Keitä varjagit olivat?
Varjagit (muinaisnorjan væringjar, muinaisitäslaavin варяги, varyagi, keskiajan kreikan βάραγγοι, várangoi, suomeksi vanhastaan myös varjakat, muinaisnorjan sanasta vár, "valaliitto") olivat alun perin Itä-Ruotsista lähteneitä sotureita, kauppiaita ja valloittajia (heitä ei kutsuttu viikingeiksi, tämä oli läntinen termi), jotka purjehtivat idäntietä (muinaisnorjan Austrvegr) halki Suomenlahden ja Itä-Euroopan jokien kohti itää ja etelää. Vuoden 1117 tienoilla kirjoitetun Nestorin kronikan mukaan vuonna 862 varjagit perustivat päällikkönsä Rurikin johdolla Novgorodin (Holmgårdin) kaupungin, vaikkakin Nestorin kronikka on lähteenä kiistanalainen. Novgorodin seuraava ruhtinas Oleg Viisas (Helgi) purjehti Dnepriä etelään ja valloitti Kiovan 882, tullen sen suuriruhtinaaksi. Tästä Kiovan Rusin ruhtinaskunnasta syntyivät ajan mittaa nykyiset Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän valtiot. Jo varhain varjagit löysivät tiensä myös Itä-Rooman keisarin palvelukseen, he esiintyvät lähteissä vuodesta 874 alkaen, mutta vasta kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri (Valdamarr) otti kasteen vuonna 988 ja liitti Rusin valtakunnan lopullisesti Itä-Rooman ja ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin, keisari Basileios II muodosti kuuluisan varjagikaartin henkivartiostokseen Konstantinopolissa. Itä-Eurooppaan asettuneet varjagit jakautuivat läntiseen Kiovan ruusien ja itäiseen Volgan ruusien haaraan. Volgan ruusit toimivat myös henkivartijoina kasaarien suurkaanille Atilin kaupungissa Kaspianmeren pohjoispuolella. Kaukaisimmillaan varjagit matkustivat Kaspianmeren halki ja Abbasidien kalifaatin pääkaupunkiin Bagdadiin saakka. Sukupolvien Itä-Euroopassa asumisen seurauksena varjagit sulautuivat vähitellen paikallisiin väestöihin, Kiovan ruusit slaaveihin ja Volgan ruusit turkinsukuisiin kasaareihin. Kiovan ruhtinaiden ja skandinaavikuninkaallisten välillä solmittiin avioliittoja 1100-luvulle asti, mutta pikku hiljaa siteet pohjoisen ja etelän välillä katkesivat.
Kuinka varjagit pukeutuivat?
Varjagit ovat hyvin suosittuja nykypäivän viikinkiajan elävöittäjien keskuudessa. Uskon tämän johtuvat siitä, että heihin liitetyt vaatteet ja varusteet nähdään hieman eksoottisina ja sitä kautta "siisteinä", ja näin ollen niitä halutaan käyttää elävöityksessä. Ehkä elävöittäjä haluaa varjagipersoonallaan erottautua muista valtavirran viikinkielävöittäjistä, vaikka nykyään tämä on niin yleistä, että erottautuminen on käymässä vaikeaksi. Elävöittäjille lienee syntynyt mielikuva, että skandinaavisen idän (Vanhan Venäjän) alueella vaikuttaneet varjagit jotenkin oleellisesti erosivat pukeutumiseltaan Ruotsissa ja muualla Skandinaviassa asuneista ihmisistä, tai länteen purjehtineista viikingeistä. Kenties he ottivat vaikutteita itäisistä pukeutumismuodeista, ja ostivat tai ryöstivät paikallisilta vaatteita, aseita ja varusteita? On tietenkin totta, että alueellista vaihtelua pukeutumisessa oli Skandinavian sisälläkin, eikä kaikkea viikinkiajan pukeutumista tule niputtaa yhteen muottiin, mutta mielikuva eksoottisesti pukeutuneista ja varustautuneista varjageista ei aivan pidä paikkaansa. On vain vähän näyttöä siitä, että varjagien pukeutuminen ja aseistus olisi eronnut merkittävästi heidän kotimaansa vastaavista. Miltä he sitten näyttivät? Itäisen skandinaavipukeutumisen, eli varjagipukeutumisen suhteen meillä on käynyt hyvä tuuri, sillä nykypäivään on säilynyt arabialaisten ja persialaisten matkakirjoittajien ja maantieteilijöiden mainioita historiallisia kuvauksia ruusien pukeutumisesta. Ruusit (tai rusit, keskiajan kreikan Rhos, arabian al-Rus’ tai al-Rūsiyyah, muinaisnorjan sanasta ro∂r, joka tarkoittaa soutajia, kenties Tukholmasta pohjoiseen sijaitsevan Roslagenin mukaan, samasta juuresta sekä länsinaapurimme Ruotsin, että itänaapurimme [Россия, Rossiâ] nimi) tarkoittavat samaa kuin varjagit, jolla nimellä (wareng/warank) heitä arabiaksi harvemmin kutsuttiin. Tärkein lähde varjagi–ruusien pukeutumisesta on Bagdadin kalifin al-Muqtadirin lähettiläs Ahmad Ibn Fadlan, joka teki matkan volganbulgaarien luo vuosina 921–922. Seuraavassa ote Ibn Fadlanin matkakertomuksesta (Risāla):
Olen nähnyt ruuseja, kun he kauppamatkoillaan tulevat ja leiriytyvät Atiljoen [Volga] varteen. En ole nähnyt vartaloltaan heitä komeampia ihmisiä. He ovat pitkiä kuin palmu, he ovat vaaleita ja vereviä, niin että heidän ei ole tarvis käyttää paitaa eikä viittaa. Miehillä on yllään vaate, joka peittää vain toisen puolen vartaloa ja jättää toisen käden vapaaksi. Jokaisella on sotakirves, miekka ja veitsi; nämä aseet on joka miehellä. Heidän miekkansa ovat leveäteräisiä, frankkilaistyylisiä, ja niissä on keskiura. Kynnen reunasta kaulaan asti heillä on vihreitä kuvioita, jotka kuvaavat puita, ihmisiä ja eläimiä ynnä muuta sellaista.
Jokaisen ruusinaisen rinnassa on solki, joka on rautaa, hopeaa, pronssia tai kultaa, kullakin miehensä omaisuuden ja aseman mukaan. Soljessa on rengas, josta riippuu veitsi, sekin rinnukseen kiinnitetty. Kaulassa naiset pitävät kulta- ja hopearenkaita. Mies, joka omistaa kymmenentuhatta dirhamia, teettää vaimolleen kaularenkaan, ja joka omistaa kaksikymmentätuhatta, se teettää vaimolleen kaksi kaularengasta. Näin vaimo saa uuden kaularenkaan jokaista kymmentätuhatta dirhamia kohti, jonka hänen miehensä saa lisää. Naisella saattaakin olla kaulassaan suuri määrä kaularenkaita. Arvokkaimpana koruna he pitävät vihreitä lasihelmiä, joita pidetään laivoissa. He maksavat niistä korkeita hintoja, dirhamin yhdestä helmestä, ja niitä he pujottelevat helminauhoiksi vaimoilleen.
Juuri parempaa historiallista kuvausta ei kai voisi toivoakaan. Ruusimiehillä oli siis jonkinlainen viitta, oikealta olalta varmaankin soljella kiinni, niin että se jätti oikean käden ja vartalon oikean puolen paljaaksi. Ei paitaa laisinkaan, mutta jalassa oletettavasti housut. Heidän ylävartalonsa (vai koko vartalonsa, ei ole nimittäin varmaa puhuuko Ibn Fadlan sormien vai varpaiden kynsistä?) oli täynnä (käännöksestä riippuen) vihreitä tai tummia kuvioita, jotka on usein tulkittu tatuoinneiksi, vaikka voivat ne olla jotakin muutakin (kenties maalauksia). Thorir Jonsson Hraundal (2014, s. 87) arvelee ruusien omaksuneen Euraasian arokansojen perinteen koristella vartaloaan, sillä tatuoinneista tai vastaavista ei ole todisteita Skandinaviasta.
Koruja käyttivät lähinnä naiset, ja vaimojen korut olivat miesten tapa esitellä varallisuuttaan ja asemaansa. Lasihelminauhat ja kaularenkaat mainitaan erikseen, sekä olkasoljesta ketjulla roikkuva puukko. Vaatteet olivat varmaankin samanlaisia kuin Ruotsissa, mistä varjagit alun perin tulivat, eli siis naisten pukeutumiseen kuuluisi olkainmekko, ainakin tähän mainitut soljet sopisivat. Olkainmekon alla on lähes varmasti käytetty pitkähihaista alusmekkoa, koska muuten asu olisi säädytön. Samaten naineet naiset ovat viikinkiajalla peittäneet hiuksensa (esimerkiksi huivilla), ja tämän voi katsoa olleen yleinen tapa. Myös esiliina on todennäköisesti kuulunut vaimon asuun.
Ibn Fadlan kuvaa ruusipäällikön hautajaisissa korkea-arvoiselle miehelle puettuja vaatteita:
[Miehet] nostivat vainajan niissä vaatteissa, jotka hänellä oli kuollessaan ollut päällä. [Tämän jälkeen] vainajalle puettiin housut, saapashousut, saappaat, paita ja brokadiviitta, jossa on kultanapit, ja hänen päähänsä pantiin brokadista ja soopelinnahasta tehty korkea päähine.
Kuvauksesta käy ilmi päällikön juhlavaatetuksen osat, joista osa oli koristeltu silkkibrokadilla. Aiemmin Ibn Fadlan kertoo hautajaisissa käytettyjen tyynyjen ja peittojen olevan itäroomalaista brokadia, kenties vaatteidenkin kangas oli sieltä peräisin. Päähine voi olla karvalla vuorattu silkkibrokadihattu. Viitassa, tai kenties takissa oli kultaiset napit. Saapashousut tarkoittanevat irtolahkeita, sellaisia on käytetty suojaamassa chapsien tapaan ratsastajan housuja erinäisten arojen ratsastajakansojen parissa. Saappaat viittaisivat myös ratsastajastatukseen. Irtolahkeiden käyttö housujen päällä tarkoittaisi, että päällikön housut eivät voisi olla pussihousut, koska sellaisten päälle olisi mahdotonta pukea vielä irtolahkeita. Tämä kuvaus päällikön hautavaatetuksesta on siinä mielessä tärkeä esimerkki, että se eroaa skandinaavisesta pukeutumisesta, toisin kuin tavallisen ruusimiehen ja -naisen asu. Ilmeisesti eliitti oli ottanut tähän aikaan vaikutteita paikallisista muodeista, sillä arokansojen saappaat ja saapashousut sekä korkeat turkis-silkki-päähineet, yhdistettynä itäroomalaiseen silkkibrokadiin olivat varsin tuntemattomia Skandinaviassa.
Persialainen maantieteilijä Ahmad Ibn Rusta kirjoitti vuosien 903–913 välillä teoksen nimeltä Kitāb al-A‘lāq al-Nafīsa, "Arvokkaiden dokumenttien kirja". Tämä maantiedon kirja yhdisteli hänen omia matkakuvauksiaan Arabiassa ja Mesopotamiassa hänen lukemiinsa kirjallisiin lähteisiin. Ibn Rusta ei luultavasti itse koskaan käynyt pohjoisessa, mutta kirjassa on kuvaus matkasta ruusien mukana Novgorodiin asti, joka lienee peräisin tuntemattomaksi jääneeltä 870-luvun kirjoittajalta. Ibn Rusta välittää hänen kuvauksensa ruuseista seuraavasti:
He pukeutuvat epäpuhtaisiin vaatteisiin, ja miehet koristavat itsensä rannerenkailla ja kullalla. He kohtelevat orjiaan hyvin ja myös nämä on puettu hienostuneisiin vaatteisiin, sillä he käyvät ahkerasti kauppaa.
Epäpuhdas (ei siis likainen) viittaa tässä tapauksessa islaminuskoisten puhtauskäsityksiin, joita ei ole tarpeen käsitellä tässä artikkelissa tarkemmin, mutta sanottakoon että ulkomaisten ruusien pukeutuminen ei luonnollisestikaan täyttänyt kaikkia islaminuskon puhtaussääntöjä. Myös Ibn Fadlan puhuu ruuseista "saastaisina" olentoina, kun hän kertoo heidän peseytymistavoistaan, mutta myös siinä tapauksessa on kyse puhdistautumisesta, joka ei täytä islaminuskon tarkkoja kriteerejä. Ibn Rusta jatkaa:
Sharavareja käytetään leveinä: kuhunkin käytetään sata kyynärää [n. 46 metriä] materiaalia. Kun he pukevat sellaisia sharavareja, he keräävät ne kasaan polven kohdalta, ja sitovat sitten kiinni.
Sharavarit tarkoittavat ilmiselvästi hyvin leveitä pussihousuja. Noin 982–983 kirjoitettu anonyymi persialainen maantiedon kirja Hudud al-'Alam perustuu osin samaan Ibn Rustan käyttämään 870-luvun kadonneeseen lähteeseen ja kuvailee (§ 44) ruusien housuja tarkemmin:
Jotakuinkin sata kyynärää karbās-kangasta he käyttävät ommellakseen housunsa, jotka he pukevat kerien ne polviensa yläpuolelle. Päässään he käyttävät villaisia hilkkoja, joiden hännät roikkuvat heidän niskojensa takana. Kuolleensa he hautaavat kaikkine tavaroineen, vaatteineen ja koristeineen.
En usko että yksiin housuihin voi oikeasti käyttää tuota määrää kangasta, oli se sitten miten ohutta tahansa. Kenties housuihin käytetyn kankaan määrää on roimasti liioiteltu (ehkä kymmenkertaisesti). Pussihousujen lahkeet kerättiin kasaan ja sidottiin yhteen polven yläpuolelta. Sääret jäivät joko paljaiksi, tai sitten ne on saatettu peittää villaisilla säärikääreillä (joista on löytöjä Pohjolasta), joskaan sellaisia ei näissä lähdeteksteissä mainita. Sana karbās, jolla housujen kangasta kuvailtiin, on käännetty vaihtelevasti joko pellavaksi tai puuvillaksi. Kumpikin lienee mahdollinen, joskin pellava on todennäköisempi, puuvilla olisi ollut näinä aikoina erityisen kallis tuontitavara Intiasta saakka, eikä puuvillaisista vaatteista ole arkeologisia todisteita ainakaan viikinkiajan Pohjolasta.
Skandinaviasta, tanskalaisesta Hedebystä (nykyään Saksan Haithabu) on löydetty yksi fragmentti, joka on tulkittu pussihousujen haarakiilaksi ja lahkeiden osaksi. Se on villaa, haarakiila on väriltään vihreä, ja lahkeiden osat punaiset. Villa olikin housujen ja muiden päällysvaatteiden materiaali Skandinaviassa, mutta edellisen historiallisen kuvauksen perusteella on mahdollista että lämpimämmässä eteläisessä kesässä olisi käytetty pellavaa tai jopa puuvillaa villan sijasta housujen materiaalina. Todennäköisempää kuitenkin on, ottaen huomioon mainittujen housujen hervottoman koon, että materiaali oli valittu sen kalleuden perusteella. Pellava oli viikinkiajalla villaa arvokkaampaa, puuvilla olisi ollut vieläkin kalliimpaa. Kaikki viittaa siihen että ruusit olivat kovia pröystäilemään varallisuudellaan, ja yhteiskunnallista asemaa haluttiin korostaa niin vaatteiden kalliilla materiaaleilla, niihin käytetyn kankaan määrällä, kuin (vaimojen) koruillakin. Missään tapauksessa pellavasta tai puuvillasta tehdyt housut eivät olisi kovin lämpimät kylmällä säällä, ja kuumuudesta kertoo myös ruusien paidattomuus. Ibn Rusta kertoo ruusien aseistuksesta:
Jokainen kantaa jatkuvasti miekkaa mukanaan, sillä he eivät juurikaan luota toisiinsa, ja petos on heidän keskuudessaan yleistä.
Tässä tapauksessa voi kyseessä olla silkka ulkomaisen kirjoittajan paheksunta vierasta kulttuuria kohtaan, ehkäpä ruusien tapa kanniskella miekkoja ympäriinsä on saanut hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Kirjoittaja mainitsee myös kultaiset rannerenkaat päällikön asusteina:
Kun joku heidän johtajistaan kuolee, he kaivavat tälle suuren talon muotoisen haudan, panevat vainajan sinne, ja hänen mukaansa he panevat sekä hänen vaatteensa että hänen käyttämänsä kultaiset rannerenkaat.
Varakkaat turkiskauppiaat käyttivät myös kultaisia rannekoruja, ja pitivät rahapusseja vyöllään:
He saavat ainoan toimeentulonsa soopelin- ja oravannahkojen sekä muiden turkisten myynnistä, nämä he myyvät halukkaille ja maksuksi saamansa rahat he sitovat tiukasti vöihinsä. He pukeutuvat epäsiististi; heidän miehensä käyttävät kultaisia rannekoruja.
"Epäsiisti" tarkoittanee jälleen vain ei-islamilaista pukeutumista. Vielä voidaan lukea historioitsija Ibn Miskawaihin (932–1030) kuvaus ruusien sotavarustuksesta hänen Tajârib al-umam ("Kansakuntien kokemuksia") -teoksessaan, jossa hän kertoo, kuinka varjagit valloittivat Bardan kaupungin (arab. Bardha'a, nykyisessä Azerbaidžanissa) Kaspianmeren sotaretkellään vuonna 943. Tämäkin kuvaus perustuu kadonneeseen aikalaislähteeseen:
He [ruusit] ovat mahtavaa väkeä, luonnostaan voimakkaita ja erittäin rohkeita. He eivät tunne tappiota, eikä yksikään heidän miehistään käänny karkuun [taistelusta] kunnes hän kuolee tai tappaa [vastustajansa]. Heidän tapoihinsa kuuluu, että joka mies kantaa rusikointiasetta ja vyöttää sen itseensä. He ovat mitä taitavimpia käyttämään kirvestä, sahaa, vasaraa ja sen sellaisia työkaluja. Ruusi[soturi] taistelee keihään ja kilven kanssa, ja hän kantaa miekkaa huotrassa, jonka hän vyöttää itseensä. He taistelevat pääosin jalkaisin.
Kaikista edellä mainituista lähteistä on mahdollista kerätä maininnat varjagi-ruusien pukeutumisesta, ja tämän perusteella luetteloida todennäköinen vaateparsi miehelle (soturille), naiselle (vaimolle), sekä rikkaalle miehelle (päällikölle). Olen merkinnyt luetteloon käytetyt lähteet, ja muistin virkistämiseksi sanottakoon, että Ibn Fadlan teki matkansa 920-luvulla, 900-luvun alussa kirjoittanut Ibn Rusta sekä 980-luvun Hudud al-'Alam perustuvat 870-luvun lähteeseen ja Ibn Miskawayhin kenties 1000-luvun alussa kirjoitettu teos kuvaa 940-luvun tapahtumia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että mainitut lähteet antavat jokseenkin tarkan kuvan itäskandinaavisesta muodista 800-luvun lopulta 900-luvun alkupuolelle.
Varjagi-ruusimiesten (kesä)pukeutumiseen kuuluivat seuraavat osat:
Suorateräinen miekka vyötetyssä huotrassa (Ibn Fadlan, Ibn Rusta, Ibn Miskawaih)
Sotakirves (Ibn Fadlan) / "rusikointiase" (Ibn Miskawaih)
Veitsi (Ibn Fadlan)
Valtavan leveät pussihousut (pellavasta?), sidottiin polven ylle (Ibn Rusta, Hudud al-'Alam)
Vyö ja rahapussi (Ibn Rusta)
Viitta(?) kiinni (soljella?) oikealta olalta (Ibn Fadlan)
Ei paitaa eikä viittaa(?) (Ibn Fadlan)
Villainen hilkka, jonka häntä roikkuu niskan takana (Hudud al-'Alam)
Kultaiset rannerenkaat (Ibn Rusta)
Taistelussa kilpi ja keihäs (Ibn Miskawaih)
Ruusinaisten pukeutumiseen kuului:
(Oletettavasti) skandinaavinen olkainmekko, alusmekko, esiliina, ja pääliina
Olkasoljet, rautaa, pronssia, hopeaa tai kultaa, miehen varallisuuden ja aseman mukaan
(Ibn Fadlan)
Olkasoljesta renkaalla (ketjulla?) riippuva puukko (Ibn Fadlan)
Kultaisia ja hopeisia kaularenkaita miehen varallisuuden mukaan (Ibn Fadlan)
Vihreä lasihelminauha (olkasolkien välissä?) (Ibn Fadlan)
Ja vielä rikkaan päällikön (hauta)juhlavaatetukseen kuului:
(Oletettavasti kapeat) housut (Ibn Fadlan)
Saapashousut (irtolahkeet?) (Ibn Fadlan)
Saappaat (Ibn Fadlan)
Paita (Ibn Fadlan)
Brokadiviitta, jossa on kultanapit (ehkä viitta, ehkä takki) (Ibn Fadlan)
Brokadista ja soopelinnahasta tehty korkea päähine (Ibn Fadlan)
Kultaiset rannerenkaat (Ibn Rusta)
Seuraavaksi havainnollistava kuva Kim Hjardarin ja Vegard Viken kirjoittamasta kirjasta Vikings at War (2016, s. 357, norjankielinen alkuteos Vikinger i krig, 2012), johon taiteilija Anders Kvåle Rue on maalannut ruusimiehen Ibn Fadlanin kuvauksen perusteella.
Huomioita elävöittäjille
Nykyelävöittäjien suosimaan varjagipukeutumiseen kuuluvat yleensä karvareunaiset hiippalakit (joita kutsun tonttulakeiksi, koska ne muistuttavat perinteisiä joulupäähineitä), pussihousut, kietaisutakit ja taistelijoilla sapelit ja lamellihaarniskat. Sapelit on ainakin jo 1500-luvulta alkaen yhdistetty "orienttiin", ja kaikkeen mitä tämä sana sisältääkään. Ne keksittiin jossain päin Keski-Aasiaa varhaiskeskiajalla, ja niitä käyttivät sellaiset arojen ratsastavat paimentolaiskansat kuin avaarit, kasaarit ja madjaarit. Suurempaa suosiota sapelit saavuttivat itämaisten kansojen keskuudessa keskiajan jälkeen. Viikinkiajan skandinaavien aseistukseen ne sen sijaan eivät lainkaan kuuluneet. Yhtään sapelia ei Pohjolasta ole löydetty, ja idän skandinaavikontekstista vain yhdessä ainoassa ukrainalaisessa ruhtinashaudassa (Nk. mustassa haudassa Tšernihivissä, johon on haudattu isä ja poika) on ollut mukana muualta tuotu sapeli (ja lisäksi kaksi "frankkilaismiekkaa"). Tämä tarkoittaa, että sapeli oli tunnettu Ukrainan aroilla, ja sellainen oli kenties annettu lahjaksi Kiovan suuriruhtinassuvulle, mutta sitä ei koskaan tuotu Pohjolaan, eikä se kuulunut tavanomaiseen varjagien varustukseen. Aikakauden lähteet kuvailevat hyvin selväsanaisesti varjagien miekkojen olleen leveäteräisiä, frankkilaistyylisiä ja keskiuralla varustettuja, mikä ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin perinteisiä viikinkiaikaisia kaksiteräisiä suoria miekkoja. Yleinen sapeleiden käyttö ei siis mitenkään ole perusteltavissa.
Sama ongelma on elävöityksessä hyvin yleisten lamellihaarniskoiden kanssa. Viikingit ja varjagit eivät käyttäneet sellaisia. Ruotsin Birkasta tosin on löydetty joitakin tällaisen haarniskan lamelleja (yhteensä vähemmän kuin mitä yhden haarniskan valmistamiseen tarvittaisiin), mutta nämä löydöt ovat peräisin sotilaskasarmista, jonka tiedetään olleen ulkomaisten palkkasotureiden (siis ei skandinaavisten sotilaiden) käytössä. Rekonstruktio tällaisesta haarniskasta ei myöskään juurikaan muistuta elävöittäjien yleisesti käyttämää hihattoman paidan mallista lamellihaarniskaa, eivätkä niiden lamellitkaan yleensä ole oikean muotoisia (Internetissä "Birka-lamelleina" myytävät D-kirjaimen malliset lamellit ovat oikeasti peräisin Visbyn taistelusta vuodelta 1361, eivät siis viikinkiajalta lainkaan).
Pussihousujen kanssa on parempi tuuri, niitä historiankirjoituksen perusteella tosiaan käytettiin varjagi-ruusien parissa. Elävöityspiireissä on kuitenkin jo ties miten kauan elänyt yleinen harhaluulo, jonka mukaan pussihousut kuuluvat nimenomaisesti itäiseen pukeutumiseen, ja ovat läntisessä skandinaavisessa piirissä poikkeuksellisia, tai ainakin harvinaisempia kuin idässä. Lähteet eivät tue tätä näkemystä. Ruusien parista meille on säilynyt kaksi kirjallista mainintaa pussihousuista (jotka molemmat perustunevat samaan alkuperäislähteeseen), Skandinaviasta pussihousut tunnetaan (Vanhasta) Tanskasta Hedebyn fragmentista, Ruotsista Uppäkran hopeafiguriinista, Norjasta Osebergin seinävaatteesta, sekä lukuisista Gotlantilaisista kuvakivistä, eli lähestulkoon kaikkialta viikinkiajan skandinaavisen asutuksen piiristä. Pussihousujen kohdalla ei siis voida tehdä minkäänlaista eroa pukeutumisen suhteen lännen ja idän skandinaavialueilla. Varmaankin tämä virheellinen mielikuva on peräisin jälleen uuden ajan orientalistisesta kuvastosta, jossa pussimaisiin haaremihousuihin puetut vatsatanssijat ja Aladdinin kaltaiset hahmot ovat suosittuja.
Kietaisutakit (saksan Klappenrock), joita hieman virheellisesti usein kaftaaneiksi kutsutaan, ovat myös suosittuja varjagielävöittäjien parissa. Säilyneet kirjalliset lähteet eivät kuitenkaan kuvaile sellaisia osaksi heidän vaatetustaan. Toisen kyljen peittävät viitat ja napeilla suljettavat takit sen sijaan toimittavat päällysvaatteiden virkaa. Yhden kietaisutakit jäännökset on löydetty viikinkiajalta, jälleen Vanhan Tanskan Hedebystä. Kyseinen takki on villaa, ja lyhythelmainen, se ei ulottunut nivusia alemmas. Tästä vaatteesta tekee erikoisen sen reunus, joka on tekokarvaa! Ei tietenkään muovia, vaan villalangoista tehtyä turkisjäljitelmää. Kyseessä ei kuitenkaan ole varjagialueen löytö. Varsinainen kietaisutakkien kulta-aika oli sitä paitsi viikinkiaikaa edeltäneellä merovingiajalla (600-luvulla), koska tuolta ajalta suurin osa lähteistä, eli kuvat tuollaisista vaatteista, ovat peräisin. Niitä näkyy Ruotsin Vendelistä ja Valsgärdestä, sekä Englannin Sutton Hoosta löytyneiden kypärien koristelevyihin painettuina. Tällaiset "soturitakeiksikin" kutsutut kietaisutakit, joiden alkuperä on Keski-Aasian paimentolaiskansojen ratsastustakeissa, saattoivat olla päälliköiden ja suurten soturien vaatteita Skandinaviassakin, mutta ilmeisesti niiden käyttö väheni viikinkiajalle tultaessa, sillä niitä ei näy aikakauden kuvalähteissä.
Käsittelemättä ovat vielä ne tonttulakit. Viikinkielävöityksessä lähes jokainen (mies)elävöittäjä on jossain vaiheessa käyttänyt tonttulakin näköistä hiippalakkia, yleensä villasta tehtyä kolmiomaista päähinettä, jonka häntä roikkuu pään sivulla, ja jossa on muhkea karvareunus. Sellaisista ei valitettavasti ole olemassa luotettavia lähteitä. Yhtäkään tällaista hattua ei ole löydetty, eivätkä todisteet viittaa siihen että juuri tämänkaltaisia hattuja olisi ollut viikinkiajalla olemassa, Skandinaviassa tai muuallakaan. Jonkinlaisia turkispäähineitä on ollut olemassa, ja lisäksi on saattanut olla roikkuvia villahiippoja, mutta elävöittäjien suosima yhdistelmä näistä (johon on usein vielä lisätty kulkusia, hopealankaa, lautanauhaa, silkkiä, kirjailua, solkia yms.) on mielikuvituksen tuotetta. Lähinnä lienevät Hudud al-'Alamissa mainitut villaiset hilkat, joiden hännät roikkuvat niskan takana, mutta tästä kuvauksesta puuttuu turkisreuna, ja kaikki muu koristus. Ibn Fadlan puhuu ruusipäällikön hautajaisissa korkeasta brokadipäähineestä, jossa on soopelinkarvaa, mutta tämä ei mitenkään voi tarkoittaa pitkähäntäistä alhaalla roikkuvaa hiippalakkia. Parissa saagassa mainitaan myös "venäläinen hattu", joka saattaa tarkoittaa jonkinlaista karvahattua, mutta minkäänlaista tarkempaa kuvausta saagakirjoittajat eivät valitettavasti tälle päähineelle anna. Gotlantilaisten kuvakivien silhuettihahmoissa toisinaan näkyy hiippamaisia osia päiden takana, muttei ole varmaa ovatko ne kuvaus hatuista, hupuista vai kenties pitkistä hiuksista, karvareunuksia niissä ei ainakaan näy.
Jotkut ovat yhdistäneet Birkan haudoista löytyneet hopeiset filigraanikoristeiset kartionmalliset hatunkoristeet tonttulakkeihin, mutta tämä on ongelmallista. Ensinnäkin näitä hatun päätekoristeita on löydetty vain kaksi kappaletta. Sen lisäksi ne kuuluvat jälleen ei-skandinaavisesti puetuille vainajille, joista ainakin toinen on vieläpä nainen. Tämän lisäksi, vaikka toinen näistä hopeakoristeista on kaivauskuvan piirroshetkellä sijainnut vähän matkan päässä vainajan pääkallosta, toinen näistä heloista on löydettäessä ollut suoraan kallon lakikohdan yläpuolella. On paljon todennäköisempää että ensimmäinen näistä koristeista on jossain vaiheessa vierähtänyt kauemmas kallosta, kuin että kauempana ollut koriste olisi siirtynyt kallon päälle juuri oikeassa asennossa. Siispä onkin todennäköistä, että nämä koristeet ovat olleet kiinnitettyinä hattuihin suoraan kallon päällä, eikä tonttulakin hiipan päässä.
Varjagielävöityksessä neuvonkin siis välttämään karvareunaisia hiippalakkeja, (pitkähelmaisia) kietaisutakkeja, sapeleita sekä lamellihaarniskoita. Pussihousut sen sijaan saavat synninpäästön, mutta tämä ei toki tarkoita, etteikö kapeitakin housuja olisi käytetty.
Lähteet:
Elska á Fjárfelli (2017) The Klappenrock, A viking warrior's coat from 10th century Haithabu. Saatavilla: The Klappenrock: A Viking warrior's coat from 10th c Haithabu
Hjardar, Kim & Vike, Vegard (2016) Vikings at war. Oxford & Philadelphia: Casemate.
Hraundal, Thorir Jonsson (2014) "New perspectives on eastern Vikings/Rus in Arabic sources", julkaisussa Viking and Medieval Scandinavia, s. 65–97. Saatavilla: New perspectives on eastern Vikings/Rus in Arabic sources.
Ḥudūd al-'Ālam, "The Regions of the World," a Persian Geography 372 A.H./982 A.D. Kääntänyt Vladimir Minorsky, 1937 (toinen painos 1970). Saatavilla: Ḥudūd al-'Ālam, "The Regions of the World," a Persian Geography 372 A.H./982 A.D. : Vladimir Minorsky, translator
Ibn al-Athīr’s Accounts of the Rūs: A commentary and translation, William E. Watson. Canadian/American Slavic Studies, vsk 35, 2001. Saatavilla: Ibn al-Athīr’s Accounts of the Rūs: A Commentary and Translation » De Re MilitariKitāb al-A‘lāq al-Nafīsa, Ahmad ibn Rusta.
Kitab Ibn Fadlan – Ibn Fadlanin matka Bagdadista volganbulgaarien luo 921–922, Suomentanut Heikki Palva, Suomen itämainen seura, 2007.
Tajârib al-umam, Ibn Miskawaih.
Watson, William E. (2004) "Ibn Rustah's Book of precious things: A reexamination and translation of an early source on the Rūs", julkaisussa Canadian American Slavic studies, vsk 38, nro 3, s. 289–299. Saatavilla: Ibn Rustah's Book of precious things: A reexamination and translation of an early source on the Rūs.
