Mitä on historianelävöittäminen?

Tämä blogi kertoo historianelävöittämisestä, mutta mitä se itse asiassa on?
Ensimmäisessä kirjoituksessani kaivaudun termien alkujuurille, ja kutsun lukijan miettimään perinpohjaisesti historianelävöityksen syvällisintä merkitystä, sitä mitä varten tätä oikein tehdään.

Historianelävöitys terminä – etymologia ja merkitys

Historianelävöittämisen voi kirjoittaa joko yhteen tai erikseen, 'historianelävöittäminen' tai 'historian elävöittäminen'. Itse suosin yhdyssanamuotoa, koska se antaa kuvan että sanaparista 'historia' ja 'elävöittäminen' on luotu yhdyssana johonkin tarpeeseen, eli kyseisen harrastuksen nimeksi. On tärkeää että harrastuksella on oma erisnimensä, sillä se antaa sille painoarvoa ja kertoo ettei kyse ole mistään kovin uudesta tai vähäpätöisestä harrastuksesta. Onhan jääkiekkokin harrastuksen nimenä uskottavampi kuin 'jäällä pelattava kiekkopeli'.

Perehdyn nyt sekä suomenkielisten että englanninkielisten termien alkuperään ja merkitykseen. Suomalaiset termit ovat uudempia kuin englanninkieliset, johtuen siitä että Suomessa historianelävöitys järjestäytyneenä harrastuksena on varsin nuorta verrattuna englanninkieliseen maailmaan, jossa termit on luotu aikaisemmin.

Kielitoimiston sanakirja ei tunne sanoja elävöittäminen tai elävöitys, mutta sanan elävöittää merkitys annetaan Wikisanakirjassa seuraavasti:

1. (kuvaannollisesti) elvyttää, palauttaa eläväksi

Järjestö pyrkii eri tavoin elävöittämään keskiajan ja renessanssin kulttuureja.

2. saada aikaan eläväinen tunnelma, piristää ilmapiiriä

Joulutori elävöitti talvista Röölää.

Historianelävöittämisellä tarkoitetaan sanan ensimmäistä määritelmää, kuvaannollisesti elvyttää, palauttaa eläväksi jotakin historiallista aikaa, paikkaa tai muuta mahdollista aspektia. Paljon muuta aiheen kannalta hedelmällistä sanan etymologiasta tai merkityksestä ei voine sanoa.

Englanniksi puhutaan termeillä ”historical reenactment” ja ”living history”, jotka eivät ole synonyymejä, vaikkakin melkein. Selitän myös näitten termien merkityseron aikanaan.

Wiktionary, Wikisanakirjan englanninkielinen versio, antaa sanalle reenact (vaihtoehtoiset kirjoitusasut re-enact ja reënact) seuraavat määritelmät:

1. To enact again.

2. To recreate an event, especially a historical battle.

Merriam-Webster -sanakirja antaa seuraavat vaihtoehdot:

1. To enact (something, such as a law) again

2. To act or perform again

3 To repeat the actions of (an earlier event of incident)

Lexico (Dictionary.com:in ja Oxford University Press:in yhteistyö) antaa sanan re-enactment merkitykset seuraavasti:

1. The acting out of a past event.

‘the re-enactment of a naval battle’

‘a replica gun for use in historical re-enactments’

2. The action of bringing a law into effect again.

‘visions of the re-enactment of the Statute of Labourers’

Online EtymologyDictionaryn mukaan Re-enact -verbi tavataan englannin kielessä ensi kertaa 1670-luvulla, ja sen merkitys ”to perform again, reproduce” ilmenee vuonna 1854. Silloin se tosin tarkoitti vielä lain uudelleenluomista, kuten monen sanakirjan vaihtoehtoinen määritelmä termille edelleen kuuluu. Vasta paljon myöhemmin sana on yhdistetty historianelävöittämiseen.

Seuraavaksi puran reenacting-sanan osiinsa.

Re- tarkoittaa takaisin tai uudestaan (”back; again”), tarkemmin ”back to the original place; again, anew, once more”. Se tulee englannin kieleen vuoden 1200 vaiheilla vanhasta ranskasta, johon se on lainattu latinan sananalusta re- ”taas, takaisin, uudestaan, vastaan”.

enact-verbi varhaiselta 1400-luvulta tarkoittaa roolin esittämistä näytöksessä: ”act the part of, represent in performance,” ja koostuu osista en- ja act.

en-sananosa merkitsee sisälle (”in; into”), vanhan ranskan en- ja latinan in- (sisälle, ”in; into”) ovat sen alkuperänä.

act, 1400-luvun puolivälistä, toimia (laillisen ratkaisun) mukaisesti, ratkaista (oikeudellinen tapaus) (”to act upon or adjudicate” a legal case), latinan actus, partisiipin perfekti verbistä agere, laittaa liikkeeseen, ajaa, ajaa eteenpäin (”to set in motion, drive, drive forward”), siten tehdä, esittää (”to do, perform”), myös esiintyä näyttämöllä, näytellä jtk osaa; esittää (syyttömyytensä tai syyllisyytensä) lain edessä (”act on stage, play the part of; plead a cause at law”), alunperin proto-indoeurooppalaisesta sananjuuresta *ag-, ajaa, vetää poispäin tai eteenpäin, liikuttaa (”to drive, draw out or forth, move”).

-ment, 1500-luvulta, tavanomainen sananpääte, latinan päätteestä -mentum, joka liitetään sanan vartaloon tehtäessä verbistä substantiivi.

Sana reenactment koostuu siis seuraavista osista: re-en-act-ment, joiden merkitykset ovat järjestyksessä: uudestaan-sisään-näytellä-substantiivipääte, sana tarkoittaa siis uudestaannäyttelemistä.

Englanninkielinen termi reenactment on suomalaista historianelävöitystä rajaavampi siinä mielessä että se määrittelee toiminnan pitävän sisällään jonkinlaisen esityksen (act), ja esitys vaatii aina yleisön. Toki yleisö voi olla myös muut elävöittäjät, mutta verrokkina suomenkielinen harrasteen nimi ei implikoi mitään yleisöä tarvittavan. Käytännössä historianelävöityksellä usein on yleisö, on se sitten toinen esiintyjä tai asiakas, mutta myös täysin yleisötöntä toimintaa voidaan pitää historianelävöittämisenä.

Mikä on, ja mikä ei ole, historianelävöitystä?

Historianelävöittämisellä tarkoitetaan toimintaa joka elävöittää, elvyttää, palauttaa eläväksi jotakin historiallista aikaa. Sanan yksinkertaisin perusmerkitys on tämä, eikä jonkin toiminnan kutsuminen historianelävöittämiseksi vaadi mitään muuta. Historianelävöitys voi tapahtua ulkopuolisille katsojille, muille elävöittäjille tai vain elävöittäjälle itselleen. Se voi olla kaupallista tai epäkaupallista toimintaa, harrastelijuutta tai ammattimaista. Siihen voi liittyä aatteita tai voi olla liittymättä. Sitä voidaan tehdä mistä tahansa tarkoitusperistä lähtien. Mitään muuta ei tarvita kuin että jokin toiminta esittää menneisyyttä nyt, siis elävöittää historiaa.

1. Historiallisten käsitöiden (kuten sepäntöiden) harrastaminen autenttisilla menetelmillä modernissa ympäristössä on historianelävöitystä, koska siinä elävöitetään historiallisia taitoja.

2. Historianelävöityksessä käytettävien vaatteiden ja tavaroiden tekeminen moderneilla menetelmillä (kuten ompelukoneella ja muilla sähkötyökaluilla) ei ole historianelävöitystä itsessään.

3. Historiallisten taitojen (kuten vanhanajan purjehtimisen) harjoittaminen on historianelävöitystä itsessään, vaikkei elävöittäjä olisi pukeutunut historialliseen asuun.

4. Historianelävöittäjä (kuvassa ulkomainen Rooman historian elävöittäjä) ei elävöitä historiaa käydessään tapahtuman väliajalla kaupassa historialliset vaatteet yllään.

Esimerkiksi historianelävöityksessä käytettävien vaatteiden ompelu yksin kotona voi olla myös historianelävöitystä, koska siinä käytetään historiallisia menetelmiä ja materiaaleja, kenties jopa työkaluja. Itse ompeleminen ja tapahtumaan valmistautuminen voi siis jo olla historianelävöittämistä, huolimatta siitä pitääkö harrastaja itse sitä historianelävöittämisenä vai ei. Moni kokee että elävöittäminen on jotakin toimintaa jota tehdään vain tapahtumissa yleisöä varten, eikä tapahtumiin valmistautumista lasketa elävöittämiseksi, mutta elävöitys ei rajoitu vain yleisötapahtumiin, sitä voi tehdä yksinäänkin, jopa tietämättä että tapahtumaan valmistautuminen on myös historianelävöitystä. Kuitenkin elävöityksen täytyy olla jossain määrin tietoista, niin että elävöittäjä tekee tarkoituksella valmistelunsa historianelävöitystä varten.

Toki jos esimerkiksi tekee vaatteensa modernissa talossaan, sähkövalaistuksessa, ompelukoneella, Eurokankaasta ostamastaan kankaasta, ei itse vaatteen tekeminen täytä historianelävöityksen kriteerejä, koska toiminnassa ei ole mitään historiallista, ei materiaaleja, ei työkaluja, eikä tekniikoita. Tosin näin toimittaessa voidaan perustellusti kyseenalaistaa myös tällaisissa vaatteissa elävöittävän harrastajan toiminnan olemus, onko se enää historianelävöitystä laisinkaan, vai jotakin muuta? Jotta tällaisissa pseudohistoriallisissa vaatteissa kulkevan elävöittäjän toiminta olisi historianelävöitystä, täytyisi hänen harrastaa jotakin historiallista toimintaa, esimerkiksi historiallisia käsitöitä, tai osallistua johonkin historianelävöitysnäytökseen, jossa elävöitetään jotakin oikeasti olemassa ollutta tapahtumaa tai muuta elämän aspektia. Pelkkä oleskelu pseudohistoriallisissa vaatteissa ei ole historianelävöitystä.

Historiallisten taitojen harjoittaminen on oleellinen osa historianelävöittämistä. Tämä ei välttämättä vaadi edes pukeutumista historiallisiin vaatteisiin, vaikka juuri vaatteet ovat se ulkoinen tunnusmerkki jolla katsojat ja muut ulkopuoliset tunnistavat jonkin tapahtuman historianelävöittämiseksi. Vaatteet voivat olla myös hämäävät, sillä historiallisissa vaatteissa on tietenkin mahdollista harrastaa mitä tahansa, mikä ei olisi historiallista, tällöin ei voida puhua historianelävöittämisestä. Historianelävöittäjä elävöittää historiaa silloin kun hän harjoittaa jotakin historiallista toimintaa, mutta ei elävöitä silloin kun hän käy tapahtuman väliajalla kaupassa, vaikka hänellä olisi historialliset vaatteet yllään.

'Living history' –elävän historian toiminta– onko se historianelävöitystä?

Pukkisaaren Muinaismarkkinat 2017. Tapahtuma ei esitä mitään tiettyä historian tapahtumaa, vaan yleisesti rautakautisia markkinoita. Tätä voi kuvailla termillä 'living history', elävän historian toiminta.

Sitten on vielä englannin 'living history' -termi, joka viittaa hieman eri asiaan kuin 'historical reenactment'. Historical reenactment:illa tarkoitetaan jonkin tietyn historiallisen tapahtuman toisintoa, esimerkiksi jonkin oikeasti tapahtuneen taistelun elävöittämistä. Living history taas merkitsee enemmän autenttisen oloisen ajankuvan luomista, ilman että kyseessä olisi minkään tietyn olemassaolleen tapahtuman toisintaminen. Eri termeille on perusteensa, sillä suuri osa historianelävöityksen toiminnasta niin Suomessa kuin muuallakin on käytännössä living history-toimintaa, jota voitaisiin suomeksi nimittää vaikka elävän historian toiminnaksi, ja se eroaa monilta osin historianelävöitystoiminnasta (reenactment).

Suomessahan tätä eroa ei ole tehty, mihin on syynä se että täällä lähes kaikki elävöitys on elävän historian toimintaa, eikä suinkaan historianelävöitystä (historical reenactment) sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tähän on syynä se että Suomen historiasta, ja etenkin esihistoriasta tiedetään niin vähän tapahtumia joita voisi elävöittää, että elävöittäminen on käytännössä pitkälti tarkoittanut vain autenttisen oloisen ajankuvan luomista katsojille, ja elävöitystapahtumissa esitetyt tapahtumat ovat olleet fiktiivisiä.

”Elävän historian” harjoittamisella on paikkansa harrastekentässä ja se on myös perusteltua. Suurin osa historian tapahtumista on jäänyt hämärän peittoon, vain kaikkein kuuluisimmat, suurimmat, rikkaimmat, vahvimmat ihmiset, kansat, valtakunnat ja tapahtumat ovat säilyneet tiedossa meidän päiviimme saakka, ja välillä silkalla onnella on ollut vaikutusta siihen mikä on säilynyt ja mikä ei. Emme siis tiedä kuin osan ihmiskunnan menneisyydestä. Etenkin pienen ihmisen rooli ja arjen tapahtumien kuvailu on jäänyt historiankirjoissa vähälle sijalle, luonnollisesti koska se on ollut sen päivän ihmisille arkista, eikä siis kiinnostavaa muistiinmerkittäväksi. En minäkään historioitsijana viitsisi merkitä jälkipolville muistiin että nykyihmisen yleisimpiä ajanviettotapoja on roikkua Internetissä. Samanlaiset arkiset asiat ovat jääneet historian hämäriin aina.

Näin ollen elävän historian toiminnalla on paikkansa esimerkiksi juuri arjen elävöittämisessä, jossa voidaan tehdä asioita joita ihmiset olisivat ennenkin tehneet. Tätä on living history. Jos haluamme että suomessa olisi eri termit kahdelle historianelävöittämisen haaralle, kuten englannissa on, voisi living history:n kääntää 'historiallisen ajankuvan luomiseksi', ja historical reenactment:in 'tapahtumahistorian elävöitykseksi'. En ole kuitenkaan kokenut että tällä erolla on suomen kielessä suurta merkitystä, kun ei puhuta tieteellisestä tutkimuskirjallisuudesta, enkä näe tarpeen alkaa propagoida uusien suomennosten puolesta.

Onko fiktiivisten tapahtumien elävöittäminen historianelävöitystä?

Taistelunäytös Puotilan Varjagifestivaaleilla 2019. Tämän näytöksen suunnittelin minä itse, eikä se perustunut mihinkään oikeasti tapahtuneeseen tapahtumaan, vaan mielikuvitukseeni. Kyseessä on siis fantasian elävöitys, ei historian elävöitys.

Reenactment, ”uudelleenesitys”, vaatii jonkin tapahtuman, jota elävöitetään. Mikäli sellaista ei ole, kyseessä ei ole reenactment, eli uudelleentoisinta jostakin historiassa tapahtuneesta. Jos luodaan vaikkapa taisteluesitys, joka ei perustu historiassa tapahtuneeseen taisteluun, on kyseessä fiktiivisen tapahtuman elävöitys. Minä en kutsu tällaista aidoksi historian elävöittämiseksi, vaikka se historianelävöittämisen harrastuksessa erittäin yleistä onkin. Minä kutsun sitä fantasiaksi.

En ole sitä mieltä että fiktiivisten tapahtumien elävöittäminen pitäisi kieltää, koska muuten esimerkiksi esihistorian elävöitys näivettyisi Suomessa lähes olemattomiin, ja on parempi että katsojat saavat edes jonkinlaisen kuvan menneisyyden niiltä aikakausilta joilta ei ole säilynyt sellaisia lähteitä, joitten avulla pystyttäisiin osoittamaan jonkin tapahtuman tapahtuneen. Tällaista toimintaa ei kuitenkaan pidä esitellä katsojille muuna kuin fiktiona. Vetoaminen argumenttiin että näin olisi voinut tapahtua ei kanna pitkälle, jos kerran niin ei tapahtunut. Ilman historiallista esikuvaa luotua elävöitysesitystä ei voida pitää muuna kuin mielikuvituksen tuotteena. Saa sellaisia silti luoda, minäkin olen niitä tehnyt ja tulen tekemään jatkossakin, koska Suomen esihistoriasta ei tiedetä tapahtumia, joita voisi elävöittää historiallisella tarkkuudella.

Onko historianelävöittäminen larppaamista, tai larppaaminen historianelävöitystä?

Pelaajia historia-aiheisesta liveroolipelistä Ruhtinaan pidot vuonna 2017. Minä oikeanpuolimmaisena. Kyseessä ei kuitenkaan ole historianelävöitys, vaan peli.

Historianelävöittämisellä ei ole mitään tekemistä larppaamisen, eli liveroolipelaamisen (jolle ovat tuloksetta jotkut harrastajat yrittäneet saada eloroolipelin nimeä hyväksytyksi) kanssa. Larppaaminen tule englannin akronyymistä L.A.R.P. eli Live Action Role-Playing, ja tarkoittaa suomeksi fyysistä liikettä hyödyntävää roolipelaamista, erotuksena perinteisiin (pöytä)roolipeleihin, jotka yleensä tapahtuvat pöydän ääressä istuen, vaikka genrejen välisiä kokeiluita on toki mahdollista järjestää. Sekä roolipelaamisessa että larppaamisessa on kuitenkin sananmukaisesti kyse roolin pelaamisesta, eli ihmisillä on siinä roolit, joita he näyttelevät, mutta he ovat myös pelaajina osa sääntöjen määrittelemää peliä.

Yhteneväisyys historianelävöittämisen kanssa on rooliin eläytyminen, mutta siihen se sitten jääkin, historianelävöityksessä kun tuota roolia ei pelata, toisin kuin larpeissa. Yleiseen kuvastoon roolipelien ja larppien maailmasta on juurtunut takavuosien suosituin roolipeligenre fantasia, joka nojaa vahvasti Tolkienin tuotannon kautta länsi-Euroopan keskiaikaan, vaikkei mitenkään historiallista olekaan. Varmasti suurimmalta osin sen takia että Suomessa suosituimman historianelävöityksen aikakauden, keskiajan kuvasto maallikkokatsojan silmiin näyttää samalta kuin fantasialarppien maailma, yhdistyy katsojan mielissä historianelävöittäminen larppaamiseen. Genrejen lievä samankaltaisuus on kuitenkin sattumanvaraista, vaikka monet historianelävöitysryhmät ovatkin kehittyneet fantasialarppiporukoista. On myös hyvä muistaa että historianelävöittäminen ei ole rajoitettu mihinkään tiettyyn aikakauteen, ja myös larppien genre on hyvin laaja nykypäivänä.

Vaikka larppi sijoittuisikin johonkin historialliseen paikkaan ja aikaan, niin kuin monesti historianelävöitysryhmien järjestämissä larpeissa on tapana, ei siitä silti voida puhua historianelävöittämisenä, mikäli kyseessä on peli. Menneisyydessä eläneet ihmiset elivät normaalia elämää kuten mekin, heidän elämänsä ei ollut peliä, eivätkä he toimineet ennaltamäärätyn juonen mukaan eivätkä pelinjohtajat antaneet heille tehtäviä suoritettavaksi. Vaikka larpin (kuten minkä vain muunkin pelin) asetelma olisi kuinka historiallinen tahansa, historiallisuus väistyy pelillisyyden tieltä välittömästi kun peli alkaa ja pelaajat alkavat tehdä omia valintojaan.

Historianelävöittäminen on toki ikivanha, vähintäänkin jo antiikin Roomassa tunnettu ilmiö, sen tavat ovat vain muuttuneet vuosituhansien saatossa. Nykyaikainen historianelävöitys on pitkälti syntynyt taisteluelävöityksen perinteestä viime vuosisadan loppupuolella. Historianelävöityksen suosituimman aikakauden (ainakin Euroopassa), keskiajan, vaikutusvaltaan on vaikuttanut suuresti fantasiakirjallisuuden ja muun viihdeteollisuuden suosio, mikä synnytti ensi alkuun SCA:n kaltaisia ryhmittymiä.

SCA eli Society for Creative Anachronism, ”luovan vääränaikaisuuden seura” on yhdysvaltalainen maailman kattojärjestönä itseään pitävä seura kaikenlaiselle keskiaikaan löyhästi liittyvälle tekemiselle, jonka perusti tieteiskirjailija Poul Anderson Kaliforniassa vuonna 1966. Tämä seura pitää yllä modernien kansallisvaltioiden paikalla mielikuvituskartallaan eräänlaisia pseudovaltioita, joilla on omat ”kuninkaallisensa”. Lisäksi kaikilla seuran jäsenillä on historiasta ammentavat fantasianimet, joilla he kutsuvat toisiaan ja joiksi he saattavat itsensä esitellä ulkopuolisillekin. SCA:n jäsenet siis esittävät mielikuvitushahmoja mielikuvitusmaailmassa, joka on löyhästi inspiroitunut keskiajasta. Myös keskiajan eri aikakaudet ja tyylisuunnat, jopa viikinkiajasta renessanssiin (joista kumpikaan ei varsinaisesti kuulu keskiaikaan) saattavat esiintyä samassa tapahtumassa rinnakkain. Tämä on tietenkin silkkaa fantasiaa. Eräs suomalainen seuran jäsen kuvaili SCA:n toimintaa sanoilla ”keskiajan ritariromantiikan innoittama leikki”, mikä vastaa melko hyvin todellisuutta. SCA:n sisällä toimii toki paljon erilaisia ryhmittymiä, ja osa jäsenistä suhtautuukin hieman kunnianhimoisemmin historianelävöitysnäkökulmaan SCA:n toiminnassa. Suurimmalle osalle se on kuitenkin miellyttävää leikkiä romanttisine ritareineen ja prinsessoineen.

SCA:n toiminnan kaltainen puolilarppaaminen hahmoineen joille on luotu kuvitteellinen elämäntarina on omiaan hämmentämään jakoa historianelävöityksen ja larppaamisen välillä, vaikka periaatteessa näillä harrastuksilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Larpissa pelataan hahmoa sääntöjen sanelemissa puitteissa osana peliä, jossa on jokin tavoite ja pelinjohtajia. Historianelävöitys on mitä tahansa toimintaa, jossa pyritään tekemään jotain samoin kuin joku muu ihminen on sen joskus aiemmin tehnyt. Larpeissa voi olla mukana historianelävöitykseltä kalskahtavia asioita, samoin historianelävöitysnäytöksessä larppaamiseen viittaavia aspekteja, mutta ne ovat keskenään periaatteen tasolla täysin erillisiä ja erilaisia tekemisen muotoja.

Monien historianelävöittäjien ja larppaajien välillä vallitsee myös yleinen vastakkainasettelu ja eripura, joka on osittain perusteltua, osittain ei, ja jota suuren yleisön näitten harrastusten keskenään sekoittaminen oleellisesti pahentaa. Historianelävöittäjissä larppaajien ilmiasu herättää pahennusta, kun taas larppaajia pelottaa historianelävöittäjien kovemmat standardit. Perinteisesti larppaaminen on ollut helpommin lähestyttävä matalan kynnyksen aloittelijaystävällinen harrastus kaikenlaisesta hassuihin asuihin pukeutumisesta ja rooliin eläytymisestä kiinnostuneille, kun taas historianelävöityksellä on ollut maine parempaan todellisuudentajuun nojaavana, ja sitä myöten vaikeammin lähestyttävänä harrastuksena. Poikkeuksia on, kuten kaikessa aina, mutta pääosin tämä vuosikymmeniä vanha jako pitää yhä paikkansa.

Onko kaikki historiahenkinen toiminta historianelävöitystä?

 Jeesuksen ristiä nostetaan Helsingin Tuomiokirkon edessä vuonna 2014. Kyseessä on Via Crucis -pääsiäisnäytelmä, joka ei ole historianelävöitystä. Näkeehän sen jo noiden sotilaiden kumikypäristä.

Lyhyt vastaus on tietenkin ei. On olemassa lähes lukematon määrä harrastuksia, jotka liippaavat historianelävöitystä, toiset lähempää, useimmat melko kaukaa. Kutsun tällaisia harrasteita yhteisnimikkeellä ”historiasta inspiroituneet harrastukset”. Historianelävöitystä ei voi tehdä oikein tutkimatta alkuperäislähteitä siltä ajalta jota aikoo elävöittää. Tai vähintäänkin ulkoistaa tämän tutkimustyön akateemisesti koulutetuille tai suuremmasta vapaa-ajasta nauttiville tovereilleen. Jos ei itse tee mitään päällään pitämistä vaatteista ja varusteista, jos edellämainitut pukineet eivät ole millään tapaa historiallisia, eikä harrastaja koskaan osallistu kuin mielikuvituksesta keksittyihin fantasiatapahtumiin, onko tällaista harrastusta oikeutettua kutsua historianelävöittämiseksi? Arvaatte varmaan että minusta ei. Moni voi olla toista mieltä, sillä tällaista ”historianelävöitystä” harrastuksenaan pitäviä ihmisiä on paljon.

On monia paljon selvempiäkin tapauksia historiallisviitteellisistä harrastuksista, jotka usein sekoitetaan historianelävöitykseen, mutta jotka eivät sitä suinkaan ole. Esimerkkinä monissa maissa järjestettävät pääsiäiskulkueet, joissa esiintyy ristiä kantava Jeesus ”roomalaisten sotilaiden” saattelemana. Katolisissa maissa yleinen perinne on jo useita vuosisatoja vanha, ja tunnetaanpa se Suomessakin. Tällainen ei suinkaan ole historianelävöittämistä, vaikka saattaa ensi silmäyksellä sellaiselta vaikuttaakin. Edes sen tarkoitus ei enää ole elävöittää historiaa, vaikka olisi ehkä joskus ollutkin, kyseessähän on vain vanhan tradition jatkaminen ja uskonnon julkiharjoittaminen. Jos esitys on mukaelma mytologisen hahmon ympärille kehitetystä fiktiivisestä kertomuksesta, eikä ketään tarinan hahmoista ole edes puettu historiallisen näköisesti, ei mitenkään voida puhua historianelävöittämisestä.

Suomessa tunnetuin esimerkki tällaisesta 'kärsimysnäytelmästä' (”passion play”) on joka vuosi Helsingissä järjestettävä Via Crucis, jossa ei enää vuoden 2014 jälkeen ole ollut tapana pukea näyttelijöitä edes etäisesti historiallishenkisiin asuihin. YLE kutsuu englanninkielisessä artikkelissaan Via Crucis -näytelmää sanoin ”Cross re-enactment”, mutta toimittajan sanavalinta ei tee oikeutta reenactment-termille. Ensinnäkään kyseessä ei ole historiallisen tapahtuman toisinto, koska se perustuu mytologisoituun Raamatun kertomukseen. Ja vaikka olettaisimmekin tapahtuman olleen totta, ei Via Crucis -näytelmällä ole juuri mitään tekemistä, ehkä hahmojen nimiä lukuunottamatta, alkuperäisen tarinan kanssa. Kuten artikkelissa itsessään todetaan, Via Crucis -teos on ohjaajan ja muitten tekijöiden luomus, teatteritaidetta, joka kertoo enemmän nykypäivästä kuin mistään muusta. Se on modernisoitu sellaiseen muotoon, jonka oletetaan puhuttelevan nykykatsojaa enemmän kuin vuosituhansien aikana säilynyt ikuisena pidetty kertomus. Historian tai sen elävöittämisen kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä.

Jos yhä olet kiinnostunut historianelävöityksestä, seuraavassa kirjoituksessani kerron tarkemmin mitä kaikkea historianelävöitys voi pitääsisällään ja miten sitä voi alkaa harrastaa.