevan, luulivat Belisariuksen tulleen heitä itseään auttamaan, ja vallanneen molemmat vihollisen leirit lyötyään vainolaisensa taistelussa. Ja koska he halusivat liittyä hänen joukkoonsa, nostivat aseensa ja kävivät matkaan täydellä vauhdilla.

Mutta saavuttuaan äkkiarvaamatta keskellä vihamielistä armeijaa, he joutuivat pakosti ja vasten tahtoaan kohtaamaan vihollisensa, ja tultuaan pahasti lyödyiksi he kaikki pakenivat, vaan eivät leiriinsä, johon nyt oli mahdotonta perääntyä, vaan Toscanaan.

Ja kun he olivat päässeet turvaan, he ilmoittivat Belisariukselle kaiken mikä heidän ylleen oli langennut.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.25.11–15

 

Frankkien lähettiläät yrittivät houkutella ostrogoottien kuningasta Vitigestä puolelleen tarjoamalla jakavansa Italian heidän kanssaan. Frankit kehuskelivat sotureidensa määrällä, ja sanoivat ettei niin roomalaisista kuin (visi)gooteistakaan olisi heille vastusta yhdessä ostrogoottien kanssa:

”Me oletamme että armeijamme, johon kuuluu ei vähempää kuin viisisataatuhatta taistelukuntoista miestä, on nyt ylittänyt Alpit, ja kerskumme sillä että he hautaavat roomalaisten koko armeijan kirveidensä alle ensimmäisessä hyökkäyksessä.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.28.10

 

Termi francisca esiintyy ensi kerran Pyhän Isidorus Sevillalaisen teoksessa Etymologiarum sive originum (”Etymologian eli alkuperän [kirja]”). Isidorus (n. 560–636) toimi Sevillan arkkipiispana, ja käännytti ahkerasti gootteja pois areiolaisuudesta, jota pidettiin kristinuskon harhaoppina. Elämänsä ehtoopuolella hän kirjoitti tietosanakirjan sanojen alkuperästä, eli etymologiasta. Kirjansa osassa XVIII De bello et ludis (”Sodasta ja kisoista”) Prokopios kertoo kirveistä seuraavaa:

”Kirveet (secures) toimivat symboleina, joita kannettiin konsulien edellä. Hispanialaiset kutsuvat niitä nimellä franciscae, johtuen niiden käytöstä frankkien keskuudessa. He kantoivat näitä symboleita jotta eivät menettäisi tottumustaan sotaan, tai rauhan aikana unohtaisi miltä aseet näyttävät.”

—Isidorus Sevillalainen, Etymologiarum sive originum XVIII.vi.9

 

Tämä on ainoa lähde, joka liittää kirveen frankkien nimeen. Fransiska on siis nimetty frankkien mukaan, eikä päin vastoin. Nimi ei selvästikään ollut yleismaailmallinen, koska se ei esiinny muualla, ja Prokopios kertoo sen olleen hispanialaisten (nykyisen Iberian niemimaan alueella) käyttämä termi. Se on lyhenne securis francisca -sanaliitosta, jonka etuosa tarkoittaa kirvestä, ja jälkimmäinen frankkilaista.

Frankkien nimen alkuperä

 

Mistä frankkien kansan nimi sitten on peräisin? Itse asiassa tähän soppaan liittyy toinenkin asemyytti! Wikipedia väittää Oxford English Dictionaryn (2021) suulla perinteisen käsityksen mukaan frankkien nimen tulevan heidän suosikkiaseestaan, keihäästä nimeltä *frankōn. Franca ja frakka -nimisiä keihäitä käytettiin myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla Euroopassa, ja ne oli fransiskojen tapaan myös tarkoitettu lähinnä heittämiseen. Frankkien nimi ei kuitenkaan ole peräisin keihäästä, vaan kuten fransiskankin tilanteessa, aseen nimi on peräisin sitä ahkerasti käyttäneiltä ihmisiltä.

Frankit olivat germaanikansa tai kansojen liittouma, joka astui historian näyttämölle 200-luvun loppupuolella jälkeen ajanlaskun alun. Reinin alajuoksun tienoilla, nykyisen Belgian alueella, heidät tunnettiin silloin saalilaisina frankkeina (lat. Salii; kr. Σάλιοι, Salioi). Salii-nimen alkuperä on hämärän peitossa, mutta luultavasti se viittaa johonkin jokeen. Toinen frankkien pääryhmistä hieman idempänä oli ripuaariset frankit (lat. Ripuarii), latinan sanasta ripa, joentörmä. Frankit asuivat jokien varsilla. Erittäin karkean yleistyksen mukaan saalilaisfrankit ovat nykyranskalaisten esi-isiä, ripuaariset frankit saksalaisten, vaikka tietenkin monet muut germaaniset ja ei-germaaniset heimot ovat yhdistyneet heihin aikojen saatossa.

Itse frankki-nimitys puolestaan tarkoittaa vapaata (miestä). Kuten niin monen muunkin etnonyymin kanssa, on ollut kunnia-asia nimittää koko heimoa tai kansaa sen vapaiden miesten mukaan. Näillä miehillä on ollut oikeus kantaa aseita ja äänestää heimokokouksissa. He ovat hallinneet kansaansa ja ovat olleet sen täysimittaisia jäseniä. He ovat kansalaisia. He ovat itse kansa. Kukaan muu, lapset, naiset ja orjat, eivät nauttineet samanlaisia oikeuksia germaanisessa kulttuurissa. Vapauden ja epävapauden (orjuus, sotavankeus, velkavankeus/orjuus) jako on ollut erittäin tärkeä Euroopan muinaisille kulttuureille. Täten on luonnollista että kansoja on nimetty vapaiden miestensä mukaan.

Siis, frankkien oma nimi (proto-länsigermaanisella kielellä) Frank, tarkoittaa vapaata. Tästä on johdettu kansannimenä latinan Franci, valtakunnan nimenä Regnum Francorum (frankkien kuningaskunta) ja lyhyempi Francia (frankkien maa), josta Ranskan nykyinen nimi tulee. Suomen 'Ranska' on tietenkin johdettu ruotsista, jonka sana franska tarkoittaa ranskalaista. Nykysaksassa lounaisen naapurimaan nimi on edelleen muodossa Frankreich, frankkien valtakunta.

P.S.

 

Pitäisikö frankkilaisen heittokirveen nimi lausua suomeksi fransiska vai frankiska, vai kenties jollain muulla tavalla? Nimi on latinaa, ja klassisessa latinassa c ääntyy aina [k]:na. Kuitenkin varhaiskeskiajalla latinan ääntämys oli muuttumassa, minkä lopputuloksena c:n ääntämys vaihtelee nykyisissä romaanisissa kielissä. Ranskan ja portugalin kielissä c lausutaan kuin [s], italiassa ja romaniassa [tʃ], espanjaksi c lausutaan [θ], ja sardinian kielessä se on säilynyt [k]:na. On mahdollista että c:n lausuminen [ts]:nä on ollut välimuoto latinan [k]:n ja nykyranskan ja espanjan eri lausuntatapojen välillä.

On hivenen epäselvää missä vaiheessa muutos c:n [k]:na ääntämisestä on muuttunut joksikin muuksi. Edgar Howard Sturtevant, (The Pronunciation of Greek and Latin, 1920, s. 167) väittää ettei epigrafinen aineisto ole riittävään laajaa jotta muutoksen voisi ajoittaa aikaisemmaksi kuin 500-luvulle. I. R. Macpherson (Spanish Phonology, 1975, s. 104) kertoo että viimeistään 600- tai 700-luvuilla c:n ääntäminen muodossa [ts] oli vakiintunut. Paul M. Lloyd (From Latin to Spanish, 1987, s. 137) sanoo ettei muutoksesta ole todisteita ennen 400-lukua, ja että tapahtuma on saattanut kestää 500–600-luvuille asti. W. Sidney Allenin (Vox Latina, 1989, s. 14) mukaan sekä [k] että [ts] -äänteet olivat käytössä 400-luvulla, mutta siitä varhaisemmasta muutoksesta ei ole todisteita. 

Kaiken tämän perusteella onkin siis oletettavaa että muutos on tapahtunut 400-luvulta alkaen ja jatkunut 600-, ehkä 700-luvullekin asti. Ja näin ollen 600-luvun alussa Etymologiansa kirjoittanut Isidorus Sevillalainen on ehkäpä lausunut kirveen nimen seuraavasti: [frantsiska].

 

Lähteet:

 

https://collections.royalarmouries.org/object/rac-object-1345.html

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Procopius/Wars/home.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Prokopios

https://fi.wikipedia.org/wiki/Goottisota_(535–554)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Isidorus_Sevillalainen

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/L/Roman/Texts/Isidore/18*.html#1

https://sfponline.org/Uploads/2002/st%20isidore%20in%20english.pdf 

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_the_Franks

https://www.etymonline.com/word/frank

https://en.wiktionary.org/wiki/frank

https://en.wikipedia.org/wiki/Salian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Ripuarian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_France

https://latin.stackexchange.com/questions/44/when-did-c-before-e-or-i-start-to-be-pronounced-as-ts-in-contrast-to-cl

Parhaat viikinkiaikaisten kilpien jäljennökset

 

Tähän blogiartikkeliin olen kerännyt nykypäivän parhaita viikinkiaikaisten kilpien jäljennöksiä esiteltäväksi kiinnostuneille. Osa on jo valmiiksi tunnettuja, osa tuntemattomia suurelle yleisölle, mutta kaikkia yhdistää niiden korkeatasoinen pyrkimys historialliseen autenttisuuteen.

 

Kilvet oli viikinkiajalla rakennettu tietyillä tavoilla ja tietyistä raaka-aineista, ja tässä artikkelissa esitellyt nykyaikaiset kilvet jäljentävät mahdollisimman hyvin viikinkiaikaisten kilpien materiaaleja, mittasuhteita ja siten myös käyttöominaisuuksia. Vain hyvin tehty jäljennös toimii samalla tavoin kuin alkuperäiset viikinkiajan kilvet, joten en ole kelpuuttanut mukaan yhtään vanerista ja kankaasta tehtyä ylipaksua ja painavaa kilpeä, vaan autenttisuuden vähimmäisvaatimuksina olen pitänyt että kilpi on laudoista tehty, vähintään etupuoleltaan nahalla päällystetty, siinä on hyvä kupura, ja kilpi on oikeaoppisesti ohennettu ulkoreunaa kohden.

Tiedot esitellyistä kilvistä olen saanut verkkosivujen lisäksi kysymällä kilpien tekijöiltä itseltään, joita kaikkia haluankin kiittää mitä suurimmassa määrin heidän antamistaan tiedoista ja valokuvista. Varmasti useita muitakin autenttisuuskriteerini täyttäviä viikinkiaikaisten kilpien jäljennöksiä on valmistettu, mutta minä en ole niistä tietoinen. Jos sinulla on tiedossasi jokin tällainen kilpi, ota ihmeessä minuun yhteyttä vaikka tämän artikkelin kommenttiosiossa.

Muitten aikakausien kuin viikinkiajan kilpijäljennöksiä en ole ottanut mukaan tähän artikkeliin, vaikka olen nähnyt esimerkiksi hyvin korkeatasoisia replikoita (viikinkiaikaa edeltävistä) vendel-aikaisista ruotsalaiskilvistä. Kilvet eivät pysyneet samanlaisina koko rautakauden ajan, vaan ne muuttuivat ajan myötä, myös viikinkiajan sisällä. Eri puolilla Pohjolaa kilpien rakentamiseen oli erilaisia tapoja, kuten esimerkkien avulla tulette huomaamaan. Materiaalien saatavuus lienee vaikuttanut näihin huomattavasti.

Kilvet on järjestetty aikajärjestykseen, alkaen siitä joka on rakennettu ensin. En pyri järjestyksellä tai millään muullakaan asettamaan esiteltyjä kilpiä paremmuusjärjestykseen, koska sellainen on mahdotonta. Jokainen tässä artikkelissa esitelty kilpi on esimerkillinen, ja antaa hyvän kuvan siitä millaisia kilvet ovat todellisuudessa viikinkiajalla olleet.

 

Edvards Puciriuksen rakentama kilpi, Latvia, ~2014

 Muutamia muita Edvards Puciriuksen taidokkaasti takomia kupuroita.

 

Listan aloittaa latvialaisen arkeologin, sepän, ja historianelävöittäjän Edvards Puciriuksen itselleen rakentama kilpi, jonka hän teki jo seitsemisen vuotta sitten. Kilpi on sittemmin vaihtanut omistajaa, eikä siitä enää löytynyt kuvaa siltä ajalta kun se oli uusi. Nyt se on jo vanha ja kulunut, mutta silti yhä käyttökelpoinen. Hyvien kuvien puutetta korvaa Edvardsin selostus kilvestään ja sen käytöstä.

Kilpi on tehty kuusilaudoista, jotka on halkaistu tukista historiallisella tavalla, ei nykyaikaisesti sahaamalla. Kilpi on keskeltä noin 8 mm paksu, ohentuen reunaa kohti ehkä kuuteen milliin. 

Kilven etupinta on päällystetty ohuella lehmän raakanahalla, taustapuolta ei lainkaan. Rakennusvaiheessa laudat oli liimattu toisiinsa kiinni luuliimalla, mutta ahkeran taistelukäytön seurauksena liima ei enää pitänyt. Käytännössä laudat pysyvät kiinni toisissaan vain kilvenkupuran, kahvan ja raakanahkapäällisen ansiosta. Kilvessä ei ole erillistä reunavahviketta, vaan päällisnahka on vain käännetty hieman reunan yli kilven taustapuolelle, ja ommeltu kiinni koko kilven ympärysmitalta.

Puolipallonmuotoinen kilvenkupura on taottu käyttämällä nostatustekniikkaa (mikä parantaa sen kestävyyttä verrattuna upotustaontaan). Kahva on veistetty puusta, ja se on koko kilven levyinen. Kupura ja kahva on kiinnitetty kilven levyyn niittaamalla, vaikka Edvards nyttemmin myöntääkin ettei ole varma onko tämä historiallinen tapa, sillä yleensä puolipallonmuotoisten kilvenkupuroiden kiinnittämiseen käytettiin kotkattuja nauloja, eikä niittejä kuten kartionmallisissa kupuroissa.

Kilpi on koristeltu maalaamalla se molemmilta puoliltaan punaisella rautaoksidipigmentillä, sekoitettuna pellavaöljyyn. Kilven selässä kantamista varten siihen oli alun perin kiinnitetty nahkainen olkahihna, mutta nykyään hihnan virkaa ajaa vain naru.

Edvards kertoi käyttäneensä kilpeään varsin raskaassa taistelukäytössä noin seitsemän vuoden ajan, ja se on kestänyt mallikkaasti. Hän arvelee kilven keston johtuneen sekä siitä että sen laudat on halkaistu tukista (eikä sahattu, näin ollen ne ovat kestävämpiä), että siitä että liima lautojen välissä petti. Näinpä joskus kun kovan taistelun seurauksena (tai jos joku kaatui kilven päälle) yksi kilven laudoista työntyi taaksepäin muista, hän saattoi vain painaa sen takaisin kilven hajoamatta. 

Edvards on vakaasti sitä mieltä että kevyt ja taipuisa kilpi on paras mitä voi olla, enkä voi olla hänen kanssaan eri mieltä. Parilla ystävälläni on myös hänen takomansa kupurat kilvissään, ja voin henkilökohtaisesti sanoa että ne ovat mitä parhaimpia kupuroita, erittäin kevyitä, mutta samalla kestäviä ja hyvännäköisiä.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 86 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, ehkä 6 mm reunalta.

Laudoitus: kuusta (Picea abies).

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty niiteillä.

Päällinen: etupuoli päällystetty lehmän raakanahalla.

Reunus: ei erillistä reunusta, päällisnahka käännetty reunan taakse ja ommeltu kiinni koko matkalta.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty niittaamalla.

Paino: kevyt.

 

Tiedot kilvestä Edvards antoi minulle yksityiskeskustelussa.

 

 

Benas Simkusin kilpi, Liettua, ~2017

 

Liettualaisen historianelävöittäjän Benas Simkusin kilpi on melko tarkka jäljennös Latvian Tiran suosta löytyneestä viikinkiaikaisesta kilvestä. Tämä replika on rakennettu kokonaan ilman metalliosia, kuten alkuperäinenkin kilpi, joka on vast'ikään radiohiiliajoitettu vuoden 875 tienoille.

 

Tiran kilpi on 6 mm paksu, rakennettu havupuisista laudoista, ja ohennettu reunaansa kohti. Kilpi on 85 cm halkaisijaltaan. Sen kupura on rakennettu puun pahkasta kovertamalla. Kahva on koko kilven levyinen puinen rima. Kilpi on päällystetty kummaltakin puolelta parkitsemattomalla lehmän raakanahalla, eikä siinä vaikuta olleen erillistä reunavahviketta. 

 

Tämän kilpijäljennöksen nahka vaikuttaisi olevan parkittua nahkaa, minkä lisäksi siinä on erillinen reunavahvike kiinni ommeltuna, mutta muuten se vastaa erittäin hyvin alkuperäistä Tiran kilpeä. Myös kilven taustapuoli on päällystetty nahalla, mikä on harvinaista kilpijäljennöksissä, mutta löytyy jokaisesta alkuperäisestä kilvestä.

 

Kilven laudat on koottu liimalla ja muut osat ompelemalla, kahvan läpi kulkee orgaanisesta materiaalista valmistettu nyöri, jolla se on ommeltu kiinni kilven levyyn. Kupuran reunuksessa on kahdeksan reikää, joitten läpi se on myös ommeltu kiinni kilpeen nyörillä.

 

Kilven pinnalla on ainutlaatuinen ratkaisu, joka perustuu Tiran kilpeen. Kilpeä pinnoittavaa nahkaa ei ole liimattu kiinni lautoihin, vaan se on kiinni ompeleilla vain reunasta ja keskeltä. Sen lisäksi kilven lautojen ja nahan väliin on pantu pehmikkeeksi jonkinlaista heinää, kuten alkuperäisessä suolöydössä (Tiran kilven pehmustemateriaali ei ole vielä täysin selvillä). Tämä tekee kilven pinnasta pehmeän ja joustavan, mikä suojelee kilven laudoitusta aseiden iskuilta.

 

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 85 cm.

Paksuus: laudoitus 6 mm keskeltä, ohuempi reunalta.

Laudoitus: havupuuta.

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty ompelemalla nahkanyörillä.

Päällinen: kummallakin puolella parkittua nahkaa, lisäksi etupuolen nahan alla kerros heinää pehmikkeenä.

Reunus: nahkareunus, ommeltu koko matkaltaan kiinni.

Kupura: puolipallonmuotoinen ja kaulalla varustettu, veistetty puun pahkasta, kiinnitetty kahdeksasta reiästä ompelemalla nahkanyörillä.

Paino: ei tiedossa.

 

Roland Warzechan rakentama kilpi, Saksa, 2017

 

Saksalaisen historianelävöittäjän ja kamppailututkijan Roland Warzechan kilpi on hänen itsensä tekemä. Se on rakennettu poppelipuisista laudoista, jotka on halkaistu tukista säteittäin, ei sahattu. Laudoitus on höylätty ohenemaan reunaa kohti. 

Kilpi on päällystetty etupuoleltaan vuohen raakanahalla, ja kilven reunaa kiertää vuohennahkainen pergamenttireunus. Nahat on höylätty tasaiseen n. 1 mm:n paksuuteen. Nämä kaikki on kiinnitetty pelkästään eläinliimalla. Kilven reunuksessa on kolme kuparilejeeringistä tehtyä helaa, jotka on koristeltu arkeologisen esimerkin mukaan (joko Irlannista tai Skotlannista). Helat oli tinattu kiiltäviksi, mutta tina on varissut suurimmalta osin pois vuosien aikana.

Puinen kilvenkahva on pyökkiä, ja kiinnitetty käsin taotuilla rautanauloilla kilpeen. Kourainosastaan kahva on D-kirjaimen muotoinen, litteä puoli kilpeen päin. Kahvan kourain on koristeltu samanlaisilla kaiverruskuvioilla kuin Tanskasta löydetyssä Trelleborgin kilvessä. 

Kupura on käsin taottu, puolipallonmuotoinen, ja kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla, joista kaksi kulkee myös kahvan läpi. Kahvaan on kiinnitetty myös nahkainen hihna, jolla kilpeä kannetaan selässä. 

Kilven etupinta on koristeltu munatemperalla ja historiallisilla pigmenteillä maalatulla geometrisella kuviolla. Maali on tiivistetty pellavaöljyllä, jonka täydelliseen kuivumiseen kului muutama kuukausi. Kahden vuoden käytön jälkeen kilpi käsiteltiin uudestaan pellavaöljyvernissalla, josta Roland piti enemmän. Nyt kilpi ei reagoi ilmankosteuden vaihteluihin kuten ennen. Ennen kilpi taipui hieman liian kuivassa ilmassa, mitä se ei enää juurikaan tee. Silloin tällöin Roland kertoi hierovansa kilpeensä Arthur von Eschenin kehittämää mehiläisvahapohjaista voidetta puun ja maalin paremmaksi säilömiseksi.

Tätä kirjoittaessa loppuvuodesta 2020 kilpi oli Rolandin verstaalla korjattavana. Kolmen vuoden säännöllisen käytön jälkeen kilvenreunan pergamentti oli kulunut puhki siltä kohtaa joka eniten joutuu kosketuksiin vastustajan kilven ja aseiden kanssa, joten reunus vaatii uusimista.

Vuonna 2018 minä olin Englannissa Rolandin järjestämällä viikinkiaikaisen taistelun kurssilla, jossa pääsin ottelemaan häntä vastaan, ja lisäksi kokeilemaan tätä kilpeä. Voin rehellisesti sanoa että se on paras kilpi, jota olen koskaan testannut. Erittäin keveä verrattuna kokoonsa, ja ketterä käyttää.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 88 cm.

Paksuus: 10 mm keskeltä, 6 mm reunalta.

Laudoitus: poppelia (Populus spc.).

Kahva: pyökkiä (Fagus sylvatica), koko kilven levyinen, kiinnitetty kahdeksalla naulalla.

Päällinen: etupuolella 1 mm paksuista vuohen raakanahkaa.

Reunus: 1 mm paksu vuohen raakanahkareunus, liimattu, kolme pronssihelaa vahvikkeina.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 3,25 kg.

 

Tällä videolla Roland kertoo kilven tekemisestä (1. osa sarjassa).

 

 

JT Pälikön Satakunnan Museon perusnäyttelyyn rakentama kilpi, Suomi, 2018

 

Tämän kilven on rakentanut JT Pälikkö, suomalainen mestariseppä, vuonna 2018 Satakunnan Museon uutta esihistorian perusnäyttelyä varten. Kilpi on valmistettu kymmenestä leppäpuisesta laudasta, jotka on halkaistu sahaamalla, ja pinnat on höylätty ennen liimausta. Laudat ohenevat kilven reunaa kohti, keskellä paksuutta on ehkä 10 mm, reunassa n. 6–7mm.  

Kilpi on päällystetty etupuoleltaan vuohen raakanahalla, reunus on myös vuohen raakanahkaa ja ommeltu kauttaaltaan kiinni. Kahva on saarnea, ja kiinnitetty kilpeen viidellä kupurakantaisella niitillä, joista yksi toimii samalla yhtenä kupuran niiteistä. 

Kilven kupura on käsin taottu, puolipallonmuotoinen, ja kiinnitetty viidellä kupurakantaisella niitillä. Kupura on 1,5 mm paksua rautaa, Pälikön sanoin "aika ohutta tavaraa", mutta pienestä koostaan johtuen napakan oloinen. Kupurassa kuulemma eniten työtä teetti sen pieni halkaisija, suuri kupura syntyy paljon helpommin. 

Kilven painoa ja halkaisijaa Pälikkö ei valitettavasti muistanut, mutta kilpi oli kuulemma kokoisekseen yllättävän kevyt, ja sen halkaisija on kuvasta arvioituna suurinpiirtein sama sen päällä lepäävän miekansäilän pituuden kanssa, joka taas on 78,5 cm.

Tämän kilven voit nähdä Satakunnan Museon perusnäyttelyn rautakausi-osiossa, ja kyseinen näyttely on muutenkin käymisen arvoinen.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: ~80 cm.

Paksuus: ~10 mm keskeltä, 6–7 mm reunalta. 

Laudoitus: leppää (Alnus spc.), 10 lautaa.

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, kiinnitetty viidellä niitillä.

Päällinen: etupuolella vuohen raakanahkaa.

Reunus: vuohen raakanahkaa, liimattu ja ommeltu koko ympärysmitalta.

Kupura: 1,5 mm paksua rautaa, puolipallonmuotoinen, kiinnitetty viidellä niitillä.

Paino: yllättävän kevyt kokoisekseen.

 

Lisää kuvia JT:n rakentamasta kilvestä löytyy hänen verkkosivuiltaan, "museotöitä ja koruja" -välilehdeltä. Tiedot kilvestä hän antoi minulle yksityiskeskustelussa.

 

 

Vegard Viken rakentama kilpi, Norja, 2019

Tämän kilven on rakentanut Vegard Vike, Oslon Kulttuurihistoriallisen museon kuraattori, viikinkiaikaisten aseiden ja varusteiden konservaattori, ja Vikings in War -kirjan toinen kirjoittaja. Kilpi on rakennettu kolmestatoista mäntypuisesta laudasta. Kilven levy on halkaisijaltaan 89 cm, keskeltä se on 8,5 mm paksu, ohentuen reunoja kohti 5,5 milliin puolentoista sentin etäisyydellä reunasta, aivan reunasta kilpi on vain 1–2 mm paksu.

Kilven molemmat puolet on päällystetty vasikan raakanahalla, joka on 0,5 mm paksua, niin ohutta että se on läpinäkyvää. Nahkojen oli annettu ensin kastua vedessä puolen tunnin ajan, ja sen jälkeen kuivua hieman ennen liimaamista. Liimana toimi juustoliima, jossa on neljä osaa kaseiinia ja yksi osa sammutettua kalkkia, sekä hieman vettä tekemään siitä juoksevampaa. Nahat liimattiin kilpeen prässäyksessä, jonka annettiin kuivua muutaman päivän ajan, jotta kilpi ei käyristyisi. Kilven reunus on samaa ohutta vasikan raakanahkaa, ja liimattu kiinni, minkä jälkeen se on myös ommeltu kauttaaltaan kilven reunukseen.

Kupura on taottu raudasta, ja se on yhden millin paksuinen. Se painaa vain 140 grammaa ja on kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla. Kilven kahva on koko kilventaustan halki kulkeva suora rima, joka kapenee päitään kohti. Se on veistetty jostakin kevyestä puulajista, mahdollisesti lepästä. Kahva on kiinni kuudella naulalla, joista kaksi on kupuran nauloja. Kahvan nauloihin on kiinnitetty myös nahkainen olkahihna, jolla kilpeä voi kantaa selässä. Kilpi painaa hieman yli kolme kiloa. Kilven viimeistely vaatii vielä kerroksen pellavansiemenöljyä, jotta siitä tulee vedenkestävä, eikä kilpi käyristy sateen takia.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8,5 mm keskeltä, 5,5 mm 1,5 cm:n etäisyydelta reunasta, 1–2 mm reunalta. 

Laudoitus: mäntyä (Pinus sylvestris), 13 lautaa.

Kahva: luultavasti leppää (Alnus spc.), koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: molemmilla puolilla 0,5 mm paksuista vasikan raakanahkaa.

Reunus: 0,5 mm paksuista vasikan raakanahkaa, liimattu ja ommeltu koko matkalta.

Kupura: 1 mm paksua rautaa, 140 g, puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: hieman yli 3 kg.

 

Vegard kertoo kilven tekemisestä lisää Twitterissä.

 

 

Rolf Warmingin Trelleborgin viikinkilinnoitukselle / Tanskan kansallismuseolle rakennuttamat kilvet, Tanska, 2019–2021

Rolf Warmingin rakennuttama ensimmäinen kilpi, 2019.

 

Rolf Warmingin rakennuttama toinen kilpi, 2021. Loput kuvat toisesta kilvestä.

 

Nämä kilvet on valmistettu Trelleborgin viikinkilinnoitukselle (Trelleborg Viking Fortress) / Tanskan kansallismuseolle, "The Viking Shield Project" -hankkeessa, jota johti tanskalainen arkeologi ja kamppailututkija Rolf Warming yhdessä Society for Combat Archaeology -seuran kanssa. Warmingin ohjeiden mukaan tehtyjä kilpiä on ollut rakentamassa koko joukko ammattilaisia. Ensimmäinen kilpi on rakennettu kuudesta säteittäin halkaistusta laudasta, joista neljä on tammesta, ja kaksi männystä. Tammilautoja jouduttiin käyttämään, koska mäntylautojen tilauksessa kesti liian pitkään. Toinen kilpijäljennös on kokonaan männystä.

Seuraavat tiedot ovat ensimmäisestä kilvestä, mutta lienevät toisessa täsmälleen samat, lukuunottamatta kilven painoa. Kilven halkaisija on Tanskan Trelleborgin kehälinnoituksen kilven mukainen 89 cm. Kilven paksuus on keskeltä 8 mm ja se ohenee reunoja kohti 4:n millimetriin, kaventuminen alkaa noin kämmenenmitan päässä kilven reunasta, ja tapahtuu parabolisesti. Kilven reunan ohentuminen on jäljennetty Norjan Gokstadin hautalaivan kilvistä. Kilven rungon rakensi käsityöläinen Tom Jersø.

Kilpi on päällystetty kummaltakin puolelta 1–1,5 mm paksulla parkitulla lampaannahalla, ja kilven reunus on 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, kuten on Birkan haudan Bj850 kilvessä. Nahat on parkinnut perinteisin menetelmin nahanparkitsija Karl Karlsson. Laudat ja nahat on liimattu kiinni kaseiiniliimalla, joka on valmistettu Theophiluksen, 1100-luvun lähteen mukaan, minkä lisäksi nahkareunus on ommeltu päistään kiinni kilpeen (useinkaan nahkareunusta ei oltu ommeltu koko pituudeltaan). Kilpeä peittävä nahka on ommeltu kahdesta osasta, perustuen Gokstadin ja Tiran kilvistä löytyneisiin jälkiin.

Kilvenkupuraan tarvitun raudan on pelkistänyt tanskalaisesta suomalmista raudansulattaja Jens Jørgen Olesen, ja siitä puolipallonmuotoisen kupuran on takonut seppä Tord Bergelin. Kupura on muodoltaan samanlainen kuin Trelleborgin kehälinnoituksesta 1936/1937 löytynyt kupura, joka on Ryghin tyyppiä R563. Kupura on kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla, jotka on takonut seppä Jesper Jørgensen. Puinen kahva on kiinni kuudella naulalla, joista kaksi ovat samalla kupuran nauloja.

Ensimmäinen kilpi painaa 4,5 kiloa, mikä on huomattavan paljon. Tämä johtuu siitä että tammea jouduttiin käyttämään suurimmaksi osaksi männyn sijaan. Toinen kilpirekonstruktio tehtiin kokonaan kevyemmästä männystä, mutta muuten samalla tavoin, ja sen paino on 3,8 kiloa. Sen kahva on pyökkiä, ja muodoltaan samanlainen kuin Trelleborgin kilven kahva, mutta pituudeltaan Gokstadin kilpien kaltainen.

 

Tekniset tiedot

Ensimmäinen kilpi

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta. 

Laudoitus: laudoista ⅔ tammea (Quercus robur), ⅓ mäntyä (Pinus sylvestris).

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: 1–1,5 mm paksua parkittua lampaannahkaa kummallakin puolella.

Reunus: 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, liimattu ja ommeltu vain päistä.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 4,5 kg.

 

Toinen kilpi

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta. 

Laudoitus: mäntyä (Pinus sylvestris).

Kahva: pyökkiä (Fagus sylvatica), koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: 1–1,5 mm paksua parkittua lampaannahkaa kummallakin puolella.

Reunus: 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, liimattu ja ommeltu vain päistä.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 3,8 kg.

 

Tästä linkistä voit lukea lisää Rolfin kilpien rakentamisesta.

 

 

Bartosz Ligockin kilpi, Puola, 2020

Tämän kilven on rakennuttanut Bartosz Ligocki, puolalainen historianelävöittäjä, ja sen tekemiseen on osallistunut useita ammattilaisia. Lehmuspuusta valmistetut kilpilaudat on tehnyt Slawek Wedkarz. Ne liimattiin kasaan luuliimalla sen ajaksi kun niiden pinta ohennettiin, laudoitus on 8 mm paksu keskeltä, ja 4 mm reunalta.  

Jan Dołgowicz päällysti kilven kummaltakin puolelta 0,8 mm paksulla vuohen raakanahalla (joka oli peräisin Marcin Bortkiewiczilta) Tiran suosta Latviasta löytyneen kilven mukaisesti. Päällisnahat kääntyvät kilven reunan yli kummaltakin puolelta, niin että ne muodostavat paksumman reunuksen, eikä erillistä reunavahviketta ole käytetty. Kilven reunan muodostaa näin ollen 3 mm puuta ja yhteensä 4 mm nahkaa.

Kilven kupura on jäljennös Oldenburgista löytyneestä kupurasta, ja sen on takonut rautamalmista valmiiksi asti seppä Maciej Tomaszczyk. Samasta takoraudasta valmistettiin kilven niitit, joilla kupura ja kahva kiinnitettiin kilpeen. Kilpeen on suunnitteilla vielä gessolla ja temperamaaleilla toteutettava maalaus.

Bartosz kertoi minulle että hän on sittemmin teetättänyt jo uudenkin kilven, mutta siitä ei ollut vielä kuvia saatavilla.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 84 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta.

Laudoitus: lehmusta (Tilia spc.).

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, kiinnitetty viidellä niitillä, joista yksi yhteinen kupuran kanssa.

Päällinen: kummallakin puolella 0,8 mm paksua vuohen raakanahkaa.

Reunus: päällystykseen käytetyt nahat tulevat kummaltakin puolelta reunan yli kiinni ommeltuina.

Kupura: malmista tehtyä rautaa, Oldenburgin kupuran jäljennös, kiinnitetty viidellä niitillä.

Paino: 3,89 kg.

 

 

Arttu Peltoniemen rakentama kilpi, Suomi, 2021

 

Hyvä ystäväni Arttu Peltoniemi on rakentanut tämän kilven Hirdmenn-projektiamme varten. Kilvestä oli tarkoitus tulla mahdollisimman kevyt ja helppokäytöinen, missä se onnistuikin. Se kuvaa suomalaista kilpeä viikinkiajalla. Kilven idea pohjautuu Egillin saagassa mainittuun tietoon siitä että suomalaiset (kainulaiset) kilvet olivat skandinaavisia (norjalaisia) kilpiä heikompia. Lisää aiheesta suomalaisten kilpien rakenteesta voit lukea kandidaatin tutkielmastani täältä. 

 

Kilven yksityiskohdat on jäljennetty lähinnä latvialaisen Tiran suosta löytyneen kilven mukaan, joka on valmistettu kokonaan ilman metalliosia. Suomalaiset kilvet viikinkiajalla olivat mitä luultavimmin tehty useimmiten tällä tavoin.

Artun kilpi on tehty seitsemästä säteittäin sahatusta kuusipuisesta laudasta. Säteittäin sahaus vastaa lautojen halkaisua tukista viikinkiaikaisin menetelmin, ja näin poikkisyin sahatuista laudoista tulee kestävämpiä kuin nykyaikaisesti sahatuista. Laudoitus on keskeltä 6 mm paksu, kuten Tiran kilvessäkin, ja ohenee reunoja kohti 3:n millimetriin.

Kilven kahva on saarnesta veistetty. Alkuperäisen kahvan oltua varsin ohut, kilpi taipui ulospäin raakanahan kutistuessa kuivuttuaan. Tämän takia kahva vaihdettiin hieman paksumpaan, millä kilpi saatiin taas suoristettua. Kilpi on päällystetty etupuoleltaan kauriin raakanahalla. Taustapuolen Arttu on jättänyt päällystämättä nahalla, leveilläkseen säteittäin sahatuilla laudoillaan, mutta laudoitus on sivelty kauttaaltaan eläinliimalla.

Kupura on kaiverrettu puun pahkasta, ja kaikki kilven osat oli alun perin kiinnitetty toisiinsa pelkän eläinliiman avulla. Kilpi pysyi kasassa ilman ainuttakaan naulaa tai ommelta parin vuoden ajan. Terävillä aseilla tehdyissä testeissä kupura kuitenkin irtosi paikaltaan, kun sitä pidellyt eläinliima oli kuivuttuaan kristallisoitunut, ja muuttunut hauraaksi. Kupura vain putosi maahan iskun seurauksena. Myös kahva naksahti eräs yö itsestään irti liiman haurastuttua tarpeeksi.

Näin ollen Arttu liimasi kahvan ja kupuran uudestaan, ja tällä kertaa vahvisti sidokset ompelemalla kahvan ja kupuran kiinni kilpeen, kuten Tiran kilvessä on tehty. Kilven kahva on ommeltu usealla erillisellä pätkällä poron jännettä, jotta yhden katketessa koko kahva ei irtoaisi. Kupura on kiinnitetty kolmesta kohtaa jänteellä, ja reiät on porattu niin ettei kupuraa kiinnittävä jänne ulotu kilven ulkopinnalle lainkaan.

Kilven halkaisija on 85 cm, ja se painaa 2150 grammaa, eli on kilveksi todella kevyt. Puinen kupura on noin sentin paksuinen, ja se kestää terävien aseiden iskuja mainiosti. Testeissä sitä on heitetty keihäällä, lyöty miekalla ja kirveellä ja ammuttu nuolilla. Kilpeä ei ole vielä maalattu.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 85 cm.

Paksuus: 6 mm keskeltä, 3 mm reunalta. 

Laudoitus: kuusta (Picea abies), 7 lautaa.

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, liimattu ja ommeltu poron jänteellä.

Päällinen: etupuolella ohutta kauriin raakanahkaa.

Reunus: kilvenpäällinen taivutettu reunan yli takapuolelle ja liimattu kiinni, ei erillistä reunusta.

Kupura: puun pahkasta, 1 cm paksu, liimattu ja ommeltu poron jänteellä.

Paino: 2,15 kg.

 

Arttu kertoo kilven rakentamisesta tarkemmin Hirdmennin blogissa. Uudempi päivitys kilven kunnosta ja siihen tehdyistä testeistä on luettavissa samaisessa blogissa. Osan tiedoista kysyin Artulta itseltään.

 

 

 

 

Kiitokset:

 

Bartosz Ligocki

Arttu Peltoniemi

Edvards Pucirius

JT Pälikkö

Benas Simkus

Vegard Vike

Rolf Warming

Roland Warzecha