lauantai 29. lokakuuta 2022

Face covering Etruscan helmets of Chalcidian type

In this blog article I will present a group of Etruscan made Chalcidian type helmets that have fully face covering cheek guards. This style is to my knowledge represented by only two examples.

The more famous one is a helmet from the Metropolitan Museum of Art in New York.

 

Italo-Chalcidian helmet in the Metropolitan Museum of Art, New York

Helmet of Italo-Chalcidian type. Found together with an anatomical cuirass and a left greave. Etruscan made, probably from Vulci. The helmet was acquired in the MET in 2017. It was found at least before 1972, after which its journey can be traced through various private collections.

 

Dating:

This helmet is dated to late 5th–4th century BCE by the Metropolitan Museum of Art. This corresponds with the Classical Period in Greek chronology. The helmet belongs to the sub-type V of Chalcidian type helmets. Not including decoration, there was recently a helmet of exactly the same shape in Phoenix Ancient Art gallery, but it is not on their website anymore (perhaps sold away). That helmet was dated to the 4th century BCE.

 

Description:

The helmet is made of bronze. The skull part was cast near the finished shape, and finalized by hammering. The skull is not perfectly hemispherical, but forms almost  a ridge running from front to back. Some helmets of this same type have an actual angled ridge at their skull. The neck guard is somewhat concave, to countour the neck of the person wearing the helmet. Earholes are cut to the sides of the helmet, like in all Chalcidian helmets. The edge around the earholes and neck guard is perforated with a series of small holes, for sewing in helmet liner, and possibly edge liner as well.

Carinated ridge goes around the helmet separating the skull part from the rest. The ridge raises up to an apex at the forehead. The ridge is decorated with a possibly silver wire running around the whole of its perimeter. This same decorative element can be found in the more famous Etruscan Chalcidian type helmet from Todi (in the National Etruscan Museum of Villa Giulia, Rome). At the front of the helmet, under the ridge there is a band of tongues, and under that a band of hair locks incised to the helmet. 

The forehead is also decorated with separately cast gorgoneion applique. On top of the helmet are two tubes meant for feathers, and between them is a space for a longitudinal horsehair crest, and two crest box supporters (one broken) in the form of Pegasi. On the sides of the helmet, above and in front of earholes are two loops holding bronze rings. Their purpose is not known, but they could also be related to crest attachments. The rings show wear marks of something that has been attached to them, possibly cords. There is another cast applique in the form of a horse's head on the back of the helmet, just below the ridge. This forms a hook which is surely ment to hold a loop connected to the back of the crest box of a longitudinal helmet crest.

The eyeholes are almond-shaped. Nasal is narrow but thickly cast (by looking at pictures, about 1 cm thick). Only the left cheek guards exists now. The cheek guards were made separately, by hammering from sheet metal, and were attached with hinged to the sides of the helmet. The cheekguards closely follow the contours of the wearer's cheeks, chin and nose, terminating at the middle, raising against the sides of the nasal, and thus fully enclosing the face, leaving only eyes open. When making a composite image in Photoshop I noticed that there formed a narrow slit between the cheek guards. This is probably an artifact of Photoshopping, or the cheek guards were not perfectly symmetrical in reality, and there was no slit between them. There are holes drilled at the tips of the cheek guards, so they could be tied together with a cord.


A composited image of what the helmet would look like with both cheek guards.

 


Italo-Chalcidian helmet in the State Hermitage Museum, St. Petersburg


This is the second Italo-Chalcidian helmet with fully face-enclosing cheek guards. I do not know any other examples of this helmet style at the moment.

This helmet was posted on Reddit in 2019, and it was on the website of the State Hermitage Museum in St. Petersburg, Russia at least in February 2022, but can no longer be found there. Since no other information exists, I believe it to be in the collection of the Hermitage, but taken off the website for unknown reasons.

 

Dating:

The helmet dates to early 5th century BCE (the turn of the Archaic to Classical period in Greek chronology), and comes from Vulci, thus being of Etruscan manufacture. It is older than the helmet in the Metropolitan Museum by circa 50 to 100 years, and because of that it's stylistically different.

 

Description:

The helmet is made of bronze. The skull part was cast near the finished shape, and finalized by hammering. The skull is more round than in the MET helmet, without a hint of a ridge at top. There is a carinated ridge going around the helmet separating the skull part from the rest. The forehead raises up but do not form a point at the front. The front part of the carinated ridge is decorated with a band of tongues and below that a band of hair locks incised to the helmet just like in the MET helmet, although the tongues are wider in this helmet. The helmet surely has cut out earholes at the sides as well as a neck guard, although they do not show in this photograph. A hint of a short and angular neck guard can be seen through the left eyehole of the helmet.

The eyeholes are teardrop shaped, very beautifully formed with a beveled edge. The nasal is thickly cast and of the diamond shape, like often found on Chalcidian helmets. The edge of the eyeholes and nasal are decorated with incised border lines, six in number altogether, in two groups. The forehead is further decorated with high arching eyebrows, coming together at the middle, and showing traces of being silvered or gilded.

The helmet has suffered considerable damage, probably post-deposit. The left side of the skull is shattered into pieces, now reconstructed together in a slightly deformed shape. Some small pieces are missing from the cheek guards, and they are bent a little. There are four small very asymmetrically drilled holes on the forehead of the helmet, in pairs. The holes continue in pairs on the skull of the helmet, but how far back is not possible to say from this single photograph. There is a slightly larger hole drilled to the left temple of the helmet. The purpose of these holes is not clear to me, they might be for attaching a longitudinal crest, but this seems unlikely, since the holes come too far over the forehead, and are very asymmetrically placed. There are small metallic loops connected to the sides of the helmet, over the earholes. Inside the loops are metal hooks, purpose of which is unknown, but could be related to crest attachments.

The cheek guards have been made separately, and attached to the helmet with hinges. In the museum display the cheek guards hang loose, far away from each other, but in closed position they would touch each other at the chin, and their upper corners would rest against the nasal. They contour to the face of the helmet's wearer, and cover up the lower half of the face completely. There is a hinge remaining at the lower corner of the left cheek guard, the hinge of the right cheek guard has been broken off. These were originally connected with a metallic pin when the helmet was worn, so that the cheek pieces could not accidentally open during a fight. The eyeholes are bigger on this helmet than on the MET helmet.

The cheek guards are decorated with embossed wild boars, one on each cheek, heading to the front. The bristles on the backs of the boars show traces of being possibly gilded. The cheek guards were originally also decorated around their perimeter with Vitruvian scroll pattern, which was possibly silvered.

The hinge pins of the cheek guards (if they are original) show flattened heads towards the front, which have a hole in each one. This means the hinge pins can be pulled out for removing the cheek guards completely. The same kind of hinge pins are found on later Medieval helmets that have removable visors. Thus this helmet which has very good protective qualities could also have been worn with either a pair of another (perhaps smaller) cheek guards, or without them altogether. This would make it a versatile piece of equipment that could suit a variety of combat needs. Could the metal hooks hanging just behind the cheek guard hinges be somehow related to the removable hinge pins (perhaps the pins were tied to them so they wouldn't get lost?) remains a mystery. If the other helmet in MET also had removable cheek guards (the pin doesn't look like removable, but it could be broken or a reconstruction), and if they are connected with the side rings is also a fascinating question that cannot be yet answered.

A photo manipulation shows that when the cheek guards are closed, they would touch each other at the chin, thus fully enclosing the lower face.



Conclusions

Based on these two helmets I can say that there was a regional variety of Chalcidian type helmets in Etruria, which had face-covering cheek guards. It is not possible to say how far this style was spread, perhaps it only occurred in Vulci, where both of these helmets were most probably made. Vulci was a rich Etruscan (and later Roman) city some 80 km northwest of Rome, which was abandoned in the Early Middle Ages. It was then largely forgotten in history, until it was excavated in modern times, and yielded innumerable riches. 

Both of these helmets are of the highest quality of craftsmanship, splendidly decorated with precious metals, applying techniques of embossing, incising, applique work, silvering and gilding. They must have belonged to some of the richest warriors of their city-state.

The decoration on the helmets have animistic and apotropaic qualities. The helmet in the Hermitage has boars embossed on its cheek guards. Boars were considered to have ferocious qualities suitable to a warrior. Since the Bronze Age these animals were associated with the upper class warriors, who hunted them to show their courage. Boars were often depicted on armament, such as shields and helmets, both in Greece and Italy. This boar–warrior connection lasted until the Early Middle Ages.

The helmet in the MET has a gorgoneion applied on its forehead. Gorgon Medusa in Greek mythology was a snake-haired monster who was so terrifying that it petrified all men who dared to look at her. The frightening gaze was utilized by those who brandished the gorgoneion on their equipment, and it was indeed a popular symbol, especially in the Archaic Period, on shields, helmets, and armour. The gorgoneion had also protective apotropaic quality of warding off the evil eye. The Pegasus on top of the helmet is related to the Gorgon myth, since it emerged from the blood of Medusa.

It could be said that the Etruscans had a liking for more face covering than their contemporaries in Greece, perhaps reflecting that changes in warfare that favoured more open helmets in Greece had not yet reached northern Italy. It is also possible that it was just individual choice which played a role in Etruria, or a peculiar Vulcian armour-tradition. But there are other Etruscan Chalcidian type helmets, like the one from Todi (75 km northeast from Vulci), that have larger cheek guards (although not connecting at the chin) than those found in southern Italy or Greece itself. Furthermore some older Corinthian type helmets from Italy had their (immovable) cheek guards connected at the chin. Maybe this indeed was an Italic fashion?

Since there is something between 50 to 100 years between these two helmets, I think it is safe to say that Chalcidian helmets with face-enclosing cheek guards were not just a whim of a single armourer, but a genuine style of helmet that existed at least for a few generations in Vulci, Etruria, from the early 5th century to late 5th or even 4th century BCE.

 

Reconstruction

As a bonus, here is a photograph of a reconstructed helmet based on the Metropolitan Museum of Art's example, worn by an Etruscan reenactor. This helmet was made by Ferran Garreta in Spain, for the Gilena Museum Collection, and is presented here in 2023. Thanks to David Ruiz García for the kind permission of the use of this photograph. Only with a well made reconstruction one can clearly see how magnificent this helmet originally was.


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Onko Ranska nimetty kirveen mukaan?

 

On yleinen harhakäsitys että Ranska olisi saanut nimensä fransiska-kirveen mukaan, ja Saksa väkipuukon (seax) kautta. Historiallisesti ja etymologisesti nämä ”faktoidit” eivät ole totta, enkä tunne muutakaan maailman kansakuntaa, heimoa tai valtiota, jonka nimi olisi peräisin jostakin aseesta.

Kyseessä on laajalle levinnyt virhekäsitys tai väärinymmärrys, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti, ensin Ranskan tapauksessa: Koska eräs germaaniheimo varhaiskeskiajalla käytti fransiska-nimisiä heittokirveitä niin ahkerasti, koko kansa alettiin tuntea aseensa nimellä. Frankkien valtakunta muodostui nykyisen Ranskan esiasteeksi, josta nykyvaltion nimikin on peräisin. Näin ollen siis Ranska on nimetty alun perin kirveen mukaan.

Saksan kohdalla tarina menee täten: Eräs toinen germaaniheimo oli erityisen mieltynyt pitkiin veitsiin, eli väkipuukkoihin, joita he käyttivät taisteluissa. Näiden seax-veitsien mukaan heidät nimettiin sakseiksi. Saksien mukaan nykyinen Saksan valtio (ja Saksin osavaltio Saksassa, sekä anglosaksit Englannissa) on saanut suomenkielisen nimensä. Siispä Saksa on nimetty veitsen mukaan.

Kumpikin tarinoista sisältää totuuden siemenen, mutta itse etymologiat ovat pielessä, ja toimivat päin vastoin kuin tarinoissa väitetään. Kansoja ei siis ole nimetty aseidensa mukaan, vaan aseet käyttäjiensa perusteella. 

Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka ensimmäisessä käsillä olevassa osiossa keskityn Ranskaan, Saksan jäädessä odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa.

 

 

Fransiska ja sen nimen alkuperä


Frankkilainen fransiska-heittokirves, n. 400–500-luku. Terän suurin pituus 160 mm, terän paino 425 g. Kirveen varsi on nykyaikainen entistys. Royal Armouries War Gallery, Leeds, Iso-Britannia.

 

Fransiskoista on nykypäivään säilynyt pelkästään kirveiden teriä. Ne ovat enemmän tai vähemmän S-kirjaimen muotoisia, terä nousee hieman ylöspäin varresta poispäin katsottaessa. Teräprofiililtaan nämä aseet ovat melko paksuja ja kiilamaisia, toisin kuin monet muut taistelukirveet, jotka olivat huomattavasti ohuempia. Paksu ja painava kirveenterä on omiaan heittämiseen, sillä heittoaseen paino lisää sen läpäisykykyä, kun taas käsikähmässä kevyemmällä aseella on nopeusetu puolellaan. Siispä nämä kirveet ilmiselvästi soveltuvat heittämiseen paremmin kuin aivan läheltä käytyyn kamppailuun, vaikka voisi tällaisella kirveellä tietenkin myös lyödä. 

Varren lyhyys ja käyryys palvelee myös heittämistä, eikä niinkään lyömistä, pidemmällä varrella ylettyisi lyömään kauemmas, mutta heittäessä siitä on vain haittaa sen hidastaessa ilmassa pyörivän kirveen liikettä. Vaikka varsia ei ole löytynyt, niiden tiedetään olleen lyhyitä historiallisen kuvauksen perusteella. 

Itäroomalainen historioitsija Prokopios (n. 500–565) kirjoitti Sodat-teoksensa kuudennessa osassa vuosien 535–554 goottisodasta. Sota oli saanut alkunsa kun Rooman keisari Justinianus halusi valloittaa takaisin gooteille menetetyn Italian. Justinianus oli maksanut frankit omalle puolelleen taistelemaan gootteja vastaan, mutta nämä vaihtoivat sodan kuluessa puolta kerran jos toisenkin. Sota päättyi lopulta roomalaisten voittoon ja Italian takaisinvaltaamiseen, mikä kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi riemuksi. Prokopios oli mukana sotapäällikkö Belisariuksen sotaretkillä mm. gootteja vastaan, joten hän tarjoaa arvokkaan silminnäkijäkertomuksen näistä tapahtumista.

Seuraavaksi lainaan Prokopiosta niiltä osin, jotka käsittelevät frankkien heittokirveitä. Olen lisännyt mukaan hieman kontekstia valottavaa tekstiä pelkkien ase-esittelyiden lisäksi. Käännökset ovat omiani (englannin kielestä).


”Tänä aikana frankit, jotka olivat kuulleet sekä goottien että roomalaisten kärsineen pahasti sodassa, ja tämän takia ajattelivat tilaisuutensa tulleen napata mahdollisimman helposti suuri osa Italiaa itselleen, rupesivat pitämään mielettömyytenä muiden käymää pitkää sotaa maasta joka oli niin lähellä heidän omaansa, samalla kun he itse pidättäytyivät sotimasta. 

Joten, unohtaen hetkeksi valansa ja sopimuksensa, jotka he olivat vannoneet vain hieman aikaisemmin sekä roomalaisten että goottien kanssa (sillä luotettavuuden suhteen tämä kansa on maailman petollisin), he välittömästi kokosivat sadantuhannen miehen joukon Theudibertin alaisuuteen, ja marssivat Italiaan; heillä oli vain pieni määrä ratsuväkeä päällikkönsä muassa, ja nämä olivat ainoat, jotka oli aseistettu keihäillä, kun taas loput joukoista olivat jalkasotureita, joilla ei ollut niin jousia kuin keihäitäkään aseinaan, vaan jokainen mies kantoi miekkaa, kilpeä ja yhtä kirvestä. 

Tämän aseen rautainen terä oli paksu ja erittäin terävä kummaltakin sivultaan, ja sen puinen varsi oli hyvin lyhyt. Ja he ovat tottuneet aina heittämään nämä kirveensä yhdestä käskystä ensimmäisen rynnäkön aikana ja siten hajottamaan vihollisensa kilvet ja tappamaan heidät.

Prokopios, Goottilaissodat II.25.1–4
 

Prokopios ei käytä termiä francisca tästä kirveestä, vaan kirjoittaa siitä nimellä securis tai bipennis.


Joten germaanit [frankit], ylitettyään Po-joen, lähestyivät goottien leiriä, ja tästä gootit olivat mielissään, he kun näkivät pienten joukkioiden saapuvan leiriään kohti, mistä he päättelivät näiden miesten tulleen taistelemaan heidän puolelleen.

Mutta kun suuri lauma germaaneja oli saapunut paikalle ja aloittanut hyökkäyksen, ja kirveitään viskellen olivat jo surmanneet monia, he [gootit] kääntyivät pakoon, ja roomalaisten leirin läpi kulkiessaan juoksivat tietä pitkin Ravennaan.

Ja roomalaiset, jotka näkivät heidän pakenevan, luulivat Belisariuksen tulleen heitä itseään auttamaan, ja vallanneen molemmat vihollisen leirit lyötyään vainolaisensa taistelussa. Ja koska he halusivat liittyä hänen joukkoonsa, nostivat aseensa ja kävivät matkaan täydellä vauhdilla.

Mutta saavuttuaan äkkiarvaamatta keskellä vihamielistä armeijaa, he joutuivat pakosti ja vasten tahtoaan kohtaamaan vihollisensa, ja tultuaan pahasti lyödyiksi he kaikki pakenivat, vaan eivät leiriinsä, johon nyt oli mahdotonta perääntyä, vaan Toscanaan.

Ja kun he olivat päässeet turvaan, he ilmoittivat Belisariukselle kaiken mikä heidän ylleen oli langennut.

Prokopios, Goottilaissodat II.25.11–15

 

Frankkien lähettiläät yrittivät houkutella ostrogoottien kuningasta Vitigestä puolelleen tarjoamalla jakavansa Italian heidän kanssaan. Frankit kehuskelivat sotureidensa määrällä, ja sanoivat ettei niin roomalaisista kuin (visi)gooteistakaan olisi heille vastusta yhdessä ostrogoottien kanssa:

”Me oletamme että armeijamme, johon kuuluu ei vähempää kuin viisisataatuhatta taistelukuntoista miestä, on nyt ylittänyt Alpit, ja kerskumme sillä että he hautaavat roomalaisten koko armeijan kirveidensä alle ensimmäisessä hyökkäyksessä.

Prokopios, Goottilaissodat II.28.10

 

Termi francisca esiintyy ensi kerran Pyhän Isidorus Sevillalaisen teoksessa Etymologiarum sive originum (”Etymologian eli alkuperän [kirja]). Isidorus (n. 560–636) toimi Sevillan arkkipiispana, ja käännytti ahkerasti gootteja pois areiolaisuudesta, jota pidettiin kristinuskon harhaoppina. Elämänsä ehtoopuolella hän kirjoitti tietosanakirjan sanojen alkuperästä, eli etymologiasta. Kirjansa osassa XVIII De bello et ludis (”Sodasta ja kisoista”) Prokopios kertoo kirveistä seuraavaa:


”Kirveet (secures) toimivat symboleina, joita kannettiin konsulien edellä. Hispanialaiset kutsuvat niitä nimellä franciscae, johtuen niiden käytöstä frankkien keskuudessa. He kantoivat näitä symboleita jotta eivät menettäisi tottumustaan sotaan, tai rauhan aikana unohtaisi miltä aseet näyttävät.

Isidorus Sevillalainen, Etymologiarum sive originum XVIII.vi.9

 

Tämä on ainoa lähde, joka liittää kirveen frankkien nimeen. Fransiska on siis nimetty frankkien mukaan, eikä päin vastoin. Nimi ei selvästikään ollut yleismaailmallinen, koska se ei esiinny muualla, ja Prokopios kertoo sen olleen hispanialaisten (nykyisen Iberian niemimaan alueella) käyttämä termi. Se on lyhenne securis francisca -sanaliitosta, jonka etuosa tarkoittaa kirvestä, ja jälkimmäinen frankkilaista.



Frankkien nimen alkuperä

 

Mistä frankkien kansan nimi sitten on peräisin? Itse asiassa tähän soppaan liittyy toinenkin asemyytti! Wikipedia väittää Oxford English Dictionaryn (2021) suulla perinteisen käsityksen mukaan frankkien nimen tulevan heidän suosikkiaseestaan, keihäästä nimeltä *frankōn. Franca ja frakka -nimisiä keihäitä käytettiin myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla Euroopassa, ja ne oli fransiskojen tapaan myös tarkoitettu lähinnä heittämiseen. Frankkien nimi ei kuitenkaan ole peräisin keihäästä, vaan kuten fransiskankin tilanteessa, aseen nimi on peräisin sitä ahkerasti käyttäneiltä ihmisiltä.

Frankit olivat germaanikansa tai kansojen liittouma, joka astui historian näyttämölle 200-luvun loppupuolella jälkeen ajanlaskun alun. Reinin alajuoksun tienoilla, nykyisen Belgian alueella, heidät tunnettiin silloin saalilaisina frankkeina (lat. Salii; kr. Σάλιοι, Salioi). Salii-nimen alkuperä on hämärän peitossa, mutta luultavasti se viittaa johonkin jokeen. Toinen frankkien pääryhmistä hieman idempänä oli ripuaariset frankit (lat. Ripuarii), latinan sanasta ripa, joentörmä. Frankit asuivat jokien varsilla. Erittäin karkean yleistyksen mukaan saalilaisfrankit ovat nykyranskalaisten esi-isiä, ripuaariset frankit saksalaisten, vaikka tietenkin monet muut germaaniset ja ei-germaaniset heimot ovat yhdistyneet heihin aikojen saatossa.

Itse frankki-nimitys puolestaan tarkoittaa vapaata (miestä). Kuten niin monen muunkin etnonyymin kanssa, on ollut kunnia-asia nimittää koko heimoa tai kansaa sen vapaiden miesten mukaan. Näillä miehillä on ollut oikeus kantaa aseita ja äänestää heimokokouksissa. He ovat hallinneet kansaansa ja ovat olleet sen täysimittaisia jäseniä. He ovat kansalaisia. He ovat itse kansa. Kukaan muu, lapset, naiset ja orjat, eivät nauttineet samanlaisia oikeuksia germaanisessa kulttuurissa. Vapauden ja epävapauden (orjuus, sotavankeus, velkavankeus/orjuus) jako on ollut erittäin tärkeä Euroopan muinaisille kulttuureille. Täten on luonnollista että kansoja on nimetty vapaiden miestensä mukaan.

Siis, frankkien oma nimi (proto-länsigermaanisella kielellä) Frank, tarkoittaa vapaata. Tästä on johdettu kansannimenä latinan Franci, valtakunnan nimenä Regnum Francorum (frankkien kuningaskunta) ja lyhyempi Francia (frankkien maa), josta Ranskan nykyinen nimi tulee. Suomen 'Ranska' on tietenkin johdettu ruotsista, jonka sana franska tarkoittaa ranskalaista. Nykysaksassa lounaisen naapurimaan nimi on edelleen muodossa Frankreich, frankkien valtakunta.



P.S.

 

Pitäisikö frankkilaisen heittokirveen nimi lausua suomeksi fransiska vai frankiska, vai kenties jollain muulla tavalla? Nimi on latinaa, ja klassisessa latinassa c ääntyy aina [k]:na. Kuitenkin varhaiskeskiajalla latinan ääntämys oli muuttumassa, minkä lopputuloksena c:n ääntämys vaihtelee nykyisissä romaanisissa kielissä. Ranskan ja portugalin kielissä c lausutaan kuin [s], italiassa ja romaniassa [tʃ], espanjaksi c lausutaan [θ], ja sardinian kielessä se on säilynyt [k]:na. On mahdollista että c:n lausuminen [ts]:nä on ollut välimuoto latinan [k]:n ja nykyranskan ja espanjan eri lausuntatapojen välillä.

On hivenen epäselvää missä vaiheessa muutos c:n [k]:na ääntämisestä on muuttunut joksikin muuksi. Edgar Howard Sturtevant, (The Pronunciation of Greek and Latin, 1920, s. 167) väittää ettei epigrafinen aineisto ole riittävään laajaa jotta muutoksen voisi ajoittaa aikaisemmaksi kuin 500-luvulle. I. R. Macpherson (Spanish Phonology, 1975, s. 104) kertoo että viimeistään 600- tai 700-luvuilla c:n ääntäminen muodossa [ts] oli vakiintunut. Paul M. Lloyd (From Latin to Spanish, 1987, s. 137) sanoo ettei muutoksesta ole todisteita ennen 400-lukua, ja että tapahtuma on saattanut kestää 500–600-luvuille asti. W. Sidney Allenin (Vox Latina, 1989, s. 14) mukaan sekä [k] että [ts] -äänteet olivat käytössä 400-luvulla, mutta siitä varhaisemmasta muutoksesta ei ole todisteita. 

Kaiken tämän perusteella onkin siis oletettavaa että muutos on tapahtunut 400-luvulta alkaen ja jatkunut 600-, ehkä 700-luvullekin asti. Ja näin ollen 600-luvun alussa Etymologiansa kirjoittanut Isidorus Sevillalainen on ehkäpä lausunut kirveen nimen seuraavasti: [frantsiska].

 



Lähteet:

 

https://collections.royalarmouries.org/object/rac-object-1345.html

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Procopius/Wars/home.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Prokopios

https://fi.wikipedia.org/wiki/Goottisota_(535–554)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Isidorus_Sevillalainen

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/L/Roman/Texts/Isidore/18*.html#1

https://sfponline.org/Uploads/2002/st%20isidore%20in%20english.pdf 

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_the_Franks

https://www.etymonline.com/word/frank

https://en.wiktionary.org/wiki/frank

https://en.wikipedia.org/wiki/Salian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Ripuarian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_France

https://latin.stackexchange.com/questions/44/when-did-c-before-e-or-i-start-to-be-pronounced-as-ts-in-contrast-to-cl