Kuinka viikinkiaikaista miekkaa pidetään kädessä?

Miekka oli viikinkiajalla aseista arvostetuin. Vaikka keihäs oli yleisempi, ei mihinkään muuhun kuin miekkaan liitetty niin paljon symboliarvoa, se oli aseiden kuningas ja kuninkaiden ase. Miekan ulkoista olemusta vähäisemmälle huomiolle on tutkijapiireissä jäänyt miekan käyttötapa. Oikeastaan tapoja on useita, eikä ole olemassa vain yhtä ainoaa tapaa käyttää miekkaa. Tässä artikkelissa pureudun miekan pitotapoihin, eli siihen minkälaisissa otteissa miekkaa pidellään kädessä.

Missään nimessä ei ollut olemassa vain yhtä oikeaa tapaa pidellä miekkaa kädessä, vaan tapoja oli monia, jotka eivät varmasti kaikki olleet jokaisen miekkailijan tiedossa. Osa on varsin vaistonvaraisia, osa on vaatinut enemmän kekseliäisyyttä. Otetta on myös vaihdeltu kesken taistelun aina kun siihen on tullut tarvetta, eikä mikään ote ole paras kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Jotkut otteet ovat kuitenkin selvästi parempia kuin toiset, ainakin tiettyihin tilanteisiin, ja kerron tekstissä syyt tähän. Kaikki artikkelissa esitellyt otteet ovat perusteltavissa historiallisilla lähteillä ja/tai vertailukohdilla.

On hyvä muistaa että miekan kanssa taistelussa käytettiin aina kilpeä. Kukaan ei olisi viikinkiajalla lähtenyt sotaan tai taisteluun ilman kilpeä, koska se olisi tarkoittanut itsemurhaa, ja myös ne soturit, jotka väliaikaisesti käyttivät aseitaan kahdella kädellä, kantoivat kilpeä mukanaan. Tällöin se useimmiten roikkui selässä tai kyljellä remmin avulla. Vaikka tämä artikkeli käsitteleekin pelkästään miekkaa, kaikkia näitä otteita yhtä lukuunottamatta pystyy käyttämään, ja käytettiin kilven kanssa.

Käytän esimerkkikuvissa ystävältäni ja miekkailuopettajakollegaltani Julius Väliaholta lainaamaani viikinkiaikaisen miekan jäljennöstä, jonka on valmistanut Jarkko Niskanen. Kyseinen miekka on Petersenin erikoistyyppiä 2, eli ajoittuisi suunnilleen vuosien 750–820 väliselle ajalle, siis varhaiselle viikinkiajalle. Tämän miekan kouraimen pituus on 9,5 cm, mikä on pitkähkö, mutta tavanomaisen rajoissa.

Miekan kouran, ja sen pituus. Kahvan muitakin osia hyödynnettiin miekan pitelyssä.

Viikinkiaikaisten miekkojen pitotapoihin vaikuttaa jossain määrin niiden kahvan rakenne, erityisesti kouraimen pituus. Kourainten pituudet vaihtelivat jonkin verran, mutta ne tuppaavat olemaan lyhyempiä kuin mitä ihmiset tuntuvat ajattelevan. Lyhin tuntemani viikinkiaikaisen miekan kourain on vain 6,5 cm pitkä, ja lyhin Suomesta löydetty 6,8 cm. Kaikki miekanpito-otteet onnistuvat millä tahansa näistä kouraimista, ja lyhyempi kourain on itse asiassa etu monessa otteessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että 9,5 cm kourain on jopa hieman liian pitkä minun makuuni, pitäisin enemmän sentin–puolitoista lyhemmästä kouraimesta, mutta tämäkään pituus ei ollut missään vaiheessa ongelma.

Mitkään löydetyt viikinkiaikaiset miekankahvat eivät ole niin lyhyitä etteikö niitä sen takia pystyisi käyttämään tehokkaasti taistelussa. Miekan käyttöön ei tarvita kaikkia viittä sormea yhtä lailla puristamaan kourainta, vaan kaksikin sormea, peukalo ja etusormi periaatteessa riittävät. Muut sormet ovat tietenkin huomattavaksi hyödyksi miekan käsittelyssä.

Ote miekasta kahdella sormella. Ei ole mitään syytä jättää muita sormia käyttämättä, mutta tällä kuvalla havainnollistan että miekkaa pystyy pitelemään, ja sillä pystyy myös lyömään vain kahta sormea käyttämällä.

Miekanpito-otteita

 

1. ”Vasaraote”

Niin sanottu ”vasaraote” tarkoittaa otetta, jossa kaikki sormet puristuvat yhtä lailla miekan kouraimen ympärille. Tämän seurauksena miekka on lähestulkoon suorassa kulmassa kyynärvarteen nähden. Tämä on asento, jossa miekkaa voi pidellä kädessä, mutta asennon pitäminen samana koko lyönnin ajan ei ole hyvä idea. Ensinnäkin miekka menettää huomattavasti etäisyyttä jos sitä puristaa tiukasti nyrkissä. Toiseksi, lyönnin nopeus on vähäisempi kuin rennommassa otteessa, koska sormilla ei voi antaa lisävauhtia miekalle iskun loppuvaiheessa. Kolmanneksi tämä asento on huono ranteelle, mikä tulee erityisen hyvin ilmi iskun loppuvaiheessa, jolloin ranne on kääntynyt liian jyrkästi alaspäin. Neljänneksi, viikinkiaikaisten miekkojen ponnet ovat varsin kookkaita, ja sattuvat ikävästi ranteeseen, mikäli isketään ”vasaraotteesta” loppuun asti.

”Vasaraote” on siis epäergonominen ja epäedullinen ote jollei rannetta pidä jäykkänä koko iskun ajan, mikä sekä vähentää iskuvauhtia, että lyhentää miekan etäisyyttä huomattavan paljon. Lyöminen ”vasaraotteessa” soveltuukin vain erittäin lähietäisyydeltä tapahtuvaan kamppailuun. Tällainen taistelutapa on varsin vieras eurooppalaisessa keskiaikaisessa miekkailuperinteessa, joka on korostanut etäisyyden pitämistä, enkä usko että näin on juurikaan taisteltu viikinkiajalla. Kulttuureissa joissa vasaraotetta on käytetty, kuten Intiassa, sitä on käytetty käyrilla miekoilla viiltämiseen, ja tällaiset aseet ovatkin tuntemattomia viikinkiajan Pohjolassa. Miekan pitelyyn ja lyönnin aloittamiseen ”vasaraote” toki sopii, ja tässä tarkoituksessa sitä on kuvattu aikakauden taiteessa usein, onhan miekkamiehet yleensä kuvattu taiteessa ennen iskua eikä sen loppuvaiheessa.

Keksin kuitenkin vielä yhden mahdollisen käyttötarkoituksen ”vasaraotteelle”. Pistettäessä hyvin matalalta (vastustajan kilven ali) tai hyvin korkealta (vastustajan kilven yli), tai hyvin pitkältä jommalta kummalta sivulta (vastustajan kilven taakse), ”vasaraote” on ihan käyttökelpoinen. Suoraan pistämiseen on kuitenkin olemassa paremmin soveltuvia otteita, eikä ”vasaraote” ole välttämätön ylhäältä, alhaalta, tai kaukaa sivuilta tulevissakaan pistoissa.

”Vasaraote” soveltuu miekan pitelyyn. Tästä otteesta voi lähteä iskemään, mutta iskua ei kannata suorittaa loppuun asti tällä otteella, kaikki sormet tiukasti miekan kouraimen ympärille puristettuina.

 ”Vasaraotteessa” loppuun asti suoritetussa iskussa miekan ponsi painuu ikävästi lyöjän ranteeseen. ”Vasaraotteella” ei siis voi lyödä tällä tavoin.

Käytän ”vasaraotteen” ympärillä jatkuvasti lainausmerkkejä, koska oikeasti vasaraakaan ei kannata pidellä tässä otteessa.

Esimerkkikuvissa havainnollistan vasaran ja keittiöveitsen avulla lähestulkoon kaikkien kädessä pidettävien pitkänomaisten työkalujen, joihin myös miekka lukeutuu, oikeaoppista pitelytapaa. Vasemmanpuolimmaisissa kuvissa vasara ja veitsi ovat ”vasaraotteessa”, missä niitä ei suinkaan kannata pitää. Joustavamman liikkeen ja paremman työergonomian työkaluihin saa pitelemällä niitä rennommassa kättelyotteessa.

Frankkilaisen käsikirjoituksen Stuttgart Psalterin (Stuttgart, Württembergische Landesbibliothek, Cod.bibl.fol. 23, folio 46v) noin vuodelta 820 olevassa kuvituksessa miekkamies pitelee miekkaansa ”vasaraotteessa”. Tämä on taiteessa yleinen tapa kuvata miekka soturin kädessä. Lähes kaikissa näistä kuvissa miekka on myös kuvattuna ennen iskua, jolloin ”vasaraote” on käyttökelpoinen, mutta tästä on luultavasti useimmiten liu'uttu kättelyotteeseen iskun loppuvaiheessa.

Kuuluisassa Bayeux'n seinävaatteessa, noin vuodelta 1080, joka kertoo Vilhelm Valloittajan Englannin valloituksesta ja Hastingsin taistelusta vuonna 1066, ”vasaraote” esiintyy monta kertaa. Huomionarvoista kuitenkin on että soturit pitelevät miekkojaan kyseisessä otteessa vain silloin kun he eivät ole vielä iskeneet niillä. Iskun loppuvaiheessa miekat on aina kuvattu jossakin rennommassa otteessa, usein kättelyotteessa.

2. Kättelyote

Kättelyote (joskus pistooliote tai säiläote). Kuten lähes kaikkia työkaluja, myös miekkaa (ja pistoolia) pidellään tässä otteessa. Kättelyote muistuttaa kättelyä, jossa käsi ojentuu jotakuinkin 45 asteen kulmassa eteenpäin tarttuen miekkaan. Tämä ote on erittäin mukava kädessä, eikä aiheuta vammoja nivelille käytössä. Kättelyote mahdollistaa ”vasaraotetta” pidemmän ulottuvuuden miekalle, ja tarjoaa mahdollisuuden antaa sormilla lisävauhtia iskun loppuvaiheessa. Ote miekan kouraimesta on rento, ei suinkaan puristus rystyset valkoisina. Miekka pysyy kyllä kädessä mainiosti vähän pienemmälläkin puristusvoimalla, ja vasta aivan iskun loppuvaiheessa sormet puristuvat väliaikaisesti tiukemmin kouraimen ympärille, jotta miekka ei kirpoa pois kädestä eikä kohteesta johon se osuu. Rennommasta puristuksesta johtuen miekkaa jaksaa myös pidellä pitempään kädessä. Lyönnin loppuvaiheessa miekka voi ojentua suoraan linjaan käden kanssa, koska ponsi ei ota kiinni ranteeseen lainkaan.

Joissakin viikinkiaikaisissa ja keskiaikaisissa miekoissa ponsi on kiinnitetty miekkaan hieman kiertyneenä miekan pitkittäisakselin ympäri, jotta miekan pitely kättelyotteessa olisi entistä helpompaa. Ponsi on usein käännetty (oikeakätistä miekankäyttäjää varten) ponnesta päin katsottuna muutaman asteen vastapäivään. Joissain miekoissa ponsi ei myöskään ole täsmälleen symmetrisesti ruodon jatkeena, vaan se on hivenen sivussa miekan pituusakseliin nähden. Kaikkien näiden muutostöiden tarkoitus oli asettaa ponsi mukavammin peukalonsyrjää vasten kun miekkaa pidettiin kättelyotteessa. Tällä lailla muokatut ponnet ovat kuitenkin vähemmistö kaikista löydetyistä viikinkiaikaisista miekoista.

Pistämiseen kättelyote sopii myös erinomaisesti. ”Vasaraotteeseen” verrattuna ulottuvuus miekankärjellä on huomattavasti pitempi, ja pistossa käden jatkeeksi suoristuva miekka on oivallisessa asennossa voimantuoton kannalta, koska suora linja jatkuu miekan kärjestä kahvan kautta käteen ja pistäjän vartaloon, eikä ranteen kohdalla tapahdu mutkaa, joka vähentäisi piston tehoa (ja altistaisi ranteen vammoille).

Otetta harjoitellessa on tärkeää ettei tunge kättään tiukasti miekan väistintä vasten, vaan kiinni miekan ponteen, niin että ponsi on kämmenen syrjällä. Peukalo ja etusormi voivat ojentua eteenpäin kouraimella, tukeutuen väistimeen. Peukalo voi olla miekan kouraimen sivulla, tai sitten päällä kuten kuvassa. Peukalon ollessa kouraimen päällä otetta kutsutaan myös säiläotteeksi, koska urheilumiekkailussa käytettäviä säiliä pidellään tässä otteessa.

Miekan ollessa kättelyotteessa ponsi asettuu mukavasti peukalonhangan lihasten päälle.

Miekalla iskettäessä kättelyotteesta ponsi liukuu sulavasti käden syrjälle, eikä osu ranteeseen lainkaan. Tästä lyönnin lopetusasennosta on myös erinomaisen helppo pistää.

Karolinginen käsikirjoituskuvitus (Bern, Burgerbibliothek, Cod. 264) noin vuodelta 900 näyttää miekan iskun loppuvaiheessa, kun ase on suoristunut käden jatkoksi suoraan linjaan ja kahva on kättelyotteessa, ponsi käden sivulla niin ettei se osu ranteeseen.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) normanniratsumies lyö englantilaista jalkamiestä miekalla, joka on iskun loppuvaiheessa kättelyotteessa. Tänä aikana käytössä olevan myöhäisen viikinkiajan miekkatyypin ponsi on pyöreämpi ja pienempi kuin edeltäjiensä, mutta käden asento on jotakuinkin sama.

  

3. Peukalo-ote

Peukalo-ote (joskus paistinpannuote), joka soveltuu myös lettujen kääntämiseen heittämällä ne paistinpannulla ilmaan, tapahtuu kääntämällä miekan terä 90 astetta pitkittäisen akselinsa ympäri, ja panemalla peukalo miekan lapetta vasten. Viikinkiaikaisissa miekoissa peukalo asettuu joko väistimen tai terän lappeen päälle, riippuen kahvanosien koosta.

Yleensä peukalo-otetta käytetään yläasennossa, miekka pään yläpuolella kärki roikkuen hieman alaspäin osoittaen kohti vastustajaa, miekan terän suojatessa päätä. Tästä asennosta on erityisen hyvä tehdä kiertäviä lyöntejä vasemmalle ja oikealle, jotka tunnetaan myöhemmässä keskiaikaisessa saksankielisessä miekkailukirjallisuudessa niimellä Zwerchau (”kiertoisku”). Soveltuupa peukalo-ote myös pistämiseen, sekä kiertävien lyöntien tekemiseen sivuilta, eikä vain pään päältä.

Peukalo-ote tunnetaan lukuisista keskiaikaisista ja uuden ajan alun miekkailukirjoista, erityisesti niistä joissa käsitellään Messerillä (yksiteräinen yhden käden ase), ja pitkällä miekalla (kaksiteräinen kahden käden ase) tehtäviä liikkeitä. Ensimmäisenä se esiintyy mahdollisesti saksalaisen Johannes Liechtenauerin Codex Danzigissa (Cod.44.A.8) vuonna 1452, pitkällä miekalla tapahtuvan Zwerchau-lyönnin yhteydessä.

Liechtenauerin koulukunta on jo ajallisesti hyvin kaukana viikinkiajasta, mutta arkeologi Mikko Moilanen on väitöskirjaansa suomalaisista viikinkiajan miekoista tehdessään löytänyt todisteen peukalo-otteen käytöstä kyseisellä aikakaudella. Asiasta kysyessäni Moilanen kertoi minulle joidenkin tutkimiensa miekkojen väistimen keskikohdalta löytyneen kuluneen alueen, mikä on odotettavissa peukalo-otteen jatkuvasta käytöstä. Piirre oli ollut sen verran havaittava, että Moilanen oli kiinnittänyt siihen huomiota, vaikkei ollutkaan tutkinut nimenomaisesti miekanpitotapoja. Mielestäni tämä on kiistaton todiste kyseisen otteen käytöstä viikinkiajalla.

Olen lisäksi löytänyt kuvallisen lähteen peukalo-otteen käytöstä viikinkiaikaa varhaisemmalta vendeliajalta (550–790) Ruotsista, jossa Uplannissa sijaitseviin Vendelin ja Valsgärden kalmistoihin on haudattu monia ylhäisiä asemiehiä varusteineen. Heidän kypäränsä on koristeltu pressblech-tekniikalla pakotetuilla ohuilla pronssilevyillä, jotka kuvaavat sotureita suojelevia mytologisia hahmoja ja tilanteita. Vendelin kalmiston haudan 14 kypärän otsalaatoissa on kuvattu soturien kaksintaistelu, ja tässä kohtauksessa toinen sotureista käyttää peukalo-otetta miekalla alakautta pistämiseen.

 Peukalo-ote nähtynä alhaaltapäin. Peukalo asettuu miekan väistimen päälle. Pitkässä käytössä on odotettavissa väistimen hopea- ja kuparilankaupotusten kulumista juuri tällä kohtaa.

 Peukalo-ote nähtynä sivultapäin. Iskut tästä otteesta kumpaankin suuntaan ovat yllättävän tehokkaita.

Piirroskuva Vendelin kalmiston haudan 14 kypärän koristelevystä, vuosien 550–790 väliseltä ajalta. Vasemmanpuoleinen soturi pitelee miekkaansa peukalo-otteessa.

Mies pitelee keskiaikaista yhdenkäden miekkaa peukalo-otteessa Hans Talhofferin miekkailukirjassa, vuodelta 1459. Myöhemmissä keskiaikaisissa miekoissa, kuten kuvassa, oli joskus nahkainen teränsuojus aivan väistimen yläpuolella suojelemassa terää käden hieltä.

4. Ponsiote

Nimensä mukaisesti ponsiotteessa miekkaa pidellään sen ponnesta kiinni. Sormet kiertyvät ponnen ja kouraimen alaosan ympärille samalla tavoin kuin kättelyotteessa, vain alempaa niin että ponsi jää kokonaan kämmenen sisään. Ote toimii täsmälleen samalla tavalla kuin kättelyotekin, mutta tässä miekalle saadaan vielä enemmän etäisyyttä. Vaikka etäisyyden lisäys saattaa tuntua mitättömältä, voi sillä kuitenkin saada etua miekkailtaessa, erityisesti pistettäessä. Lyönnit onnistuvat myös tästä otteesta, mutta ponsiote on kuitenkin ensisijaisesti pistämiseen tarkoitettu ote. Otteita vaihdeltiin miekkailun aikana useasti, joten pisto-otteesta voi vaihtaa lyöntiotteeseen hyvin nopeasti, ja toisinpäin.

Ponsiote voi toimia myös lyönnin lopetusotteena. Lyönnit tavallisimmin päättyvät kättelyotteeseen, vaikka miekka olisi ollut esimerkiksi ”vasaraotteessa” lyönnin alkaessa. Lyönnin aikana miekka liukuu kädessä eteenpäin sen heiluriliikkeen ansiosta ja lyönnin voi antaa liukua ponsiotteeseen asti, millä saadaan lisää etäisyyttä lyöntiin.

Ponsiote tunnetaan keskiajan miekkailuoppaista ainakin italialaismestari Fiore de'i Liberiltä, jonka kirjassa Fior di Battaglia se esiintyy 1400-luvun alussa miekalla tehtävän pitkän piston yhteydessä. Fiore kuvailee asentoa seuraavasti:

”¶ Io son guardia de trar una longa punta tanto che lo mio mantener di spada de longeza monta. E son bona d'andare contra uno che sia luy e mi armato, perché io habia curta punta denanzi io non sarò inaganato.”

Oma suomennokseni:
”Minä olen varoasento käytettäväksi jos tahdot ulottaa pitkään pistoon, koska minun otteessani miekka pidentää ulottuvuuttaan. Minä olen hyvä käytettäväksi sinua vastaan, mikäli sinä ja minä olemme haarniskoituja, ja koska minä näytän vain lyhyen matkaa miekkani kärkeä, minua ei voi harhauttaa sivuun.”

Ponsiotteessa miekan ponsi on kokonaan kämmenen sisällä, ja ote tukeutuu lähinnä ponteen, mutta hieman myös kouraimen alaosaan.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) normanniratsumies lyö englantilaista jalkamiestä miekalla, jota hän pitelee ponsiotteessa. Lyönnille ponsiotteella saatu lisäetäisyys lienee ollut erityisen tärkeää ratsumiehelle, jonka kohteet sijaitsivat alempana ja siten kauempana kuin jalkamiesten välisessä taistelussa.

Ponsiote Fiore de'i Liberin Fior di Battaglia -miekkailukirjasta (Getty Ms. Ludwig XV 13 folio 22v, 1400–1409), jossa pistoon lähdetään lepuuttamalla vasemman käden päällä miekan terää, joka oletettavasti ojentuessaan irtoaa vasemmasta kädestä ja pisto suoritetaan loppuun pelkästään oikealla kädellä ponnesta kiinni pitäen. Fiore kuvailee tätä pistoa vaikeaksi ohjata sivuun, ja hyväksi haarniskoitua vastustajaa vastaan.

 

5. Väistinote

Päinvastoin kuin ponsiotteessa, jossa käsi tarttuu miekan ponteen, väistinotteessa (engl. fingering the cross) väistin toimii tukipisteenä kädelle. Ote on muuten sama kuin kättelyote, mutta ylempänä, niin että etusormi ylettyy kiertymään väistimen päälle.

Tämä ote olisi mukavampi jos miekkaa ei olisi teroitettu aivan väistimeen asti, koska terävä terä tuntuu epämiellyttävältä sormea vasten. Haavaa ei kuitenkaan synny jollei liu'uta sormeaan terää pitkin tai paina sitä terää vasten tarpeettoman lujaa, joten ote on mahdollista tehdä viikinkiaikaisilla miekoilla, jotka olivat aina teroitettuja koko terän matkalta.

Väistinote on erityisen hyvä lyömiseen lähietäisyydeltä, sillä miekan kääntymispiste on nyt väistimen kohdalla, kun yleensä se on taaempana kahvalla. Näin mahtuu lyömään helpommin todella lähelle pyrkivää vastustajaa. Etusormella voi myös lisätä miekan kääntymisliikettä iskun loppuvaiheessa, jolloin iskusta tulee hieman voimakkaampi. Tässä otteessa miekka pysyy myös paremmin kädessä, mikäli sen kädessä pitämisessä on ongelmia. Normaalissa käytössä miekka pysyy kyllä kädessä kaikissa otteissa, miekan ponnen pitäessä siitä huolen.

Monelle syntyy helposti kuvitelma siitä että väistinote olisi erityisen vaarallinen etusormelle, koska vastustajan miekanterä pääsee liukumaan oman miekan terää pitkin kohti väistimen päällä olevaa sormea. Todellisessa miekkataistelussa soturilla oli aina mukanaan kilpi, jolla lähes kaikki torjumistyö tehtiin. Viikinkiaikaisten miekkojen väistimet ovat varsin lyhyitä, eikä niitten pääasiallinen tarkoitus ollut torjua vastustajan miekaniskuja, vaikka ne toki estävät terää pitkin liukuvan miekan osumisen miekkakäteen. Väistimen ensisijainen tarkoitus oli estää omaa kättä liukumasta terälle, samoin kuin ponnen tarkoitus oli estää miekkaa lentämästä kädestä nopeissa iskuissa. Kilven oli tarkoitus ohjata sivuun vastustajan lyönnit ja pistot.

Näin ollen miekkakäsi pidettiin hyvässä suojassa kilven takana ja kilpeä usein työnnettiin reuna edellä eteeenpäin miekalla iskettäessä, niin ettei miekkakäsi paljastunut kilven takaa ollenkaan vastustajan aseelle helpoksi kohteeksi. Erityyppisiä kilpiä ja miekkoja on toki käytetty eri tavoin, ja tämä pätee tasapintaisiin pyöreisiin keskikahvakilpiin ja lyhytväistimisiin miekkoihin, jotka kummatkin olivat käytössä koko viikinkiajan.

Myöskin huomionarvoista on terävien miekkojen pureutuminen toisiinsa kiinni terien osuessa vastakkain. Terien ei toki ollut tarkoitus osua vastakkain, koska kohteena oli toinen ihminen ja torjumisvälineenä kilpi, mutta tietenkin miekkatorjuntoja on tehty aina kun kilpi ei ehtinyt nopeamman aseen tielle. Tällöin terävien miekkojen terät purevat kiinni toisiinsa hetkellisesti, koska terävään terään tulee lommo siihen kohtaan johon toinen metalli iskee. Pureutuminen ei kestä taistelun tuoksinassa kuin pienen hetken, mutta se estää teriä liukumasta toisiaan vasten sillä lailla kuin tylsät harjoitusmiekat tekevät. Kaiken kaikkiaan väistinote on siis oikeilla miekoilla ja taistelutekniikoilla käytettynä turvallisempi etusormelle kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaisi.

Myöhemmällä keskiajalla (1300-luvun puolivälin jälkeen) ja uuden ajan alussa joihinkin miekkoihin lisättiin metallirengas suojelemaan väistimen päällä pidettyä etusormea, mutta tänä aikana kilpiä käytettiin vähemmän aktiivisesti kuin viikinkiaikana, ja miekoilla taisteltiin joskus myös ilman kilpeä, joten ylimääräiselle sormisuojalle oli tarvetta. Tapa pitää etusormea väistimen päällä (muiden kahvanosien suojelemana) on pysynyt tyypillisenä uuden ajan alun rapiirimiekkailusta nykyaikaiseen florettimiekkailuun asti.

Miekka väistinotteessa, jossa etusormi ottaa tukea väistimen päältä. Tämä siirtää miekan vipupisteen edemmäs ja lyhentää miekan etäisyyttä, antaen samalla otteelle enemmän tukea.

Kuvalähde väistinotteen käytöstä viikinkiajalta. Karolinginen käsikirjoitus Sankt Gallen Psalter, UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, 9r, 920–980.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) on mahdollisesti kuvattu myös väistinote, vaikkakin kuva jättää hieman toivomisen varaa laadussaan.

6. Katar-ote

Katar-ote on nimetty intialaisen nyrkkitikari katarin mukaan. Poikittaiskahvaista kataria käytettiin lyömällä nyrkillä eteenpäin, mutta myös viiltämällä sen terillä. Otetta voisi kutsua myös nyrkkirautaotteeksi, tai pata-otteeksi, toisen intialaisen aseen, patan mukaan. Pata oli katarista kehittynyt pitkäteräinen miekka, jonka kahva oli poikittain terään nähden kuten katarissakin, ja käsi oli suojattu miekassa kiinni olevalla teräskintaalla. Olen kuitenkin välttänyt ”pataotteen” käyttämistä, koska suomen sana pata tarkoittaa täysin eri asiaa, ja voisi olla harhaanjohtava, etenkin kun peukalo-otetta joskus kutsutaan myös paistinpannuotteeksi.

Oli otteen nimi sitten mikä tahansa, ja kaikkihan nämä nimet ovat nykyaikaisia keksintöjä, monet minun itseni nimeämiä tätä artikkelia varten, katar-otteessa miekkaan tartutaan pelkästään sen ponnesta kiinni. Miekka asettuu näin suoraan linjaan nyrkistä eteenpäin, kouraimen tullessa esiin etusormen ja keskisormen välistä. Leveäpontisilla miekoilla tämä ote on helppo tehdä. Jos ponsi on erityisen teräväkulmainen, ote muuttuu kivuliaaksi, mutta näin ei useimmiten ole laita viikinkiajan miekoissa.

Koska miekka on katar-otteessa suoraan kädestä eteenpäin työntyvällä janalla, on pisto tällä otteella erityisen tehokas, ja tämä ote onkin tarkoitettu ainoastaan pistämiseen. Lyöminen on tästä otteesta vaikeaa ja epätehokasta, joskaan ei täysin mahdotonta, mutta tällöin täytyy puristusotteen ponnesta olla erityisen luja. Pistämisessä sen sijaan miekkaa pidellään melko rennosti ja piston voi aloittaa roikuttamalla miekkaa ponnesta terä maata kohti. Pienellä heilautusliikkeellä tuodaan miekan kärki eteenpäin, ja terän ollessa sopivalla korkeudella miekka työnnetään voimakkaasti eteenpäin haluttuun pistokohteeseen.

Tämä liike on vaikea, mutta onnistuessaan varsin tehokas. Heilautuspistossa täytyy käyttää painovoimaa apuna, niin että heilautettaessa miekkaa eteen- ja ylöspäin, kun huomataan sen olevan juuri tippumassa alaspäin, tapahtuu työntö eteen. Tällä kohdalla miekka tuntuu lähes painottomalta, kun sen ylöspäin vievä heiluriliike on juuri muuttumassa maata kohti tippuvaksi liikkeeksi. Pisto onkin tällä kohtaa erittäin nopea, koska sen ei juurikaan tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan.

Katar-ote on myös pistettäessä erityisen vakaa, koska miekan ponsi on lujasti nyrkin sisällä ja pistosta syntyvä taaksepäin suuntautuva työntövoima saa koko kehon painon vastaansa, eikä energiaa hukkaudu ranteen taipumiseen tai siihen että käsi liukuisi miekan kouraimella eteenpäin. Tästä otteessa tehdyt pistot ovat siis erityisen voimakkaita, kunhan tekniikan osaa kunnolla. Lisäksi pistoon saa lisää pituutta kun miekkaa pidellään äärimmäisen takaa kiinni.

Kaukasuksen vuoristossa asuvien kirkassialaisten qama-miekkaa tai -tikaria on ilmeisesti joskus myös pidetty samanlaisessa pisto-otteessa, jossa tikarin ponsi on kämmenen sisällä, ja loppuosa aseesta työntyy etusormen ja keskisormen välistä. Lyhyehkön teränsä ansiosta sitä on helppo pidellä tässä asennossa pitkäänkin.

Katar-otteesta ei ole viikinkiajalta suoria todisteita, eikä sitä tunneta myöskään keskiaikaisista miekkailukirjoista. Tämä ote on siis viikinkiajalle puhtaasti hypoteettinen, mutta se on mahdollista tehdä viikinkiaikaisilla miekoilla ja olen sisällyttänyt sen tähän artikkeliin sen mielenkiintoisuuden vuoksi. Saksalainen miekkailuopettaja ja -tutkija Roland Warzecha on puhunut tämän otteen puolesta ja demonstroi sen käyttöä muun muassa tällä videolla. Olen myös itse havainnut sen käytännössä toimivaksi pisto-otteeksi.

 Katar-ote viikinkiaikaisen miekan ponnesta soveltuu erityisen hyvin pistämiseen.

Intialaisia teräaseita, joiden kahva on poikittain terään nähden; vasemmalla tyypillinen katar-tikari 1800-luvulta (kuva: Davinder Toor, Ethnographic Arms & Armour), oikealla 1800-luvun pata-miekka (kuva: Peter Dekker, Mandarin Mansion).

 

7. Kahdenkäden ote

Viikinkiaikaiset miekat oli tarkoitettu pelkästään yhdellä kädellä käytettäviksi. On kuitenkin olemassa kuvalähteitä, joiden mukaan yhden käden miekkoja on käytetty kahdella kädellä sekä viikinkiajalla että keskiajalla. Koska kyseisten miekkojen kahvat ovat niin lyhyitä ettei niihin mahdu kahta kättä, kuten ei ollut tarkoituskaan, kahden käden ote toteutetaan puristamalla toinen käsi toisen päälle. Kummatkin kädet pitelevät siis kouraimesta, mutta toinen ei kosketa sitä lainkaan, vaan pitelee alla olevasta kädestä kiinni.

Kahdenkäden otteella saadaan iskuun enemmän voimaa kuin yhden käden otteella, mutta mitään muuta hyötyä siitä ei ole. Myöhäiskeskiaikaisten kahdella kädellä käytettävien pitkämiekkojen suurin ero yhdenkäden miekkoihin oli niiden pidempi kahva, jonka avulla saatiin miekkaan paljon yhden käden miekkoja suurempi vipuvoima. Koska tällaista mahdollisuutta ei lyhytkahvaisissa yhdenkäden miekoissa ole, jäävät kahdella kädellä käytön edut yhdenkäden miekalla varsin vähäisiksi.

Jotta vipuvoimaetua saisi, olisi miekan kahvan oltava pitempi kuin viikinkiaikaisissa miekoissa. Roland Warzecha on ehdottanut että joidenkin keskiaikaisten yhdenkäden miekkojen ponnet on muotoiltu siten että niistä saa tarvittaessa kiinni toisella kädellä. Tällöin, koska kädet eivät ole päällekäin vaan peräkkäin, on mahdollista saada pientä vipuvoimaetua miekkaa käytettäessä kahdella kädellä. Tällaiset ponnet ovat kuitenkin viikinkiaikaa uudempia.

Keskiaikaisen ”sakarapontisen” yhdenkäden miekan käyttäminen kahdella kädellä on mahdollista, kuten kuvat havainnollistavat (kuvat: Roland Warzecha).

”Rolandin ote”, Warzechan esittämä ote keskiaikaisista miekoista toimii huonommin viikinkiaikaisilla miekanponsilla, vaikkei olekaan täysin mahdoton käyttää. Sen hyödyt jäävät tällaisella ponnella kuitenkin varsin vähäisiksi.

Vain yksi ainoa kiistaton kuvalähde näyttää viikinkiaikaista miekkaa käytetyn kahdella kädellä, ja siinä kädet ovat päällekäin. Kuva on Sankt Gallen Psalterista (UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, f. 16r) noin vuodelta 920. Siinä yksi ratsumies pitää miekkaansa kaksin käsin iskuasennossa jahdatessaan toista ratsuväen osastoa. On toki mahdollista että kyseessä on kuvittajan mielikuvituksesta syntynyt ote, mutta yhtä todennäköistä on että joku on joskus käyttänyt sellaista otetta. Tämän puolesta puhuvat myöhemmät keskiaikaiset kuvalähteet 1200- ja 1300-luvuilta, joista tuntemani olen koonnut tänne. Näitä keskiaikaisiakin lähteitä on äärimmäisen vähän, mutta ne osoittavat kahden käden otetta käytetyn joskus harvoin myös yhden käden miekalla.

Normaalissa taistelutilanteessa ei ole mitään syytä käyttää yhdenkäden miekkaa kahdella kädellä, koska sen ainoa hyöty, suurin mahdollinen voimantuotto, on miekkailussa lähes aina tarpeetonta. Pienemmälläkin voimalla terävä miekka leikkaa ihmisen halki helposti, ja käyttämällä kaiken voimansa miekkalyönteihin taistelija väsyttää itsensä tarpeettoman nopeasti, mikä on oikeassa taistelutilanteessa useimmiten erittäin huono asia.

Lähes kaikki keskiaikaiset kuvat joissa yhdenkäden miekkaa käytetään kahdella kädellä esittävät joko kaksintaisteluita tai aseettomien ihmisten surmaamista. Jälkimmäisessä tapauksessa suojauksesta ei tarvitse välittää, koska aseettomat uhrit eivät voi lyödä vastaan. Kun kyseessä on kaksintaistelu, tilanne on eri, mutta taistelijan ei silti tarvitse välittää omasta suojauksestaan aivan niin paljoa kuin joukkotaistelutilanteessa, ja hän voi sitoutua tällaiseen uhkarohkeaan lyöntiin hivenen huolettomammin.

Kahdenkäden isku on erityisen suojaton sillä sen aikana on mahdotonta pidellä kilpeä kädessä. Kilpi oli, kuten sanottua, viikinkiajan soturien tärkein, ja monesti ainoa, suojavaruste. Niilläkin sotureilla, jotka käyttivät aseitaan (keihäitä, pitkiä kirveitä) kahdella kädellä, kilpi roikkui yleensä hihnalla selässä mukana. Lähes aina kilpensä selkään heittäneet soturit olivat panssaroituja, heidät on kuvattu aikalaislähteissä kypärän ja rengaspaidan kanssa. Haarniskan tuoma suoja antoi ehkä mahdollisuuden käyttää asetta kahdella kädellä, mutta kilpi oli lähes aina kuitenkin varalla selässä. Kukaan täysjärkinen panssaroimaton soturi taas ei varmaankaan olisi taistellut pitämättä kilpeä kädessään.

Myös keskiaikaisten kuvitusten miekkamiehet kahdenkäden otteineen ovat aina panssaroituja, yleensä kiireestä kantapäähän, ja useimmat ovat heittäneet kilpensä selkäänsä roikkumaan. Joissain kuvissa näitten soturien vastustaja makaa jo maassa puolustuskyvyttömänä, minkä ansiosta kahdenkäden otteesta ei aiheudu vaaraa sen käyttäjälle, joka on jo käytännössä voittanut kamppailun.

Erityinen käyttötarkoitus kahdenkäden iskulla näyttäisi keskiajalla olleen vastustajien panssaroinnin, varsinkin kypärien läpäiseminen. Kypärän halkaiseva isku oli teknisesti mahdollinen varhais- ja sydänkeskiajalla, koska tuolloin kypärät tehtiin monesti vielä raudasta, vaikka miekat olivat kovempaa karkaistua terästä. Kypärästä läpi lyöminen ei kuitenkaan missään nimessä ollut tavanomaisin taistelutekniikka, ja se vaatikin erityisen voimakkaan ja taitavan lyönnin onnistuakseen. Tähän kahdenkäden otetta näkyy käytetyn keskiajalla.

Vielä yksi kategoria aikakauden kuvituksista, jossa miekka näkyy kahdessa kädessä, ansaitsee lähempää tarkastelua, etenkin kun yksi esimerkeistä sijoittuu varhaiselle viikinkiajalle. Kyseessä on kuvitus Raamatun kertomuksesta Daavidista ja Goljatista, ja tässä piilee sen ongelmallisuus. Goljat oli tarinan mukaan jättiläiskokoinen soturi, joten hänen miekkansakin on kuvattu valtavan suurena. Pieneksi kuvattu Daavid ottaa näissä kuvissa monesti kahdenkäden otteen Goljatin miekasta leikatakseen tältä pään onnistuneen lingonheittonsa päätteeksi. Useissa kuvissa Goljatin miekka on kuvattu niin suureksi että Daavidin kädet mahtuvat perättäin sen kahvalle. Tällaisia kahdenkäden miekkoja ei todellisuudessa ollut olemassa viikinkiajalla eikä varhaiskeskiajalla, vaan kyseessä on aikakaudelle tyypillinen mytologinen kuvitus.

Miekka kahdenkäden otteessa. Sormia ei kannata lukita ”rukousasentoon”, jossa sormet ovat toistensa lomassa, vaan käsiä pidetään päällekäin. Tämä mahdollistaa toisen käden nopean ottamisen pois toisen päältä, kun miekkaa halutaan taas käyttää yhdessä kädessä.

Ainoa realistinen esimerkki viikinkiajalta miekan käytöstä kahdella kädellä. Ratsumiehellä on kypärä ja rengashaarniska, vihreä kilpi näyttäisi roikkuvan hänen kyljellään. Sankt Gallen Psalter (UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, f. 16r), n. 920.

Keskiaikainen esimerkki yhdenkäden miekan käytöstä kahdella kädellä kaksintaistelussa. Taistelija lyö kahdenkäden otetta käyttäen miekallaan vastustajansa kypärän halki. Hän on täysin panssaroitu, ja hänen kilpensä roikkuu hihnalla selässä tai kyljellä. Codex Manesse (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cpg 848), kuvitettu vuosien 1304–1340 välillä.

Frankkilainen käsikirjoituskuvitus 700-luvulta esittää Daavidia iskemässä Goljatia tämän omalla miekalla. Miekka on niin suuri että Daavidin molemmat kädet mahtuvat sen kahvalle. Todellisuudessa näin pitkiä miekankahvoja ei ollut viikinkiajalla tai varhaiskeskiajalla olemassa. Boulogne-sur-Mer BM MS.20, folio 11r-2, 700–799.

 

8. Käänteinen ote

Käänteiseksi otteeksi (engl. reverse grip) sanotaan otetta jossa miekka on väärinpäin kädessä, ponsi peukalon puolella, terän kärki osoittaen alaspäin. Siitä käytetään myös nimitystä naskaliote (engl. ice pick grip) koska se on sama ote jossa jäänaskalia pidellään avannosta ylös kiivettäessä. Tästä otteesta voitaisiin myös käyttää nimitystä tikariote, koska sitä näkyy keskiaikaisten miekkailukirjojen tikariosioissa, esimerkiksi Fiorella.

Miekkaa toki voi pitää tällä lailla väärinpäin kädessä, mutta näin ei voi miekkailla. Tunnen kuitenkin yhden viikinkiajalle sijoittuvan kuvituksen, jossa miekkaa pidellään väärinpäin alaspäin pistettäessä. Kuvassa vastustaja makaa jo maassa puolustuskyvyttömänä, ja miekalla tehdään vain armonisku vastustajan lopettamiseksi, eli kyseessä ei ole mikään varsinainen taisteluliike. Kuva on myös allegorinen, eikä kuvaa oikeita ihmisiä, joten sen todistusarvo on hieman kyseenalainen.

Myöhemmältä keskiajalta löytyy vähäisessä määrin kuvituksia, joissa miekkaa pidellään kädessä väärinpäin. Ne jakautuvat kahteen luokkaan: aseettomien uhrien surmaamiseen, sekä taistelukuvauksiin. Taistelukuvauksissa miekalla pistetään joko maahan kaatuneita, tai sitten vielä edessä seisovia taistelijoita. Näiden kuvien soturit ovat aina panssaroituja, ja onkin oletettavaa että käänteisellä otteella on haettu tarkan piston lisäksi lisää voimaa haarniskan heikkojen kohtien läpäisemiseen. Viikinkiajalla otetta ei olisi tähän tarkoitukseen tarvittu, koska koko kehon kattavaa panssarointia ei ollut olemassa, ja ylipäätään haarniskat olivat hyvin harvinaisia. Kuvat miekasta käänteisessä otteessa ovat erittäin harvinaisia myös keskiajalla.

Keskiaikaisilla tikareilla taisteltiin lähes aina tässä otteessa, mutta miekoilla ei. Tikarit olivatkin huomattavasti miekkaa lyhyempiä, ja niillä käänteinen ote toimii hyvin. Tätä otetta käytettiin erityisesti rondellitikareilla, joissa ei ollut leikkaavia teriä ollenkaan, ne olivat ainoastaan pistoaseita.

Minkäänlaisia todisteita ei ole sen puolesta että miekka väärinpäin kädessä olisi tehty mitään muita iskuja kuin pistoja. Kaikki lyöminen ja sivaltaminen miekka väärinpäin kädessä, jota elokuvissa usein näkee, olisi erittäin tehotonta. Tällä tavoin miekkaa pideltäessä menetetään erittäin paljon etäisyyttä, eikä käden rakenne tue lyöntejä näin päin läheskään niin tehokkaasti kuin oikein päin.

Käänteisen otteen haitat painavat vaakakupissa paljon enemmän kuin sen varsin nimelliset hyödyt, eikä viikinkiajalla kukaan varmasti taistellut miekka väärinpäin kädessään, sen sijaan tätä otetta on saatettu joskus käyttää maassa makaavan vastustajan lopettamiseen.

Miekka käänteisessä otteessa. Tästä otteesta ei kannata tehdä mitään muuta kuin pistää.

Karolinginen allegorinen kirjankuvitus, Prudentiuksen Psychomachia, Sielujen taistelu (Bern, Burgerbibliothek, Cod. 264, folio 72) noin vuodelta 900. Siveyden personifikaatio pistää maassa makaavan Himon läpi miekallaan, pitäen sitä väärinpäin kädessään. Otetta on saatettu käyttää jo hävinneiden vastustajien lopettamiseen.

Keskiaikainen kirjankuvitus, jossa käänteistä otetta käytetään pistämiseen kohti vastustajaa joka ei vielä makaa maassa, tosin hän on aseeton. Tätä tekniikkaa on kuvalähteiden perusteella käytetty sekä alaspäin, että eteenpäin pistämiseen. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä on saatettu hakea haarniskan aukkokohtia, kuten kypärän silmänaukkoja. Cambridge MS O.9.34 Romance of Alexander, folio 34r, St. Albans, England, Cambridge University Library n. 1250.

Johtopäätökset

Tutkimukseni aikakauden lähteistä, sekä miekkajäljennösten avulla suoritetut testit osoittavat hypoteesini miekkaotteiden monipuolisuudesta oikeiksi. Miekkoja on viikinkiajalla käytetty hyvin monipuolisesti, eikä ole ollut olemassa vain yhtä ainoaa otetta, jossa miekkaa olisi pidelty ja sillä taisteltu. Käytännöllisyyden nimissä on sanottava että kättelyote on kokonaisvaltaisesti paras ote kaikenlaiseen miekkailuun, sillä se on erittäin hyvä niin lyömiseen kuin pistämiseenkin kaikista kulmista. ”Vasaraote” taas ei sovellu lyömiseen eikä pistämiseen kovin hyvin, ja sen suosio viikinkiaikaista elävöitystaistelua harrastavien ihmisten keskuudessa johtuu pelkästään väärinkäsityksistä, liian pitkien miekankahvojen ja vääränlaisen tekniikan omaksumisesta.

Koska minkäänlaisia miekkailukirjoja ei viikinkiajalla vielä ollut olemassa, on tuonaikainen miekkataistelija varmastikin kokeillut erilaisia otteita miekallaan, ja vaihtanut niitä tarpeen vaatiessa kesken taistelun. Monet erikoisemmat otteet ovat mahdollisesti olleet harvinaisia kokeiluja, joita ei hyödynnetty tavanomaisesti taistelussa, jotkin niistä kun rajoittavat miekalla tehtäviä liikkeitä huomattavasti. Olen kuitenkin sisällyttänyt tähän artikkeliin kaikki löytämäni viitteet erilaisista otteista, joissa miekkaa on joskus saatettu pidellä viikinkiajalla.



Kiitokset vielä Julius Väliaholle, Antti Ijäkselle ja Jan Kukkamäelle.

Lähteet

Arrhenius, Birgit & Freij, Henry 1992, ”Pressbleck” fragments analyzed from the east mound in Old Uppsala with a laser scanner, Laborativ Arkeologi, Tukholman yliopisto, e-kirja, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.archaeology.su.se/polopoly_fs/1.170010.1394448706!/menu/standard/file/LA6.Arrhenius%20%26%20Freij.pdf>

Barbasetti, Luigi 1936, The Art of the Sabre and the Épée, E. P. Dutton & Company, Boston,

e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://msu.edu/~oberg/fencing/Barbasetti/grip.html>

Burton, Richard F. 1876, A New System of Sword Excercise for Infantry, William Clowes and Sons, Lontoo

Carr, Jonathan 2016, 'Burton’s Sword Exercise - Notes on the Development of Victorian Saber Fencing – Part III', julkaisussa Victorian Fencing Society, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://victorianfencingsociety.blogspot.com/2016/06/>

Chidester, Michael 2013, 'Fiore de'i Liberi', julkaisussa M Chidester et al., Wiktenauer, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://wiktenauer.com/wiki/Fiore_de%27i_Liberi> 

Chidester, Michael 2013, 'Hans Talhoffer', julkaisussa M Chidester et al., Wiktenauer, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://wiktenauer.com/wiki/Hans_Talhoffer>

Cooper, Robin & Card, Matt 2016, Hurstwic: Some Thoughts on the Grip of Viking-age Swords, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=qWSLmFVzjaw> 

Easton, Matt 2013, Tulwars! The typical Indian sword, famed for its awesome cutting power, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=2BoKUfaorJ0>

Easton, Matt 2013, Tulwars/talwars - Indian swords and swordsmanship, part 2, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=7BjjtGEvvvo>

Easton, Matt 2015, How to hold the Viking era sword - maybe, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://www.youtube.com/watch?v=ZesibcVzSrQ>

Johnsson, Peter et al., 2004, Gripping and using a Viking sword, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://myarmoury.com/talk/viewtopic.php?t=2478&postdays=0&postorder=asc&start=0>

Moilanen, Mikko 2018, Viikinkimiekat Suomessa, SKS, Riika.

Peirce, Ian 2002, Swords of the Viking Age, The Boydell Press, Woodbridge.

Peters, Craig et al., 2015, Using a onehanded sword with two hands, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://myarmoury.com/talk/viewtopic.php?t=32780&start=0&postdays=0&postorder=asc&highlight=>

Petersen, Jan 1919, De Norsk Vikingesverd, Jacob Dybwad, Kristiania, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://www.vikingsword.com/vbook/vtypes.pdf>.

Rood, Joshua 2017, The cult of Óðinn in early Scandinavian aristocracy, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://germanicmythology.com/scholarship/RoodOdinIconography1.html>

Roworth, Charles, Thomas, Nick (ed.) 1798, The Art of defence on foot with the broad sword and sabre, T. Egerton, Lontoo, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://swordfight.uk/wp-content/uploads/2016/11/Art-of-Defence-on-Foot-Second-Edition.pdf>

Rud, Mogens 1983, The Bayuex Tapestry and the Battle of Hastings 1066, 6. painos, Christian Ejlers Publishers, Kööpenhamina.

Saaristo, Sakari 2020, One handed swords used with both hands, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,
<https://fi.pinterest.com/siresasa/one-handed-swords-used-with-both-hands/>

Salmi, Jukka 2013, Mitä miekka voi kertoa käyttötavastaan?, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://rautakaudentaidot.wordpress.com/2013/03/07/mita-miekka-voi-kertoa-kayttotavastaan/>

 
Warzecha, Roland 2014, Image from the 10th century Sankt Gallen Psalter, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.facebook.com/266934476773420/photos/a.549286731871525/721765704623626/?type=3&theater>

Warzecha, Roland 2020, Historical sword hilt manipulations to improve ergonomics, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.patreon.com/posts/38918562>

Warzecha, Roland 2020, Sword hand positions in early medieval art, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.patreon.com/posts/39075740>.

Warzecha, Roland 2020, Thrust-punch with a Viking Age sword, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://www.patreon.com/posts/thrust-punch-age-38580061>

Johdatus historiaan

Mitä historia on, miten historiantutkimusta tehdään ja miten lähteitä käytetään? Näihin kysymyksiin koitan vastata tässä kirjoituksessani.

Historia ja historiantutkimus

Sana historia tarkoittaa sekä menneisyyttä ylipäänsä, kirjoitetun historian aikaa, että sen tutkimusta, joten tässä kirjoituksessani käytän selkeyden vuoksi sanaa historia tarkoittamaan yleisesti menneisyyttä ja sanaa historiantutkimus tarkoittamaan kirjallisten lähteiden avulla menneisyyttä tutkivaa tieteenalaa.

Historiantutkimuksessa, jota minäkin opiskelen Helsingin yliopistossa, lähteet ovat kirjoitettuja. Historia alkaa kirjoitetun kielen ilmaantumisesta, mikä tapahtuu eri puolilla maailmaa eri aikoina. Varhaisimmat kirjoitetut lähteet ovat Sumerin valtakunnasta Kaksoisvirtainmaasta yli neljän ja puolen vuosituhannen takaa. Suomessa kirjoitettu historia alkaa vasta keskiajalla (Suomen keskiaika määritellään kirjoituksen alkamisesta), mikä tapahtui eri puolilla maata suunnilleen välillä 1100–1300. Kirjoitettuja, eli historiallisia lähteitä on vasta tämän jälkeen, joten teoriassa historiantutkimus ei voi tutkia menneisyyttä keskiaikaa edeltävältä ajalta Suomessa. Käytännössä on kuitenkin mahdollista tehdä historiantutkimuksen tieteenalalla tutkimusta, joka käsittelee kokonaan esihistoriallisia aikoja, mutta silloin täytyy turvautua vertailevaan aineistoon ja lainata tutkimusmenetelmiä muiden tieteenalojen, kuten arkeologian puolelta. Näin minäkin olen tehnyt tutkiessani Suomen esihistoriaa.

Esihistoria

Esihistoriaksi nimitetään aikaa, jolloin ihminen ei osannut kirjoittaa. Koska kirjoituksen keksiminen tai käyttöönotto määrittelee historian alkupisteen, määrittelee se samalla myös esihistorian päätepisteen. Koska kirjoustaito levisi hitaasti ympäri planeetan (ja sai alkunsa monessa eri paikassa), esihistoria jatkui eri puolilla maailmaa eri aikoihin saakka.

On myös olemassa eristäytyneitä yhteisöjä vaikkapa Amazonian sademetsissä ja Intian valtameren saarilla, jotka oletettavasti eivät ole kehittäneet kirjoitettua kieltä, he siis elävät yhä esihistoriassa tänäkin päivänä. Ei ole mitään syytä olettaa että menneisyys olisi tietynlainen ennalta määrätty kehityskulku kohti kirjoitustaitoa, vaan ihmisyhteisöjä on aina ollut, jotka eivät ole tarvinneet kirjoitusta mihinkään. Heitä ei voida tutkia historiantutkimuksen perinteisin keinoin, vaikka heidän historiansa, menneisyytensa tapahtumat, onkin mahdollista kirjoittaa ylös meidän kielellämme.

Historialliset lähteet

 

Esimerkki historiallisesta lähteestä: Ruotsin kuningas Birger Maununpojan suojelukirje Karjalan naisille 1.10.1316, joka on itse asiassa Suomen historian vanhin säilynyt asiakirja. Kirje on kirjoitettu latinaksi. Täällä kirjeen sisältö myös käännettynä suomeksi.

Historiallisia lähteitä ovat kaikki kirjoitetut lähteet. Kirjat, kirjeet, sanomalehdet, kartat, muistiinpanot, päiväkirjat, muistiinmerkityt puheet, piirtokirjoitukset, ym. Sekä kaunokirjalliset teokset, kuten saagat, tarut, legendat, myytit, muinaisrunot, pyhimyselämäkerrat ym. että varsinaiset historiankirjat voivat olla lähteitä. Niitä täytyy kuitenkin tulkita eri tavoin.

Historiallinen tekstilähde tulee aina ajoittaa. Onko se alkuperäislähde, eli kertooko se omasta ajastaan, vai menneiden aikojen tapahtumista. Koska teoreettisella tasolla kaikki lähteet on kirjoitettu sen jälkeen kun niiden kertomat asiat ovat tapahtuneet (ainoastaan videokuva voi tallentaa asiat samanaikaisesti niiden tapahtumisen kanssa), on historiantutkimuksessa eroteltu alkuperäislähteet ja myöhemmät lähteet niin että riittävän lyhyen ajan päästä tapahtumista kerrotut asiat lasketaan vielä alkuperäislähteiksi.

Hyvä rajapyykki alkuperäislähteiden määrittelemiselle on antiikin etruskien ja roomalaisten käsite saeculum. Alun perin saeculum tarkoitti sitä aikaa, joka on kulunut kun viimeinenkin ihminen joka on ollut elossa jonkin tapahtuman hetkellä (kuten kaupungin perustamishetkellä), on kuollut. Tällöin yhden saeculumin aikana on mahdollista saada ensikäden lähteitä silminnäköijöiltä, jotka ovat olleet elossa tapahtumahetkellä.

Alkuperäislähteitä ovat esimerkiksi silminnäkijäkertomukset ja silminnäköijöiden haastattelut. Tällöin vaikkapa kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen Historiateos on suurimmalta osin alkuperäislähde, koska hän kertoo itse näkemistään asioista, ja asioista, jotka hän on saanut tietoonsa haastattelemalla silminnäkijöitä. Osa hänen (esimerkiksi piirtokirjoituksista) tarkistamistaan tiedoista kertoo kuitenkin häntä itseään paljon vanhemmista ajoista, jolloin hänen kirjoituksensa näistä tapahtumista ei ole alkuperäislähde, vaan toisen käden lähde.

Termit ensikäden lähde ja toisen käden lähde tulee myös selittää. Alkuperäislähteet ovat aina ensikäden lähteitä eli primäärilähteitä, eli niiden kirjoittaja on saanut ensikäden tietoa, siis hankkinut tiedon aiheesta itse, yleensä näkemällä ja kokemalla. Toisen käden lähde eli sekundäärilähde on sellainen, jota kirjoittaja ei itse ole nähnyt eikä kokenut, vaan on kopioinut sen jostakin saatavilla olleesta ensikäden lähteestä. Toisen käden lähde voi olla kirjoitettu nykyaikana, vaikka se kertoisi muinaisaikojen tapahtumista, kunhan se pohjautuu ensikäden lähteisiin. Tämän jälkeen tulevat kolmannen käden lähteet eli tertiäärilähteet. Kolmannen käden lähde voi olla esimerkiksi tiivistelmä tai koonti alkuperäislähteistä ja niihin viittaavista toisen käden lähteistä.

Jokaisen kerran kun tieto kulkeutuu henkilöltä toiselle, tapahtuu se sitten suullisesti tai kirjallisesti, on mahdollista että viesti vääristyy jollain tapaa, ja ilmiö voi kertautua Rikkinäinen puhelin -leikin tavoin joka välikäden kautta kulkiessaan. Tätä ei tietenkään aina tapahdu, eikä se ole mikään väistämättömyys, mutta riski virheisiin ja tahalliseen vääristelyynkin on aina mahdollinen. Tieteellisessä tutkimuksessa pitäisikin mahdollisuuksien mukaan aina viitata ensikäden lähteisiin.

Roomalaisen kirjailijan ja luonnontieteilijän Plinius vanhemman ainoa säilynyt teos Naturalis Historia (Luonnonhistoria) vuodelta 79 jaa. on säilynyt meidän päiviimme vain keskiajan ja uuden ajan alun kopioina, joista kuvassa yksi, Kölnissä vuonna 1524 painettu kirja, nyt Suomen Kansalliskirjastossa. Tämä kirja on historiallinen lähde kahdessa mielessä, teksti kertoo Välimeren maailmasta ensimmäisellä vuosisadalla jaa., kuvitus puolestaan 1500-luvun alun Saksasta.

Monet ensikäden lähteet ovat säilyneet meidän aikaamme kuitenkin vain välikäsien kautta. Esimerkiksi lähes kaikki antiikin kirjojen alkuperäiskappaleet ovat kadonneet, mutta niistä on olemassa keskiaikaisia kopioita, joidan ansiosta tunnemme teosten sisällön. Munkit ja maallikkokirjurit jäljensivät keskiajalla klassisia tekstejä pilkuntarkasti, mutta kopiot ovat aina alttiita inhimillisille virheille, sanojen tai kokonaisten rivien poisjäämiselle, väärinluetuille sanoille, sekä suoranaiselle sensuroinnille, jos esimerkiksi epäkristillisinä pidettyjä teemoja on haluttu kristillistää lukijoiden tarpeisiin. Onneksi monesta tunnetusta antiikin teoksesta on olemassa monta eri kopiota, joita vertailemalla voidaan mahdollisesti saada selville niiden yhteinen alkuperä, ja alkuperäisen teoksen koostumus.

Lähdekritiikki ja tulkinta

Kaikki historialliset lähteet vaativat tulkintaa, eikä mitään niistä voida ottaa suoralta kädeltä silkkana totuutena. Filosofisesti ajateltuna totuutta ei edes voida kirjoittaa ylös, vaan kaikki kirjoitus on tulkintaa totuudesta. Myöskään absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan se näyttäytyy jokaiselle näkijälle ja kokijalle erilaisena, henkilökohtaisena versiona totuudesta. Kaikki lähteet ovat siis teoriassa subjektiivisia, vaikka historiankirjoittajat olisivatkin pyrkineet mahdollisimman suureen objektiivisuuteen.

Lähdekritiikki on erittäin tärkeä osa tutkimusta. Historioitsija ei voi kritiikittä ottaa mitään lähdettään automaattisesti totena, vaan hänen on todettava lähteen luotettavuus. Tässä on otettava huomioon onko kyse alkuperäislähteestä, ensikäden lähteestä, vai toisen tai kolmannen käden lähteestä. Lisäksi täytyy selvittää onko kirjoittaja luotettava kertoja. Historiankirjoittaja on kirjoittanut aina omasta näkökulmastaan, ja tämä on monesti johtanut kovin yksipuoliseen kuvaan tapahtumien kulusta. Tällöin historiantutkijan on selvitettävä mahdollisimman monesta eri lähteestä tapahtuman eri puolet, ja tehtävä oma tulkintansa, eli paras arvaus siitä miten asiat todellisuudessa menivät.

Tulkinta onkin historiantutkijan tärkein tehtävä. Lähteethän ovat jo olemassa, mutta maallikko ottaa ne usein tosissaan. Ja miksei ottaisi, eihän hänellä ole työkaluja eikä koulutusta sen todentamiseen ovatko lähteet luotettavia vai eivät. Senpä takia yliopistoissa koulutetaan historioitsijoita, jotka tutkivat historiaa työkseen ja kertovat muille ihmisille lähteistä tekemiänsä tulkintoja. Sitä on historiantutkimus. Vaikka ammattihistorioitsijaksi kouluttautuminen vaatii usean vuoden yliopisto-opinnot, ei ole syytä miksei historiaa voisi tutkiskella omaksi huvikseen ja hyödykseen kuka tahansa maallikko vapaa-ajallaan. Tällöin on kuitenkin aina muistettava että oma näkemys ei ole samanarvoinen kuin koulutetun tutkijan näkemys, yksinkertaisesti siitä syystä että ammattitutkijalla on tukenaan se opetus, mitä muut tutkijat ovat hänelle vuosien aikana opettaneet. Tieteellinen metodi, eli lähteiden tutkiminen ja niistä tulkintojen tekeminen, on se tärkein oppi jonka yliopisto opiskelijoilleen antaa, eivät suinkaan ne lähteet ja tutkimuskirjallisuus joita tutkimuksen apuna käytetään, nehän ovat avoimesti saatavilla aivan kaikille lukuintoisille.

Historioitsijan on lähdekritiikissään ymmärrettävä että jokainen lähde on tehty jotakin tarkoitusta varten. Esimerkiksi poliitikon puhe on kirjoitettu edistämään hänen poliittista uraansa, ja saattaa sen takia sisältää liioittelua, vähättelyä, ja suoranaisia valheita. Markkinointitarkoituksissa tehdyt viestit on tarkoitettu myymään ihmisille asioita, joten ne luovat mielikuvia, joilla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa juurikaan tekemistä. Historiankirjat on saatettu kirjoittaa tilaustyönä hallitsijalle, jolloin hallitsijaa kohtaan ei yleensä uskalleta esittää kritiikkiä, vaikka se olisi ollut aiheellista. Sananlasku "voittajat kirjoittavat historian" pitää melko usein paikkansa, ja esimerkiksi sotien voittajaosapuoli on monesti voinut kirjoittaa sodan tapahtumista yksipuolisesti, eikä meille ole säilynyt hävinneen osapuolen kertomusta lainkaan.

Yksipuolisuus on muistettava etenkin kirjallisten ja ei-kirjallisten kulttuurien kohtaamisista kertovia lähteitä lukiessa. Hyvänä esimerkkinä antiikin Rooman valloitussodat, joista meille on säilynyt lähinnä roomalaisten itsensä, sekä roomalaismielisten kreikkalaisten kertomuksia. Suurin osa Rooman etenkin Euroopassa valloittamista kansoista ei osannut kirjoittaa (eivätpä he kirjoitettua kieltä tarvinneetkaan), joten heidän omaa kertomustaan ei voida kuulla.

Historiantutkimuksen helmasyntejä on myös determinismi, eli usko jonka mukaan tapahtumien kulku on ennalta määrätty. Todellisuudessa mikään ei määrää historian kulkua ennalta, vaan kaikki on ennustamatonta. Se että tutkii historiaa, ei auta ennustamaan tulevaisuutta. Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, sen takia historia tuntuu joskus "toistavan itseään", eikä ihminen "opi historian virheistä", vaan on "tuomittu toistamaan niitä". Historialliset kehityskulut ovat niin monisyisiä ja vaikeita hahmottaa etukäteen että niiden perusteella tulevaisuuden ennustaminen on suurimmalta osin toivotonta. Valistuneita arvauksia on aina esitetty, mutta useimmat niistä ovat menneet pieleen.

Myös usko siihen että historia on suoraviivainen kehitys kohti parempia ja kehittyneempia asioita on täydellisen väärä. Uskomus on lähtöisin jo Darwinin evoluutioteoriasta, tai oikeammin sen väärinymmärtämisestä, joka alkoi välittömästi teorian julkaisun jälkeen. Deterministisessä mielessä evoluution katsottiin väistämättä johtavan alkeellisemmista eliöistä kohti monimutkaisempia, ja vaikka näin perustasolla onkin tapahtunut, mikään kehityksen mekanismi ei ohjaa kehitystä kulkemaan tähän suuntaan. Tähän liittyy vanha ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa. Sama kehitysopillinen käsitys on sittemmin liitetty myös kulttuurievoluution käsitteeseen, jonka mukaan ihmisen kulttuurit kehittyvät samalla tavoin yksinkertaisesta alati kohti monimutkaisempia rakenteita.

Kulttuurievoluutio kuulostaa ensi alkuun järkeenkäyvältä ajatukselta: esihistorialliset yhteisöt näyttävät vähemmän kehittyneitä kuin nykyaikaiset yhteisöt. Vaan kun asiaa tarkastellaan lähemmin, joudutaan kysymyksen äärelle, mitä kehittyneisyys ylipäätään tarkoitaa? Totta kai esihistoriallisilla ihmisillä oli vähemmän keksintöjä ja omaisuutta kuin nykyajan ihmisillä, ja nykyihminen tietää enemmän asioita kuin kauan sitten eläneet esivanhempansa, mutta tekeekö tavaran paljous tai tiedon määrä kulttuurista kehittyneemmän?

Koska emme pääse menneisyyden ihmisten pään sisään, esihistoriallisten ihmisten hengenmaisemaa on jokseenkin mahdoton arvioida, mutta ainakaan fysiologisesti (10 000 vuotta sitten ihmisen aivot olivat täsmälleen saman kokoiset kuin nykyäänkin) ei ole mitään syytä etteivätkö heidän henkiset kykynsä olisi olleet yhtä hyvät kuin kenellä tahansa meistä. He eivät vain tarvinneet niitä kaikkia tietoja, taitoja ja tavaroita, joita meillä on käytössämme (emmekä mekään välttämättä tarvitsisi). Maailma oli heille erilainen, ja jos me olisimme syntyneet kivikaudella, tai kivikauden ihmiset nykyajassa, meistä olisi tullut heitä, ja heistä meitä.

Jokainen ihminen katsoo menneisyyttä omasta perspektiivistään, mikä vääristää kuvaa siitä. Nykyajan lasien läpi katsottuna menneisyys saattaa näyttää vieraalta, pelottavalta, alkeelliselta, taikauskoiselta, välivaltaiselta, raa'alta, julmalta, barbaariselta, kehittymättömältä ja kauhealta, tai vaihtoehtoisesti romanttiselta, villiltä ja vapaalta ihanneyhteiskunnalta, mutta todellisuus on jotain siltä väliltä. Todellisuudessa kaikki ajat ovat siinä eläneille ihmisille olleet aivan tavallista tylsän arkista nykypäivää. Menneisyyteen heijastetut kuvitelmat niin dystopioista ("Pimeä keskiaika"), kuin utopioistakin (Atlantis, El Dorado, Shangri-La) ovat yhtä lailla hölynpölyä. Yhteneväistä näille kuvitelmille menneisyydestä on se että ne kertovat enemmän siitä ajasta missä ne on luotu, ei siitä ajasta mitä ne ovat kuvaavinaan.

Esimerkiksi myytti pimeästä keskiajasta luotiin Renessanssin humanismin ajalla, ei sen takia että humanistit olisivat tutkineet keskiaikaa ja tulleet siihen tulokseen että se oli pimeää aikaa, vaan siksi että halusivat korostaa omaa aikakauttaan, uutta aikaa, vastinparina antiikin sivistykselle jota he kovasti pitivät arvossa. Keskiaika luotiin tarkoituksella sivistymättömäksi välikaudeksi vanhan ja uuden ajan välille. Tämä käsitys ei lainkaan vastaa historiallista todellisuutta, mutta siihen yhä uskoo yllättävän moni. Alkuperäislähteitä tutkimalla voidaan kuitenkin päästä tällaisia myyttejä syvemmälle todelliseen historiaan.

Tutkimuskirjallisuus ja tietokirjallisuus

 

Vasemmalta oikealle: 1. Primäärilähde: aito keskiaikainen kirja, Petrus Hispanuksen Tractatus, 1300-luvulta. Kansalliskirjastossa.
2. Sekundäärilähde: tutkimuskirjallisuutta, Jaakko Tahkokallion primäärilähteisiin perustuva väitöskirja Monks, Clerks and King Arthur.
3. Tertiäärilähde: Markus Hiekkasen väitöskirjansa (The stone churches of the medieval diocese of Turku) pohjalta kirjoittama tietokirja Suomen keskiajan kivikirkot.
4. Tertiäärilähde: Keskiajan avain, keskiajantutkimuksen käsikirja, joka esittelee lähteitä ja uutta tutkimusta aikakaudesta.
5. Tietokirja: Suomen keskiaika, suurelle yleisölle suunnattu populaaritietokirja keskiajasta.

Tutkimuskirjallisuus tulee erottaa selvästi alkuperäislähteistä. Tutkimuskirjallisuus, sikäli kuin se perustuu ensikäden lähteisiin, voidaan laskea toisen käden lähteiksi. Näin ollen se ei ole todistusarvoltaan yhtä vahva kuin ensikäden lähde. Kaikki historiantutkimus tulee tarkistaa alkuperäislähteistä, mitä varten tutkimuskirjallisuudessa onkin viitattu ensikäden lähteisiin, tai toiseen tutkimukseen aiheesta.

Tutkimuskirjallisuus on vielä eri asia tietokirjallisuuden kanssa. Tutkimuskirjallisuutta tekevät tutkijat yliopistoissa ja vastaavissa tutkimuslaitoksissa, ja tutkimukset tarkistetaan aina muilla saman aihealueen tutkijoilla, jotta ne voidaan todeta paikkansapitäviksi. Esimerkiksi gradut ja väitöskirjat ovat tutkimuskirjallisuutta, mutta niin ovat monet muutkin tutkijoiden tekemät kirjat, joissa lähteet on oikeaoppisesti viitoitettu. Tutkimuskirjallisuudesta voidaan tehdä suurelle yleisölle kirjoitettuja tietokirjaversioita, jotka on kirjoitettu maallikolle helpommin ymmärrettävään muotoon.

Tietokirjoja ei kuitenkaan aina tarkastuteta muilla tutkijoilla, ja kenen tahansa on mahdollista kirjoittaa tietokirjoiksi luokiteltavia teoksia. Ikävä kyllä mikään ei myöskään estä ihmistä kutsumasta itseään tutkijaksi tai asiantuntijaksi, vaikka hänellä ei minkäänlaista pätevyyttä alalle olisikaan, ja kirjoittamasta täyttä puutaheinää olevia tietokirjoja (minä itse järkytyin lapsena kun opin tämän).

Koska kaikki kirjoittajat eivät ole luotettavia, kirjoittajan taustoista on hyvä olla perillä. Joidenkin motiivina kirjoittaa pseudohistoriallisia teoksia on maine ja kuuluisuus, toisilla raha. Jossain määrin nuo kirjat myyvät, koska niitä painetaan, joskin kustantamot, jotka näin tekevät, ovat yleensä hyvin pieniä ja epämääräisiä (esim. Salakirjat). Pseudohistorialliset kirjat ovat suosittuja kaikenlaisia salaliittoteorioita harrastavien ihmisten keskuudessa. Kirjoittajasta onkin hyvä ottaa selvää ennen kuin voi luottaa lukemaansa. Akateemisesti koulutetut ihmiset, jotka kirjoittavat omasta erikoisalastaan, ovat yleensä luotettavia.

Sarjajulkaisut ja lehdet

 

Valikoima historian tutkimukseen keskittyviä sarjajulkaisuja, vasemmalta oikealle: Historiallinen aikakauskirja, Scandinavian Journal of History, The English Historical Review, The American Historical Review, The Historical Journal.

Historian alalta julkaistaan muutamia aikakausjulkaisuja, joista Historiallinen aikakauskirja on tunnetuin Suomessa. Pohjoismaissa suurimpia on Scandinavian Journal of History. Nämä ovat luotettavia sarjajulkaisuja, joihin kirjoittavat oikeat historiantutkijat, ja kaikki kirjoitukset käyvät läpi tieteellisen vertaisarviointiprosessin. Useat näistä julkaisuista ovat maineikkaiden yliopistojen, kuten Oxfordin ja Cambridgen kustantamia.

Täysin eri asia ovat historia-aiheisen aikakauslehdet, joita kirjakauppojen ja kioskien lehtihyllyt ovat pullollaan. Näitä syntyy kuin sieniä sateella ja kuolee pois samaa tahtia. Historialehtiä kirjoittavat historiasta kiinnostuneet toimittajat, joilla ei ole tutkijan koulutusta tai pätevyyttä. He ovat opiskelleet journalismia, harvemmin historiaa. Journalismin opinnot eivät anna riittävän hyvää kuvaa historian alasta, jotta tällaisia lehtiä voisi ottaa todesta. Ne ovat viihdettä, ja sen näkee jo keltaista lehdistöä imitoivista räiskyvistä kansista täynnä šokeeraavia kuvia ja versaalikirjaimilla huutavia lööppiotsikoita.

Valikoima populaareja historia-aiheisia aikakauslehtiä, vasemmalta oikealle: Suomen historia, Historia, Maailman Historia, Tieteen Kuvalehti Historia, Ilta-Sanomien Historia-liite.

Historialehdet eivät kirjoita sellaisista aiheista, joita olisi viime aikoina erityisesti tutkittu, elleivät tutkimukset ole tuoneet esiin jotain todella uutta ja erilaista. Sen sijaan historialehdet kirjoittavat artikkeleita aiheista, joita lukijat haluavat lukea, eli ne myyvät lehtiä. Näitten keski-ikäisten ja vanhempien miesten suosimien historialehtien vakioaiheet ovat aina samat: sota, etenkin toinen maailmansota, natsit, Hitler, muut diktaattorit, Talvisota ja Jatkosota, suurmiehet, murhat ja väkivalta, keksinnöt, oudot tai "selittämättömät" sattumukset, keskiaika, antiikin Kreikka, Rooma ja faraoiden Egypti. Keskiajalta, antiikista ja Egyptistä nostetaan yleensä esiin sotaan, muuhun väkivaltaan, suurmiehiin ja kuuluisiin rakennuksiin kuten temppeleihin ja pyramideihin liittyviä juttuja.

Artikkeleiden taso vaihtelee huimasti. Yleensä viime vuosisadasta kertovien juttujen faktat ovat suurin piirtein kohdillaan, koska ne on toimittajien helppo tarkistaa Wikipediasta. Mutta mitä kaueammas menneisyyteen juttu sijoittuu, sitä varmemmin siitä löytyy virheitä. Keskiajasta ja vanhasta ajasta kertovien artikkelien taso on suorastaan ala-arvoinen. Ne ovat täynnä asiavirheitä, jotka olisi ollut helppo tarkistaa oikeista lähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta, mikäli toimittajilla olisi ollut pienintäkään ymmärrystä siitä että he eivät ole riittävän asiantuntevia kirjoittamaan juttuja omien kouluopetuksesta peräisin olevien muistojensa perusteella, tai siteeraten netissä julkaistuja populaariartikkeleita, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua.


Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi kuvan siitä mitä historiantutkimus tieteenä on, minkälaisia lähteitä siinä käytetään, ja minkälaista lähdekritiikkiä niihin on kohdistettava. Tulen jatkossa antamaan pidemmän katsauksen historian lähteisiin, tutkimus- ja tietokirjallisuuteen, sekä historia-aiheisiin sarjajulkaisuihin ja lehtiin.


Seuraavassa kirjoituksessani kerron kuitenkin arkeologiasta tieteenalana, ja sen käyttämistä lähteistä.

Mitä on autenttisuus ja miksi se on tärkeää?

Usein historianelävöityksestä puhuttaessa nousee esille termi autenttisuus. Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan, ja onko se tärkeää elävöityksen kannalta? Näihin kysymyksiin vastaan tässä kirjoituksessani.

Mitä autenttisuus on?

Autenttisuus on eksistenssifilosofiassa merkittävä käsite, joka Tieteen termipankissa on määritelty seuraavasti:

jokin asia riisuttuna epäaidoista aineksista

Kirjallisuustieteessä autenttisuus on määritelty seuraavasti:

alkuperäinen, väärentämätön, oikea, aito

Sana autenttinen tulee kreikan sanasta authentikos (αὐθεντικός), joka tarkoittaa alkuperäistä.


Autenttisuus tarkoittaa siis aitoa asiaa, sellaista, jossa ei ole mitään epäaitoa, väärää tai valheellista mukana. Historianelävöityksessä käsite tarkoittaa että elävöitettävä asia on aidonkaltainen, samanlainen kuin se on ollut historiassa, vailla vääristelyä ja valheellisuutta, epäaitoutta.

Sanan alkuperäisen merkityksen, joka siis on 'alkuperäinen', mukaan historianelävöityksessä ei voida koskaan päästä täydelliseen autenttisuuteen. Tämä vaatisi että kaikki käytettävät esineet olisivat alkuperäisiä, eli aitoja historiallisia esineitä. Niiden käyttöön elävöityksessä liittyisi eettisiä ja laillisia ongelmia kulttuuriperinnön suojeluun liittyen. Lyhyesti sanottuna se ei ole mahdollista.

Alkuperäiset esineet eivät edes ole siinä kunnossa että niitä voisi käyttää kuin uusia. Senpä takia elävöittäjät valmistavat ja hankkivat kopioita alkuperäisistä esineistä, jotka vastaavat niitä ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan, mutta ovat uusia. Uustuotantoesineitä nimitetään rekonstruktioiksi ja replikoiksi. Sanojen merkitykset eivät ole täsmälleen synonyymejä, mutta lähellä toisiaan.


Wikipedia kertoo rekonstruktiosta:

Arkeologiassa tai konservoinnissa rekonstruktio tarkoittaa kopion tekemistä jostakin historiallisesta esineestä.

Replika määritellään hieman eri tavalla:

Replika on jonkin laitteen kopio. Se muistuttaa esikuvaansa ulkoisesti, mutta teknisesti se voi olla ajanmukainen.

Replika voidaan tehdä myös laitteesta, jota ei oikeasti koskaan tehty... [esimerkiksi rakentamalla] kokeilumielessä alkuperäisten piirustusten mukaan.

Rekonstruktio on siis tiukemmin määritelty kopioksi olemassaolevasta esineestä, kun taas replikan voi valmistaa esineestä, jota ei milloinkaan ole valmistettu, mutta siihen olemassa suunnitelma. Historianelävöityksessä rekonstruktio on esimerkiksi kopio arkeologisesta esineestä, replika taas voi pohjautua kuvalähteeseen tai historialliseen kuvaukseen esineestä, jota ei itsessään ole löytynyt.

Luonnollisesti rekonstruktio on tarkempi kuin replika, jos se ei perustu olemassaolevaan fyysiseen esikuvaan. Tällaista fyysistä esikuvaa nimitetään latinankielisellä termillä reconstruendum, joka tarkoittaa vain esinettä, josta rekonstruktio tehdään. Kaikki rekonstruktiot ovat siis myös replikoita, mutta kaikki replikat eivät ole rekonstruktioita, koska osa niistä voi olla rakennettu ilman rekonstruoitavaa alkuperäisesinettä, reconstruendumia.

Joskus ihmiset käyttävät termiä "hypoteettinen rekonstruktio" sellaisesta kopiosta, joka ei perustu alkuperäiseen esineeseen, vaan esimerkiksi kuvalähteeseen. Termi on kuitenkin harhaanjohtava, sillä tässä tapauksessa ei pitäisi puhua rekonstruktiosta lainkaan, vaan replikasta.

Autenttisuus ja historiallinen tarkkuus

Englannin kielessä historianelävöityksen yhteydessä näkee käytettävän kahdenlaisia aitouteen viittaavia termejä: authenticity ja accuracy.

Merriam-Webster-sanakirja kertoo seuraavaa:

authentic

1 

a: worthy of acceptance or belief as conforming to or based on fact 

paints an authentic picture of our society 

b: conforming to an original so as to reproduce essential features 

an authentic reproduction of a colonial farmhouse 

c: made or done the same way as an original 

authentic Mexican fare 

2: not false or imitation : real, actual 

an authentic cockney accent 

3: true to one's own personality, spirit, or character 

is sincere and authentic with no pretensions

Samaisesta sanakirjasta olen hakenut myös seuraavat määritelmät:

accurate

1: free from error especially as the result of care 

an accurate diagnosis 

2: conforming exactly to truth or to a standard : exact 

providing accurate color 

3: able to give an accurate result 

an accurate gauge 

Sana authenticity on suomeksi autenttisuus, jota jo käsittelin aiemmin, ja accuracy, joka tarkoittaa suomeksi tarkkuutta ja virheettömyyttä, esiintyy historianelävöityksen yhteydessä yleensä sanan 'historiallinen' kanssa sanaparina historical accuracy. Sen voisi suomentaa 'historialliseksi tarkkuudeksi'. Sanojen merkitysero on vähäinen mutta olemassaoleva. Autenttisuus käsitetään laajemmin autenttisen ilmapiirin ja ajankuvan luomiseksi, historiallinen tarkkuus taas voi viitata jonkin yksittäisen objektin virheettömään jäljennykseen. Suomessa yleensä kuitenkin puhutaan vain autenttisuudesta tarkoitettaessa kumpaa tahansa, enkä näe syytä erotella arkipuheessa näitä toisistaan.

 

Miksi autenttisuus on tärkeää?

Jotta historianelävöitys ylipäänsä olisi mielekästä tekemistä, on sen perustuttava lähteisiin. Sen pyrkimyksenä tulee elävöittää menneisyyttä mahdollisimman aidosti, sellaisena kuin sen tiedämme olleen. Tämä tekee historianelävöityksestä autenttista. Mikäli näin ei toimita, on tuloksena laiskaa historianelävöitystä, jonka koko statuksen voisi kyseenalaistaa. Onko sellainen historianelävöitystä joka ei perustu historiaan? Sitä voidaan nimittää ehkä historiasta inspiroituneeksi toiminnaksi, mutta historian elävöitystä se ei ole.

Missä sitten kulkee raja, minkä jälkeen jokin toiminta on tai ei ole historianelävöitystä? Raja on häilyvä, ja teoreettinen, mutta sellaisen on oltava olemassa. Vaikka sitä ei voi ehkä mitenkään konkreettisesti määritellä (onko asun eri osien oltava 100% lähteisiin perustuvia, riittääkö 90%, ja kuinka paljon hypoteeseja ja luovuutta voi käyttää mukana?), on yleensä helppoa jaotella asioita kuuluviksi eri puolille rajaa, ja tämä tarkoittaa että raja on hypoteettisesti olemassa. Se että on olemassa oranssi väri, ei tarkoita etteikö olisi olemassa keltaista ja punaista, ja ne ovat erilaisia keskenään vaikka niiden välistä rajaa onkin mahdotonta tarkkaan määritellä.

Näin toimii myös autenttisuusmääritelmä. Joko jokin on autenttista tai sitten ei ole. Ei ole olemassa puoliautenttisia asioita. Jos valmistaa vaatteen oikean historiallisen kaavan mukaan, mutta käyttää kankaana polyesteriä, vaate ei ole puoliksi autenttinen, vaan epäautenttinen. Sama toisinpäin, vaikka vaate olisi täyttä villaa, mutta kaava on mielikuvituksen tuotetta, kyseessä on epäautenttinen asia.

Kun mennään oikein pienelle nippelitasolle, voidaan toki sanoa että mikään mitä nykyään valmistetaan ei ole täysin 100% autenttista. Emme elä menneisyydessä vaan nykyhetkessä, ja nykyhetkessä tehdyt asiat eivät ole samoja kuin menneisyydessä. Se olisi looginen mahdottomuus. Ei edes historiallisten alkuperäisesineiden (jos olettaisimme niiden kestävän rikkoutumatta, eikä mitään lainopillista ongelmaa niiden käyttöön liittyisi) käyttö historianelävöityksessä olisi täysin autenttista, koska ne ovat kuluneita ja vanhoja, kun taas omana käyttöaikanaan ne ovat joskus olleet uusia.

Tällaiselle filosofiselle kvanttitasolle ei tietenkään ole mielekästä kaivautua, koska muuten koko tekemiseltä katoaa pohja. Meidän on elävöittäjinä hyväksyttävä että kaikki mitä teemme, on uusiotuotantoa, eikä välttämättä koskaan täysin samanlaista kuin alkuperäiset asiat ovat olleet. Tämän ei kuitenkaan pidä anna masentaa, päin vastoin, meidän on jatkuvasti pyrittävä kohti saavuttamatonta täydellisyyttä, mahdollisimman suurta autenttisuutta. Tärkeintä ei kuitenkaan ole päämäärä, joka meiltä aina karkaa käsiemme ulottumattomiin, vaan sitä kohti vievä matka, opettavainen elämä.

On siis oltava myös riittävän hyvän käsite, koska täydellistä ei ole olemassakaan. Arkeologisia löytöjä tarkastellessa tulee myös pian huomanneeksi että täydellistä ei ole aina osattu tehdä ennenkään, joten sen ei kannata antaa liikaa mieltä vaivata. Ajatusleikin avulla on helppo päätellä mikä on riittävän hyvä: jos elävöittäjä matkustaisi aikakoneella siihen aikaan jota elävöittää, erottuisiko hän joukosta vai vaikuttaisiko tavalliselta ihmiseltä muiden seassa? Mikäli hän erottuisi negatiivisesti joukosta, näyttäisi ihan pelleltä, tai vain herättäisi kummeksuntaa, hän tekee jotain väärin. Mikäli hän ei liiemmin kohotuttaisi kulmia liikkuessaan menneen ajan ihmisten joukossa, tulos on riittävän hyvä. Emme tietenkään tiedä täsmälleen miten menneen ajan ihmiset ajattelivat, mutta luotettaviin lähteisiin perustuvat hyvin tehdyt asiat eivät varmastikaan pistäisi silmään menneinä aikoina.

Vailla autenttisuutta historianelävöitys ei olisi historianelävöitystä. Vaikka täydelliseen autenttisuuteen on mahdotonta päästä, sitä kohti tulee aina pyrkiä. Sen ei kannata antaa pelottaa, sillä koko prosessi on mahtava matka oppimisen äärelle, josta riittää hauskaa sisältöä harrastukseen vuosikausiksi. Eikä se oikeastaan milloinkaan ole ohi, koska aina voi oppia lisää, ja se pitää historianelävöittämisen alati mielenkiintoisena.

Seuraavassa kirjoituksessani tulen käsittelemään historiallisia lähteitä, koska lähteiden tuntemus on ensimmäinen askel autenttiseen historianelävöittämiseen.