Varjagien pukeutumisesta

Viikinkiajan historianelävöitysyhdistys Harmaasudet ry esiintymässä Puotilan varjagifestivaalilla Helsingissä 2018, jossa olin itsekin mukana. Kyseessä on Suomen ainoa varjageihin liittyvä tapahtuma, vaikka se ei olekaan näkynyt muuten kuin nimessä. Elävöittäjien vaatteet ja varusteet eivät edusta nykypäivän näkemystä varjagien pukeutumisesta. Kuvan otti "John the Finn".

Keitä varjagit olivat?

Varjagit (muinaisnorjan væringjar, muinaisitäslaavin варяги, varyagi, keskiajan kreikan βάραγγοι, várangoi, suomeksi vanhastaan  myös varjakat, muinaisnorjan sanasta vár, "valaliitto") olivat alun perin Itä-Ruotsista lähteneitä sotureita, kauppiaita ja valloittajia (heitä ei kutsuttu viikingeiksi, tämä oli läntinen termi), jotka purjehtivat idäntietä (muinaisnorjan Austrvegr) halki Suomenlahden ja Itä-Euroopan jokien kohti itää ja etelää. Vuoden 1117 tienoilla kirjoitetun Nestorin kronikan mukaan vuonna 862 varjagit perustivat päällikkönsä Rurikin johdolla Novgorodin (Holmgårdin) kaupungin, vaikkakin Nestorin kronikka on lähteenä kiistanalainen. Novgorodin seuraava ruhtinas Oleg Viisas (Helgi) purjehti Dnepriä etelään ja valloitti Kiovan 882, tullen sen suuriruhtinaaksi. Tästä Kiovan Rusin ruhtinaskunnasta syntyivät ajan mittaa nykyiset Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän valtiot. Jo varhain varjagit löysivät tiensä myös Itä-Rooman keisarin palvelukseen, he esiintyvät lähteissä vuodesta 874 alkaen, mutta vasta kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri (Valdamarr) otti kasteen vuonna 988 ja liitti Rusin valtakunnan lopullisesti Itä-Rooman ja ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin, keisari Basileios II muodosti kuuluisan varjagikaartin henkivartiostokseen Konstantinopolissa. Itä-Eurooppaan asettuneet varjagit jakautuivat läntiseen Kiovan ruusien ja itäiseen Volgan ruusien haaraan. Volgan ruusit toimivat myös henkivartijoina kasaarien suurkaanille Atilin kaupungissa Kaspianmeren pohjoispuolella. Kaukaisimmillaan varjagit matkustivat Kaspianmeren halki ja Abbasidien kalifaatin pääkaupunkiin Bagdadiin saakka. Sukupolvien Itä-Euroopassa asumisen seurauksena varjagit sulautuivat vähitellen paikallisiin väestöihin, Kiovan ruusit slaaveihin ja Volgan ruusit turkinsukuisiin kasaareihin. Kiovan ruhtinaiden ja skandinaavikuninkaallisten välillä solmittiin avioliittoja 1100-luvulle asti, mutta pikku hiljaa siteet pohjoisen ja etelän välillä katkesivat.

Kuinka varjagit pukeutuivat?

Varjagit ovat hyvin suosittuja nykypäivän viikinkiajan elävöittäjien keskuudessa. Uskon tämän johtuvat siitä, että heihin liitetyt vaatteet ja varusteet nähdään hieman eksoottisina ja sitä kautta "siisteinä", ja näin ollen niitä halutaan käyttää elävöityksessä. Ehkä elävöittäjä haluaa varjagipersoonallaan erottautua muista valtavirran viikinkielävöittäjistä, vaikka nykyään tämä on niin yleistä, että erottautuminen on käymässä vaikeaksi. Elävöittäjille lienee syntynyt mielikuva, että skandinaavisen idän (Vanhan Venäjän) alueella vaikuttaneet varjagit jotenkin oleellisesti erosivat pukeutumiseltaan Ruotsissa ja muualla Skandinaviassa asuneista ihmisistä, tai länteen purjehtineista viikingeistä. Kenties he ottivat vaikutteita itäisistä pukeutumismuodeista, ja ostivat tai ryöstivät paikallisilta vaatteita, aseita ja varusteita? On tietenkin totta, että alueellista vaihtelua pukeutumisessa oli Skandinavian sisälläkin, eikä kaikkea viikinkiajan pukeutumista tule niputtaa yhteen muottiin, mutta mielikuva eksoottisesti pukeutuneista ja varustautuneista varjageista ei aivan pidä paikkaansa. On vain vähän näyttöä siitä, että varjagien pukeutuminen ja aseistus olisi eronnut merkittävästi heidän kotimaansa vastaavista. Miltä he sitten näyttivät?     Itäisen skandinaavipukeutumisen, eli varjagipukeutumisen suhteen meillä on käynyt hyvä tuuri, sillä nykypäivään on säilynyt arabialaisten ja persialaisten matkakirjoittajien ja maantieteilijöiden mainioita historiallisia kuvauksia ruusien pukeutumisesta. Ruusit (tai rusit, keskiajan kreikan Rhos, arabian al-Rus’ tai al-Rūsiyyah, muinaisnorjan sanasta ro∂r, joka tarkoittaa soutajia, kenties Tukholmasta pohjoiseen sijaitsevan Roslagenin mukaan, samasta juuresta sekä länsinaapurimme Ruotsin, että itänaapurimme [Россия, Rossiâ] nimi) tarkoittavat samaa kuin varjagit, jolla nimellä (wareng/warank) heitä arabiaksi harvemmin kutsuttiin. Tärkein lähde varjagi–ruusien pukeutumisesta on Bagdadin kalifin al-Muqtadirin lähettiläs Ahmad Ibn Fadlan, joka teki matkan volganbulgaarien luo vuosina 921–922. Seuraavassa ote Ibn Fadlanin matkakertomuksesta (Risāla):

Olen nähnyt ruuseja, kun he kauppamatkoillaan tulevat ja leiriytyvät Atiljoen [Volga] varteen. En ole nähnyt vartaloltaan heitä komeampia ihmisiä. He ovat pitkiä kuin palmu, he ovat vaaleita ja vereviä, niin että heidän ei ole tarvis käyttää paitaa eikä viittaa. Miehillä on yllään vaate, joka peittää vain toisen puolen vartaloa ja jättää toisen käden vapaaksi. Jokaisella on sotakirves, miekka ja veitsi; nämä aseet on joka miehellä. Heidän miekkansa ovat leveäteräisiä, frankkilaistyylisiä, ja niissä on keskiura. Kynnen reunasta kaulaan asti heillä on vihreitä kuvioita, jotka kuvaavat puita, ihmisiä ja eläimiä ynnä muuta sellaista.

Jokaisen ruusinaisen rinnassa on solki, joka on rautaa, hopeaa, pronssia tai kultaa, kullakin miehensä omaisuuden ja aseman mukaan. Soljessa on rengas, josta riippuu veitsi, sekin rinnukseen kiinnitetty. Kaulassa naiset pitävät kulta- ja hopearenkaita. Mies, joka omistaa kymmenentuhatta dirhamia, teettää vaimolleen kaularenkaan, ja joka omistaa kaksikymmentätuhatta, se teettää vaimolleen kaksi kaularengasta. Näin vaimo saa uuden kaularenkaan jokaista kymmentätuhatta dirhamia kohti, jonka hänen miehensä saa lisää. Naisella saattaakin olla kaulassaan suuri määrä kaularenkaita. Arvokkaimpana koruna he pitävät vihreitä lasihelmiä, joita pidetään laivoissa. He maksavat niistä korkeita hintoja, dirhamin yhdestä helmestä, ja niitä he pujottelevat helminauhoiksi vaimoilleen.

Juuri parempaa historiallista kuvausta ei kai voisi toivoakaan. Ruusimiehillä oli siis jonkinlainen viitta, oikealta olalta varmaankin soljella kiinni, niin että se jätti oikean käden ja vartalon oikean puolen paljaaksi. Ei paitaa laisinkaan, mutta jalassa oletettavasti housut. Heidän ylävartalonsa (vai koko vartalonsa, ei ole nimittäin varmaa puhuuko Ibn Fadlan sormien vai varpaiden kynsistä?) oli täynnä (käännöksestä riippuen) vihreitä tai tummia kuvioita, jotka on usein tulkittu tatuoinneiksi, vaikka voivat ne olla jotakin muutakin (kenties maalauksia). Thorir Jonsson Hraundal (2014, s. 87) arvelee ruusien omaksuneen Euraasian arokansojen perinteen koristella vartaloaan, sillä tatuoinneista tai vastaavista ei ole todisteita Skandinaviasta.
    Koruja käyttivät lähinnä naiset, ja vaimojen korut olivat miesten tapa esitellä varallisuuttaan ja asemaansa. Lasihelminauhat ja kaularenkaat mainitaan erikseen, sekä olkasoljesta ketjulla roikkuva puukko. Vaatteet olivat varmaankin samanlaisia kuin Ruotsissa, mistä varjagit alun perin tulivat, eli siis naisten pukeutumiseen kuuluisi olkainmekko, ainakin tähän mainitut soljet sopisivat. Olkainmekon alla on lähes varmasti käytetty pitkähihaista alusmekkoa, koska muuten asu olisi säädytön. Samaten naineet naiset ovat viikinkiajalla peittäneet hiuksensa (esimerkiksi huivilla), ja tämän voi katsoa olleen yleinen tapa. Myös esiliina on todennäköisesti kuulunut vaimon asuun.     Ibn Fadlan kuvaa ruusipäällikön hautajaisissa korkea-arvoiselle miehelle puettuja vaatteita:

[Miehet] nostivat vainajan niissä vaatteissa, jotka hänellä oli kuollessaan ollut päällä. [Tämän jälkeen] vainajalle puettiin housut, saapashousut, saappaat, paita ja brokadiviitta, jossa on kultanapit, ja hänen päähänsä pantiin brokadista ja soopelinnahasta tehty korkea päähine.

Kuvauksesta käy ilmi päällikön juhlavaatetuksen osat, joista osa oli koristeltu silkkibrokadilla. Aiemmin Ibn Fadlan kertoo hautajaisissa käytettyjen tyynyjen ja peittojen olevan itäroomalaista brokadia, kenties vaatteidenkin kangas oli sieltä peräisin. Päähine voi olla karvalla vuorattu silkkibrokadihattu. Viitassa, tai kenties takissa oli kultaiset napit. Saapashousut tarkoittanevat irtolahkeita, sellaisia on käytetty suojaamassa chapsien tapaan ratsastajan housuja erinäisten arojen ratsastajakansojen parissa. Saappaat viittaisivat myös ratsastajastatukseen. Irtolahkeiden käyttö housujen päällä tarkoittaisi, että päällikön housut eivät voisi olla pussihousut, koska sellaisten päälle olisi mahdotonta pukea vielä irtolahkeita. Tämä kuvaus päällikön hautavaatetuksesta on siinä mielessä tärkeä esimerkki, että se eroaa skandinaavisesta pukeutumisesta, toisin kuin tavallisen ruusimiehen ja -naisen asu. Ilmeisesti eliitti oli ottanut tähän aikaan vaikutteita paikallisista muodeista, sillä arokansojen saappaat ja saapashousut sekä korkeat turkis-silkki-päähineet, yhdistettynä itäroomalaiseen silkkibrokadiin olivat varsin tuntemattomia Skandinaviassa.

Romantiikan ajan puolalaismaalarin Henryk Siemiradzkin näkemys ruusiylimyksen hautajaisista (1884) perustuu ilmiselvästi Ibn Fadlanin kuvaukseen. Vainajalle on kuvattu saappaat, brokadiviitta, sekä brokadista ja soopelinnahasta tehty korkea päähine. Muiden ihmisten vaatetus on vähemmän historiallisesti tarkkaa, joten siitä ei kannata ottaa opiksi. Teos on nykyään esillä Valtion historiallisessa museossa, Moskovassa.

Persialainen maantieteilijä Ahmad Ibn Rusta kirjoitti vuosien 903–913 välillä teoksen nimeltä Kitāb al-A‘lāq al-Nafīsa, "Arvokkaiden dokumenttien kirja". Tämä maantiedon kirja yhdisteli hänen omia matkakuvauksiaan Arabiassa ja Mesopotamiassa hänen lukemiinsa kirjallisiin lähteisiin. Ibn Rusta ei luultavasti itse koskaan käynyt pohjoisessa, mutta kirjassa on kuvaus matkasta ruusien mukana Novgorodiin asti, joka lienee peräisin tuntemattomaksi jääneeltä 870-luvun kirjoittajalta. Ibn Rusta välittää hänen kuvauksensa ruuseista seuraavasti:

He pukeutuvat epäpuhtaisiin vaatteisiin, ja miehet koristavat itsensä rannerenkailla ja kullalla. He kohtelevat orjiaan hyvin ja myös nämä on puettu hienostuneisiin vaatteisiin, sillä he käyvät ahkerasti kauppaa.

Epäpuhdas (ei siis likainen) viittaa tässä tapauksessa islaminuskoisten puhtauskäsityksiin, joita ei ole tarpeen käsitellä tässä artikkelissa tarkemmin, mutta sanottakoon että ulkomaisten ruusien pukeutuminen ei luonnollisestikaan täyttänyt kaikkia islaminuskon puhtaussääntöjä. Myös Ibn Fadlan puhuu ruuseista "saastaisina" olentoina, kun hän kertoo heidän peseytymistavoistaan, mutta myös siinä tapauksessa on kyse puhdistautumisesta, joka ei täytä islaminuskon tarkkoja kriteerejä. Ibn Rusta jatkaa:

Sharavareja käytetään leveinä: kuhunkin käytetään sata kyynärää [n. 46 metriä] materiaalia. Kun he pukevat sellaisia sharavareja, he keräävät ne kasaan polven kohdalta, ja sitovat sitten kiinni.

Sharavarit tarkoittavat ilmiselvästi hyvin leveitä pussihousuja. Noin 982–983 kirjoitettu anonyymi persialainen maantiedon kirja Hudud al-'Alam perustuu osin samaan Ibn Rustan käyttämään 870-luvun kadonneeseen lähteeseen ja kuvailee (§ 44) ruusien housuja tarkemmin: 

Jotakuinkin sata kyynärää karbās-kangasta he käyttävät ommellakseen housunsa, jotka he pukevat kerien ne polviensa yläpuolelle. Päässään he käyttävät villaisia hilkkoja, joiden hännät roikkuvat heidän niskojensa takana. Kuolleensa he hautaavat kaikkine tavaroineen, vaatteineen ja koristeineen.

En usko että yksiin housuihin voi oikeasti käyttää tuota määrää kangasta, oli se sitten miten ohutta tahansa. Kenties housuihin käytetyn kankaan määrää on roimasti liioiteltu (ehkä kymmenkertaisesti). Pussihousujen lahkeet kerättiin kasaan ja sidottiin yhteen polven yläpuolelta. Sääret jäivät joko paljaiksi, tai sitten ne on saatettu peittää villaisilla säärikääreillä (joista on löytöjä Pohjolasta), joskaan sellaisia ei näissä lähdeteksteissä mainita. Sana karbās, jolla housujen kangasta kuvailtiin, on käännetty vaihtelevasti joko pellavaksi tai puuvillaksi. Kumpikin lienee mahdollinen, joskin pellava on todennäköisempi, puuvilla olisi ollut näinä aikoina erityisen kallis tuontitavara Intiasta saakka, eikä puuvillaisista vaatteista ole arkeologisia todisteita ainakaan viikinkiajan Pohjolasta.
    Skandinaviasta, tanskalaisesta Hedebystä (nykyään Saksan Haithabu) on löydetty yksi fragmentti, joka on tulkittu pussihousujen haarakiilaksi ja lahkeiden osaksi. Se on villaa, haarakiila on väriltään vihreä, ja lahkeiden osat punaiset. Villa olikin housujen ja muiden päällysvaatteiden materiaali Skandinaviassa, mutta edellisen historiallisen kuvauksen perusteella on mahdollista että lämpimämmässä eteläisessä kesässä olisi käytetty pellavaa tai jopa puuvillaa villan sijasta housujen materiaalina. Todennäköisempää kuitenkin on, ottaen huomioon mainittujen housujen hervottoman koon, että materiaali oli valittu sen kalleuden perusteella. Pellava oli viikinkiajalla villaa arvokkaampaa, puuvilla olisi ollut vieläkin kalliimpaa. Kaikki viittaa siihen että ruusit olivat kovia pröystäilemään varallisuudellaan, ja yhteiskunnallista asemaa haluttiin korostaa niin vaatteiden kalliilla materiaaleilla, niihin käytetyn kankaan määrällä, kuin (vaimojen) koruillakin. Missään tapauksessa pellavasta tai puuvillasta tehdyt housut eivät olisi kovin lämpimät kylmällä säällä, ja kuumuudesta kertoo myös ruusien paidattomuus. Ibn Rusta kertoo ruusien aseistuksesta:

Jokainen kantaa jatkuvasti miekkaa mukanaan, sillä he eivät juurikaan luota toisiinsa, ja petos on heidän keskuudessaan yleistä.

Tässä tapauksessa voi kyseessä olla silkka ulkomaisen kirjoittajan paheksunta vierasta kulttuuria kohtaan, ehkäpä ruusien tapa kanniskella miekkoja ympäriinsä on saanut hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Kirjoittaja mainitsee myös kultaiset rannerenkaat päällikön asusteina:

Kun joku heidän johtajistaan kuolee, he kaivavat tälle suuren talon muotoisen haudan, panevat vainajan sinne, ja hänen mukaansa he panevat sekä hänen vaatteensa että hänen käyttämänsä kultaiset rannerenkaat.

Varakkaat turkiskauppiaat käyttivät myös kultaisia rannekoruja, ja pitivät rahapusseja vyöllään:

He saavat ainoan toimeentulonsa soopelin- ja oravannahkojen sekä muiden turkisten myynnistä, nämä he myyvät halukkaille ja maksuksi saamansa rahat he sitovat tiukasti vöihinsä. He pukeutuvat epäsiististi; heidän miehensä käyttävät kultaisia rannekoruja.

"Epäsiisti" tarkoittanee jälleen vain ei-islamilaista pukeutumista. Vielä voidaan lukea historioitsija Ibn Miskawaihin (932–1030) kuvaus ruusien sotavarustuksesta hänen Tajârib al-umam ("Kansakuntien kokemuksia") -teoksessaan, jossa hän kertoo, kuinka varjagit valloittivat Bardan kaupungin (arab. Bardha'a, nykyisessä Azerbaidžanissa) Kaspianmeren sotaretkellään vuonna 943. Tämäkin kuvaus perustuu kadonneeseen aikalaislähteeseen:

He [ruusit] ovat mahtavaa väkeä, luonnostaan voimakkaita ja erittäin rohkeita. He eivät tunne tappiota, eikä yksikään heidän miehistään käänny karkuun [taistelusta] kunnes hän kuolee tai tappaa [vastustajansa]. Heidän tapoihinsa kuuluu, että joka mies kantaa rusikointiasetta ja vyöttää sen itseensä. He ovat mitä taitavimpia käyttämään kirvestä, sahaa, vasaraa ja sen sellaisia työkaluja. Ruusi[soturi] taistelee keihään ja kilven kanssa, ja hän kantaa miekkaa huotrassa, jonka hän vyöttää itseensä. He taistelevat pääosin jalkaisin.

Kaikista edellä mainituista lähteistä on mahdollista kerätä maininnat varjagi-ruusien pukeutumisesta, ja tämän perusteella luetteloida todennäköinen vaateparsi miehelle (soturille), naiselle (vaimolle), sekä rikkaalle miehelle (päällikölle). Olen merkinnyt luetteloon käytetyt lähteet, ja muistin virkistämiseksi sanottakoon, että Ibn Fadlan teki matkansa 920-luvulla, 900-luvun alussa kirjoittanut Ibn Rusta sekä 980-luvun Hudud al-'Alam perustuvat 870-luvun lähteeseen ja Ibn Miskawayhin kenties 1000-luvun alussa kirjoitettu teos kuvaa 940-luvun tapahtumia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että mainitut lähteet antavat jokseenkin tarkan kuvan itäskandinaavisesta muodista 800-luvun lopulta 900-luvun alkupuolelle.

Varjagi-ruusimiesten (kesä)pukeutumiseen kuuluivat seuraavat osat:

    Suorateräinen miekka vyötetyssä huotrassa (Ibn Fadlan, Ibn Rusta, Ibn Miskawaih)
    Sotakirves (Ibn Fadlan) / "rusikointiase" (Ibn Miskawaih)
    Veitsi (Ibn Fadlan)
    Valtavan leveät pussihousut (pellavasta?), sidottiin polven ylle (Ibn Rusta, Hudud al-'Alam)     Vyö ja rahapussi (Ibn Rusta)     Viitta(?) kiinni (soljella?) oikealta olalta (Ibn Fadlan)     Ei paitaa eikä viittaa(?) (Ibn Fadlan)     Villainen hilkka, jonka häntä roikkuu niskan takana (Hudud al-'Alam)     Kultaiset rannerenkaat (Ibn Rusta)     Taistelussa kilpi ja keihäs (Ibn Miskawaih)

Ruusinaisten pukeutumiseen kuului:

    (Oletettavasti) skandinaavinen olkainmekko, alusmekko, esiliina, ja pääliina
    Olkasoljet, rautaa, pronssia, hopeaa tai kultaa, miehen varallisuuden ja aseman mukaan     (Ibn Fadlan)     Olkasoljesta renkaalla (ketjulla?) riippuva puukko (Ibn Fadlan)
    Kultaisia ja hopeisia kaularenkaita miehen varallisuuden mukaan (Ibn Fadlan)
    Vihreä lasihelminauha (olkasolkien välissä?) (Ibn Fadlan)

Ja vielä rikkaan päällikön (hauta)juhlavaatetukseen kuului:

    (Oletettavasti kapeat) housut (Ibn Fadlan)
    Saapashousut (irtolahkeet?) (Ibn Fadlan)
    Saappaat (Ibn Fadlan)
    Paita (Ibn Fadlan)
    Brokadiviitta, jossa on kultanapit (ehkä viitta, ehkä takki) (Ibn Fadlan)
    Brokadista ja soopelinnahasta tehty korkea päähine (Ibn Fadlan)     Kultaiset rannerenkaat (Ibn Rusta)

Seuraavaksi havainnollistava kuva Kim Hjardarin ja Vegard Viken kirjoittamasta kirjasta Vikings at War (2016, s. 357, norjankielinen alkuteos Vikinger i krig, 2012), johon taiteilija Anders Kvåle Rue on maalannut ruusimiehen Ibn Fadlanin kuvauksen perusteella.

Tätä kuvaa varten alkuperäislähteestä on tehty seuraavat tulkinnat: toisen kyljen paljaaksi jättävä vaate on tulkittu viitaksi, kirves on tulkittu yhdenkäden aseeksi (venäläismallisella terällä), puukko väkipuukoksi (gotlantilaista tyyppiä), vihertävät kuviot tatuoinneiksi, vyölle on lisätty rahakukkaro (jonka Ibn Rusta mainitsee) ja mies on puettu kapeisiin housuihin sekä nahkaisiin kenkiin (novgorodilaista mallia), vaikka Ibn Fadlan ei niistä puhu (mutta on uskottavaa, että ruusit käyttivät sellaisia).

    Tämän jälkeen kuva omasta elävöitysasustani, jonka nopeasti kasasin kokoon tätä artikkelia varten.

Tämän kuvan asu perustuu kaikkiin aiemmin lueteltuihin kirjallisiin lähteisiin ruusien pukeutumisesta. Kuvaa varten olen tehnyt seuraavat tulkinnat: puoli vartaloa peittävän vaatteen olen tulkinnut viitaksi, kirveen kahden käden aseeksi, puukon työkalupuukoksi ja villaisen hilkan neulakinnastekniikalla tehdyksi hiippapipoksi. Lähteistä poikkean siinä, että housut ovat villaa, eivätkä karbās-kangasta (eikä niihin ole käytetty sataa kyynärää materiaalia), ja rannerengas on pronssia kullan asemesta. Olen lisännyt historiallisista kuvauksista puuttuvat kengät ja säärikääreet mukaan (sääret toki voisivat olla paljaatkin). Kuvan otti Venla Saaristo.

    Valitettavasti minulla ei ole tarjota tällä hetkellä niin piirrosta kuin valokuvaakaan ruusinaisen pukeutumisesta, mutta ehkä sellaisen tuottaminen tulevaisuudessa on mahdollista.

Huomioita elävöittäjille

Saatavilla olevien lähteiden mukaan tavallisten varjagien pukeutuminen ei juurikaan eronnut skandinaavisesta pukeutumisesta ainakaan vaatteiden mallien, korujen, tai aseistuksen osalta. Samanlaisia koruja ja vaatteiden jäämiä on löydetty sekä Skandinaviasta että varjagi-ruusien asuinseuduilta. Rikkaiden vaatekankaiden materiaali saattoi kuitenkin idässä erota skandinaavisesta. Läheisempien kontaktien ansiosta on kenties voitu helpommin hankkia itäroomalaista silkkibrokadia, ja ehkä jopa intialaista puuvillaa (vaikka kyse saattoi olla pellavastakin). Tähän täytyy liittää historianelävöittäjille pieni varoituksen sananen. Elävöittäjät usein haluaisivat käyttää kaikenlaisia muiden kulttuurien omaleimaisia vaatteita ja varusteita osana viikinkiajan skandinaavihahmoaan, ja yrittävät perustella tämän "itämaisella kauppiaalla", tai "Idäntien ryöstösaaliilla", mutta lähteet eivät oikeastaan tue tällaista näkökantaa, muuten kuin ehkä aivan yhteiskunnan ylimmällä tasolla. Tietenkin varjagien sulautuessa pikku hiljaa paikallisiin väestöihin heidän omaperäinen skandinaavinen muotinsa vähitellen muuttui vastaamaan paikallisia normeja. Tällöin puhutaan satojen vuosien aikajänteestä, ja on vaikea sanoa kuinka suurta yhteenkuuluvuutta ruusit kokivat skandinaavien kanssa enää viikinkiajan lopulla. 
    Nykyelävöittäjien suosimaan varjagipukeutumiseen kuuluvat yleensä karvareunaiset hiippalakit (joita kutsun tonttulakeiksi, koska ne muistuttavat perinteisiä joulupäähineitä), pussihousut, kietaisutakit ja taistelijoilla sapelit ja lamellihaarniskat.      Sapelit on ainakin jo 1500-luvulta alkaen yhdistetty "orienttiin", ja kaikkeen mitä tämä sana sisältääkään. Ne keksittiin jossain päin Keski-Aasiaa varhaiskeskiajalla, ja niitä käyttivät sellaiset arojen ratsastavat paimentolaiskansat kuin avaarit, kasaarit ja madjaarit. Suurempaa suosiota sapelit saavuttivat itämaisten kansojen keskuudessa keskiajan jälkeen. Viikinkiajan skandinaavien aseistukseen ne sen sijaan eivät lainkaan kuuluneet. Yhtään sapelia ei Pohjolasta ole löydetty, ja idän skandinaavikontekstista vain yhdessä ainoassa ukrainalaisessa ruhtinashaudassa (Nk. mustassa haudassa Tšernihivissä, johon on haudattu isä ja poika) on ollut mukana muualta tuotu sapeli (ja lisäksi kaksi "frankkilaismiekkaa"). Tämä tarkoittaa, että sapeli oli tunnettu Ukrainan aroilla, ja sellainen oli kenties annettu lahjaksi Kiovan suuriruhtinassuvulle, mutta sitä ei koskaan tuotu Pohjolaan, eikä se kuulunut tavanomaiseen varjagien varustukseen. Aikakauden lähteet kuvailevat hyvin selväsanaisesti varjagien miekkojen olleen leveäteräisiä, frankkilaistyylisiä ja keskiuralla varustettuja, mikä ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin perinteisiä viikinkiaikaisia kaksiteräisiä suoria miekkoja. Yleinen sapeleiden käyttö ei siis mitenkään ole perusteltavissa.
    Sama ongelma on elävöityksessä hyvin yleisten lamellihaarniskoiden kanssa. Viikingit ja varjagit eivät käyttäneet sellaisia. Ruotsin Birkasta tosin on löydetty joitakin tällaisen haarniskan lamelleja (yhteensä vähemmän kuin mitä yhden haarniskan valmistamiseen tarvittaisiin), mutta nämä löydöt ovat peräisin sotilaskasarmista, jonka tiedetään olleen ulkomaisten palkkasotureiden (siis ei skandinaavisten sotilaiden) käytössä. Rekonstruktio tällaisesta haarniskasta ei myöskään juurikaan muistuta elävöittäjien yleisesti käyttämää hihattoman paidan mallista lamellihaarniskaa, eivätkä niiden lamellitkaan yleensä ole oikean muotoisia (Internetissä "Birka-lamelleina" myytävät D-kirjaimen malliset lamellit ovat oikeasti peräisin Visbyn taistelusta vuodelta 1361, eivät siis viikinkiajalta lainkaan). 
    Pussihousujen kanssa on parempi tuuri, niitä historiankirjoituksen perusteella tosiaan käytettiin varjagi-ruusien parissa. Elävöityspiireissä on kuitenkin jo ties miten kauan elänyt yleinen harhaluulo, jonka mukaan pussihousut kuuluvat nimenomaisesti itäiseen pukeutumiseen, ja ovat läntisessä skandinaavisessa piirissä poikkeuksellisia, tai ainakin harvinaisempia kuin idässä. Lähteet eivät tue tätä näkemystä. Ruusien parista meille on säilynyt kaksi kirjallista mainintaa pussihousuista (jotka molemmat perustunevat samaan alkuperäislähteeseen), Skandinaviasta pussihousut tunnetaan (Vanhasta) Tanskasta Hedebyn fragmentista, Ruotsista Uppäkran hopeafiguriinista, Norjasta Osebergin seinävaatteesta, sekä lukuisista Gotlantilaisista kuvakivistä, eli lähestulkoon kaikkialta viikinkiajan skandinaavisen asutuksen piiristä. Pussihousujen kohdalla ei siis voida tehdä minkäänlaista eroa pukeutumisen suhteen lännen ja idän skandinaavialueilla. Varmaankin tämä virheellinen mielikuva on peräisin jälleen uuden ajan orientalistisesta kuvastosta, jossa pussimaisiin haaremihousuihin puetut vatsatanssijat ja Aladdinin kaltaiset hahmot ovat suosittuja.
    Kietaisutakit (saksan Klappenrock), joita hieman virheellisesti usein kaftaaneiksi kutsutaan, ovat myös suosittuja varjagielävöittäjien parissa. Säilyneet kirjalliset lähteet eivät kuitenkaan kuvaile sellaisia osaksi heidän vaatetustaan. Toisen kyljen peittävät viitat ja napeilla suljettavat takit sen sijaan toimittavat päällysvaatteiden virkaa. Yhden kietaisutakit jäännökset on löydetty viikinkiajalta, jälleen Vanhan Tanskan Hedebystä. Kyseinen takki on villaa, ja lyhythelmainen, se ei ulottunut nivusia alemmas. Tästä vaatteesta tekee erikoisen sen reunus, joka on tekokarvaa! Ei tietenkään muovia, vaan villalangoista tehtyä turkisjäljitelmää. Kyseessä ei kuitenkaan ole varjagialueen löytö. Varsinainen kietaisutakkien kulta-aika oli sitä paitsi viikinkiaikaa edeltäneellä merovingiajalla (600-luvulla), koska tuolta ajalta suurin osa lähteistä, eli kuvat tuollaisista vaatteista, ovat peräisin. Niitä näkyy Ruotsin Vendelistä ja Valsgärdestä, sekä Englannin Sutton Hoosta löytyneiden kypärien koristelevyihin painettuina. Tällaiset "soturitakeiksikin" kutsutut kietaisutakit, joiden alkuperä on Keski-Aasian paimentolaiskansojen ratsastustakeissa, saattoivat olla päälliköiden ja suurten soturien vaatteita Skandinaviassakin, mutta ilmeisesti niiden käyttö väheni viikinkiajalle tultaessa, sillä niitä ei näy aikakauden kuvalähteissä.
    Käsittelemättä ovat vielä ne tonttulakit. Viikinkielävöityksessä lähes jokainen (mies)elävöittäjä on jossain vaiheessa käyttänyt tonttulakin näköistä hiippalakkia, yleensä villasta tehtyä kolmiomaista päähinettä, jonka häntä roikkuu pään sivulla, ja jossa on muhkea karvareunus. Sellaisista ei valitettavasti ole olemassa luotettavia lähteitä. Yhtäkään tällaista hattua ei ole löydetty, eivätkä todisteet viittaa siihen että juuri tämänkaltaisia hattuja olisi ollut viikinkiajalla olemassa, Skandinaviassa tai muuallakaan. Jonkinlaisia turkispäähineitä on ollut olemassa, ja lisäksi on saattanut olla roikkuvia villahiippoja, mutta elävöittäjien suosima yhdistelmä näistä (johon on usein vielä lisätty kulkusia, hopealankaa, lautanauhaa, silkkiä, kirjailua, solkia yms.) on mielikuvituksen tuotetta. Lähinnä lienevät Hudud al-'Alamissa mainitut villaiset hilkat, joiden hännät roikkuvat niskan takana, mutta tästä kuvauksesta puuttuu turkisreuna, ja kaikki muu koristus. Ibn Fadlan puhuu ruusipäällikön hautajaisissa korkeasta brokadipäähineestä, jossa on soopelinkarvaa, mutta tämä ei mitenkään voi tarkoittaa pitkähäntäistä alhaalla roikkuvaa hiippalakkia. Parissa saagassa mainitaan myös "venäläinen hattu", joka saattaa tarkoittaa jonkinlaista karvahattua, mutta minkäänlaista tarkempaa kuvausta saagakirjoittajat eivät valitettavasti tälle päähineelle anna. Gotlantilaisten kuvakivien silhuettihahmoissa toisinaan näkyy hiippamaisia osia päiden takana, muttei ole varmaa ovatko ne kuvaus hatuista, hupuista vai kenties pitkistä hiuksista, karvareunuksia niissä ei ainakaan näy.
    Jotkut ovat yhdistäneet Birkan haudoista löytyneet hopeiset filigraanikoristeiset kartionmalliset hatunkoristeet tonttulakkeihin, mutta tämä on ongelmallista. Ensinnäkin näitä hatun päätekoristeita on löydetty vain kaksi kappaletta. Sen lisäksi ne kuuluvat jälleen ei-skandinaavisesti puetuille vainajille, joista ainakin toinen on vieläpä nainen. Tämän lisäksi, vaikka toinen näistä hopeakoristeista on kaivauskuvan piirroshetkellä sijainnut vähän matkan päässä vainajan pääkallosta, toinen näistä heloista on löydettäessä ollut suoraan kallon lakikohdan yläpuolella. On paljon todennäköisempää että ensimmäinen näistä koristeista on jossain vaiheessa vierähtänyt kauemmas kallosta, kuin että kauempana ollut koriste olisi siirtynyt kallon päälle juuri oikeassa asennossa. Siispä onkin todennäköistä, että nämä koristeet ovat olleet kiinnitettyinä hattuihin suoraan kallon päällä, eikä tonttulakin hiipan päässä.
    Varjagielävöityksessä neuvonkin siis välttämään karvareunaisia hiippalakkeja, (pitkähelmaisia) kietaisutakkeja, sapeleita sekä lamellihaarniskoita. Pussihousut sen sijaan saavat synninpäästön, mutta tämä ei toki tarkoita, etteikö kapeitakin housuja olisi käytetty.

Kiitos Josephille neulakinnashiippalakin lainasta.

Lähteet:

Elska á Fjárfelli (2017) The Klappenrock, A viking warrior's coat from 10th century Haithabu. Saatavilla: The Klappenrock: A Viking warrior's coat from 10th c Haithabu

Hjardar, Kim & Vike, Vegard (2016) Vikings at war. Oxford & Philadelphia: Casemate.

Hraundal, Thorir Jonsson (2014) "New perspectives on eastern Vikings/Rus in Arabic sources", julkaisussa Viking and Medieval Scandinavia, s. 65–97. Saatavilla: New perspectives on eastern Vikings/Rus in Arabic sources.

Ḥudūd al-'Ālam, "The Regions of the World," a Persian Geography 372 A.H./982 A.D. Kääntänyt Vladimir Minorsky, 1937 (toinen painos 1970). Saatavilla: Ḥudūd al-'Ālam, "The Regions of the World," a Persian Geography 372 A.H./982 A.D. : Vladimir Minorsky, translator

Ibn al-Athīr’s Accounts of the Rūs: A commentary and translation, William E. Watson. Canadian/American Slavic Studies, vsk 35, 2001. Saatavilla: Ibn al-Athīr’s Accounts of the Rūs: A Commentary and Translation » De Re Militari

Kitāb al-A‘lāq al-Nafīsa, Ahmad ibn Rusta.

Kitab Ibn Fadlan – Ibn Fadlanin matka Bagdadista volganbulgaarien luo 921–922, Suomentanut Heikki Palva, Suomen itämainen seura, 2007.

Tajârib al-umam, Ibn Miskawaih.

Watson, William E. (2004) "Ibn Rustah's Book of precious things: A reexamination and translation of an early source on the Rūs", julkaisussa Canadian American Slavic studies, vsk 38, nro 3, s. 289–299. Saatavilla: Ibn Rustah's Book of precious things: A reexamination and translation of an early source on the Rūs.

Parhaat viikinkiaikaisten kilpien jäljennökset

 

Tähän blogiartikkeliin olen kerännyt nykypäivän parhaita viikinkiaikaisten kilpien jäljennöksiä esiteltäväksi kiinnostuneille. Osa on jo valmiiksi tunnettuja, osa tuntemattomia suurelle yleisölle, mutta kaikkia yhdistää niiden korkeatasoinen pyrkimys historialliseen autenttisuuteen.

 

Kilvet oli viikinkiajalla rakennettu tietyillä tavoilla ja tietyistä raaka-aineista, ja tässä artikkelissa esitellyt nykyaikaiset kilvet jäljentävät mahdollisimman hyvin viikinkiaikaisten kilpien materiaaleja, mittasuhteita ja siten myös käyttöominaisuuksia. Vain hyvin tehty jäljennös toimii samalla tavoin kuin alkuperäiset viikinkiajan kilvet, joten en ole kelpuuttanut mukaan yhtään vanerista ja kankaasta tehtyä ylipaksua ja painavaa kilpeä, vaan autenttisuuden vähimmäisvaatimuksina olen pitänyt että kilpi on laudoista tehty, vähintään etupuoleltaan nahalla päällystetty, siinä on hyvä kupura, ja kilpi on oikeaoppisesti ohennettu ulkoreunaa kohden.

Tiedot esitellyistä kilvistä olen saanut verkkosivujen lisäksi kysymällä kilpien tekijöiltä itseltään, joita kaikkia haluankin kiittää mitä suurimmassa määrin heidän antamistaan tiedoista ja valokuvista. Varmasti useita muitakin autenttisuuskriteerini täyttäviä viikinkiaikaisten kilpien jäljennöksiä on valmistettu, mutta minä en ole niistä tietoinen. Jos sinulla on tiedossasi jokin tällainen kilpi, ota ihmeessä minuun yhteyttä vaikka tämän artikkelin kommenttiosiossa.

Muitten aikakausien kuin viikinkiajan kilpijäljennöksiä en ole ottanut mukaan tähän artikkeliin, vaikka olen nähnyt esimerkiksi hyvin korkeatasoisia replikoita (viikinkiaikaa edeltävistä) vendel-aikaisista ruotsalaiskilvistä. Kilvet eivät pysyneet samanlaisina koko rautakauden ajan, vaan ne muuttuivat ajan myötä, myös viikinkiajan sisällä. Eri puolilla Pohjolaa kilpien rakentamiseen oli erilaisia tapoja, kuten esimerkkien avulla tulette huomaamaan. Materiaalien saatavuus lienee vaikuttanut näihin huomattavasti.

Kilvet on järjestetty aikajärjestykseen, alkaen siitä joka on rakennettu ensin. En pyri järjestyksellä tai millään muullakaan asettamaan esiteltyjä kilpiä paremmuusjärjestykseen, koska sellainen on mahdotonta. Jokainen tässä artikkelissa esitelty kilpi on esimerkillinen, ja antaa hyvän kuvan siitä millaisia kilvet ovat todellisuudessa viikinkiajalla olleet.

 

Edvards Puciriuksen rakentama kilpi, Latvia, ~2014

 Muutamia muita Edvards Puciriuksen taidokkaasti takomia kupuroita.

 

Listan aloittaa latvialaisen arkeologin, sepän, ja historianelävöittäjän Edvards Puciriuksen itselleen rakentama kilpi, jonka hän teki jo seitsemisen vuotta sitten. Kilpi on sittemmin vaihtanut omistajaa, eikä siitä enää löytynyt kuvaa siltä ajalta kun se oli uusi. Nyt se on jo vanha ja kulunut, mutta silti yhä käyttökelpoinen. Hyvien kuvien puutetta korvaa Edvardsin selostus kilvestään ja sen käytöstä.

Kilpi on tehty kuusilaudoista, jotka on halkaistu tukista historiallisella tavalla, ei nykyaikaisesti sahaamalla. Kilpi on keskeltä noin 8 mm paksu, ohentuen reunaa kohti ehkä kuuteen milliin. 

Kilven etupinta on päällystetty ohuella lehmän raakanahalla, taustapuolta ei lainkaan. Rakennusvaiheessa laudat oli liimattu toisiinsa kiinni luuliimalla, mutta ahkeran taistelukäytön seurauksena liima ei enää pitänyt. Käytännössä laudat pysyvät kiinni toisissaan vain kilvenkupuran, kahvan ja raakanahkapäällisen ansiosta. Kilvessä ei ole erillistä reunavahviketta, vaan päällisnahka on vain käännetty hieman reunan yli kilven taustapuolelle, ja ommeltu kiinni koko kilven ympärysmitalta.

Puolipallonmuotoinen kilvenkupura on taottu käyttämällä nostatustekniikkaa (mikä parantaa sen kestävyyttä verrattuna upotustaontaan). Kahva on veistetty puusta, ja se on koko kilven levyinen. Kupura ja kahva on kiinnitetty kilven levyyn niittaamalla, vaikka Edvards nyttemmin myöntääkin ettei ole varma onko tämä historiallinen tapa, sillä yleensä puolipallonmuotoisten kilvenkupuroiden kiinnittämiseen käytettiin kotkattuja nauloja, eikä niittejä kuten kartionmallisissa kupuroissa.

Kilpi on koristeltu maalaamalla se molemmilta puoliltaan punaisella rautaoksidipigmentillä, sekoitettuna pellavaöljyyn. Kilven selässä kantamista varten siihen oli alun perin kiinnitetty nahkainen olkahihna, mutta nykyään hihnan virkaa ajaa vain naru.

Edvards kertoi käyttäneensä kilpeään varsin raskaassa taistelukäytössä noin seitsemän vuoden ajan, ja se on kestänyt mallikkaasti. Hän arvelee kilven keston johtuneen sekä siitä että sen laudat on halkaistu tukista (eikä sahattu, näin ollen ne ovat kestävämpiä), että siitä että liima lautojen välissä petti. Näinpä joskus kun kovan taistelun seurauksena (tai jos joku kaatui kilven päälle) yksi kilven laudoista työntyi taaksepäin muista, hän saattoi vain painaa sen takaisin kilven hajoamatta. 

Edvards on vakaasti sitä mieltä että kevyt ja taipuisa kilpi on paras mitä voi olla, enkä voi olla hänen kanssaan eri mieltä. Parilla ystävälläni on myös hänen takomansa kupurat kilvissään, ja voin henkilökohtaisesti sanoa että ne ovat mitä parhaimpia kupuroita, erittäin kevyitä, mutta samalla kestäviä ja hyvännäköisiä.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 86 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, ehkä 6 mm reunalta.

Laudoitus: kuusta (Picea abies).

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty niiteillä.

Päällinen: etupuoli päällystetty lehmän raakanahalla.

Reunus: ei erillistä reunusta, päällisnahka käännetty reunan taakse ja ommeltu kiinni koko matkalta.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty niittaamalla.

Paino: kevyt.

 

Tiedot kilvestä Edvards antoi minulle yksityiskeskustelussa.

 

 

Benas Simkusin kilpi, Liettua, ~2017

 

Liettualaisen historianelävöittäjän Benas Simkusin kilpi on melko tarkka jäljennös Latvian Tiran suosta löytyneestä viikinkiaikaisesta kilvestä. Tämä replika on rakennettu kokonaan ilman metalliosia, kuten alkuperäinenkin kilpi, joka on vast'ikään radiohiiliajoitettu vuoden 875 tienoille.

 

Tiran kilpi on 6 mm paksu, rakennettu havupuisista laudoista, ja ohennettu reunaansa kohti. Kilpi on 85 cm halkaisijaltaan. Sen kupura on rakennettu puun pahkasta kovertamalla. Kahva on koko kilven levyinen puinen rima. Kilpi on päällystetty kummaltakin puolelta parkitsemattomalla lehmän raakanahalla, eikä siinä vaikuta olleen erillistä reunavahviketta. 

 

Tämän kilpijäljennöksen nahka vaikuttaisi olevan parkittua nahkaa, minkä lisäksi siinä on erillinen reunavahvike kiinni ommeltuna, mutta muuten se vastaa erittäin hyvin alkuperäistä Tiran kilpeä. Myös kilven taustapuoli on päällystetty nahalla, mikä on harvinaista kilpijäljennöksissä, mutta löytyy jokaisesta alkuperäisestä kilvestä.

 

Kilven laudat on koottu liimalla ja muut osat ompelemalla, kahvan läpi kulkee orgaanisesta materiaalista valmistettu nyöri, jolla se on ommeltu kiinni kilven levyyn. Kupuran reunuksessa on kahdeksan reikää, joitten läpi se on myös ommeltu kiinni kilpeen nyörillä.

 

Kilven pinnalla on ainutlaatuinen ratkaisu, joka perustuu Tiran kilpeen. Kilpeä pinnoittavaa nahkaa ei ole liimattu kiinni lautoihin, vaan se on kiinni ompeleilla vain reunasta ja keskeltä. Sen lisäksi kilven lautojen ja nahan väliin on pantu pehmikkeeksi jonkinlaista heinää, kuten alkuperäisessä suolöydössä (Tiran kilven pehmustemateriaali ei ole vielä täysin selvillä). Tämä tekee kilven pinnasta pehmeän ja joustavan, mikä suojelee kilven laudoitusta aseiden iskuilta.

 

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 85 cm.

Paksuus: laudoitus 6 mm keskeltä, ohuempi reunalta.

Laudoitus: havupuuta.

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty ompelemalla nahkanyörillä.

Päällinen: kummallakin puolella parkittua nahkaa, lisäksi etupuolen nahan alla kerros heinää pehmikkeenä.

Reunus: nahkareunus, ommeltu koko matkaltaan kiinni.

Kupura: puolipallonmuotoinen ja kaulalla varustettu, veistetty puun pahkasta, kiinnitetty kahdeksasta reiästä ompelemalla nahkanyörillä.

Paino: ei tiedossa.

 

Roland Warzechan rakentama kilpi, Saksa, 2017

 

Saksalaisen historianelävöittäjän ja kamppailututkijan Roland Warzechan kilpi on hänen itsensä tekemä. Se on rakennettu poppelipuisista laudoista, jotka on halkaistu tukista säteittäin, ei sahattu. Laudoitus on höylätty ohenemaan reunaa kohti. 

Kilpi on päällystetty etupuoleltaan vuohen raakanahalla, ja kilven reunaa kiertää vuohennahkainen pergamenttireunus. Nahat on höylätty tasaiseen n. 1 mm:n paksuuteen. Nämä kaikki on kiinnitetty pelkästään eläinliimalla. Kilven reunuksessa on kolme kuparilejeeringistä tehtyä helaa, jotka on koristeltu arkeologisen esimerkin mukaan (joko Irlannista tai Skotlannista). Helat oli tinattu kiiltäviksi, mutta tina on varissut suurimmalta osin pois vuosien aikana.

Puinen kilvenkahva on pyökkiä, ja kiinnitetty käsin taotuilla rautanauloilla kilpeen. Kourainosastaan kahva on D-kirjaimen muotoinen, litteä puoli kilpeen päin. Kahvan kourain on koristeltu samanlaisilla kaiverruskuvioilla kuin Tanskasta löydetyssä Trelleborgin kilvessä. 

Kupura on käsin taottu, puolipallonmuotoinen, ja kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla, joista kaksi kulkee myös kahvan läpi. Kahvaan on kiinnitetty myös nahkainen hihna, jolla kilpeä kannetaan selässä. 

Kilven etupinta on koristeltu munatemperalla ja historiallisilla pigmenteillä maalatulla geometrisella kuviolla. Maali on tiivistetty pellavaöljyllä, jonka täydelliseen kuivumiseen kului muutama kuukausi. Kahden vuoden käytön jälkeen kilpi käsiteltiin uudestaan pellavaöljyvernissalla, josta Roland piti enemmän. Nyt kilpi ei reagoi ilmankosteuden vaihteluihin kuten ennen. Ennen kilpi taipui hieman liian kuivassa ilmassa, mitä se ei enää juurikaan tee. Silloin tällöin Roland kertoi hierovansa kilpeensä Arthur von Eschenin kehittämää mehiläisvahapohjaista voidetta puun ja maalin paremmaksi säilömiseksi.

Tätä kirjoittaessa loppuvuodesta 2020 kilpi oli Rolandin verstaalla korjattavana. Kolmen vuoden säännöllisen käytön jälkeen kilvenreunan pergamentti oli kulunut puhki siltä kohtaa joka eniten joutuu kosketuksiin vastustajan kilven ja aseiden kanssa, joten reunus vaatii uusimista.

Vuonna 2018 minä olin Englannissa Rolandin järjestämällä viikinkiaikaisen taistelun kurssilla, jossa pääsin ottelemaan häntä vastaan, ja lisäksi kokeilemaan tätä kilpeä. Voin rehellisesti sanoa että se on paras kilpi, jota olen koskaan testannut. Erittäin keveä verrattuna kokoonsa, ja ketterä käyttää.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 88 cm.

Paksuus: 10 mm keskeltä, 6 mm reunalta.

Laudoitus: poppelia (Populus spc.).

Kahva: pyökkiä (Fagus sylvatica), koko kilven levyinen, kiinnitetty kahdeksalla naulalla.

Päällinen: etupuolella 1 mm paksuista vuohen raakanahkaa.

Reunus: 1 mm paksu vuohen raakanahkareunus, liimattu, kolme pronssihelaa vahvikkeina.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 3,25 kg.

 

Tällä videolla Roland kertoo kilven tekemisestä (1. osa sarjassa).

 

 

JT Pälikön Satakunnan Museon perusnäyttelyyn rakentama kilpi, Suomi, 2018

 

Tämän kilven on rakentanut JT Pälikkö, suomalainen mestariseppä, vuonna 2018 Satakunnan Museon uutta esihistorian perusnäyttelyä varten. Kilpi on valmistettu kymmenestä leppäpuisesta laudasta, jotka on halkaistu sahaamalla, ja pinnat on höylätty ennen liimausta. Laudat ohenevat kilven reunaa kohti, keskellä paksuutta on ehkä 10 mm, reunassa n. 6–7mm.  

Kilpi on päällystetty etupuoleltaan vuohen raakanahalla, reunus on myös vuohen raakanahkaa ja ommeltu kauttaaltaan kiinni. Kahva on saarnea, ja kiinnitetty kilpeen viidellä kupurakantaisella niitillä, joista yksi toimii samalla yhtenä kupuran niiteistä. 

Kilven kupura on käsin taottu, puolipallonmuotoinen, ja kiinnitetty viidellä kupurakantaisella niitillä. Kupura on 1,5 mm paksua rautaa, Pälikön sanoin "aika ohutta tavaraa", mutta pienestä koostaan johtuen napakan oloinen. Kupurassa kuulemma eniten työtä teetti sen pieni halkaisija, suuri kupura syntyy paljon helpommin. 

Kilven painoa ja halkaisijaa Pälikkö ei valitettavasti muistanut, mutta kilpi oli kuulemma kokoisekseen yllättävän kevyt, ja sen halkaisija on kuvasta arvioituna suurinpiirtein sama sen päällä lepäävän miekansäilän pituuden kanssa, joka taas on 78,5 cm.

Tämän kilven voit nähdä Satakunnan Museon perusnäyttelyn rautakausi-osiossa, ja kyseinen näyttely on muutenkin käymisen arvoinen.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: ~80 cm.

Paksuus: ~10 mm keskeltä, 6–7 mm reunalta. 

Laudoitus: leppää (Alnus spc.), 10 lautaa.

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, kiinnitetty viidellä niitillä.

Päällinen: etupuolella vuohen raakanahkaa.

Reunus: vuohen raakanahkaa, liimattu ja ommeltu koko ympärysmitalta.

Kupura: 1,5 mm paksua rautaa, puolipallonmuotoinen, kiinnitetty viidellä niitillä.

Paino: yllättävän kevyt kokoisekseen.

 

Lisää kuvia JT:n rakentamasta kilvestä löytyy hänen verkkosivuiltaan, "museotöitä ja koruja" -välilehdeltä. Tiedot kilvestä hän antoi minulle yksityiskeskustelussa.

 

 

Vegard Viken rakentama kilpi, Norja, 2019

Tämän kilven on rakentanut Vegard Vike, Oslon Kulttuurihistoriallisen museon kuraattori, viikinkiaikaisten aseiden ja varusteiden konservaattori, ja Vikings in War -kirjan toinen kirjoittaja. Kilpi on rakennettu kolmestatoista mäntypuisesta laudasta. Kilven levy on halkaisijaltaan 89 cm, keskeltä se on 8,5 mm paksu, ohentuen reunoja kohti 5,5 milliin puolentoista sentin etäisyydellä reunasta, aivan reunasta kilpi on vain 1–2 mm paksu.

Kilven molemmat puolet on päällystetty vasikan raakanahalla, joka on 0,5 mm paksua, niin ohutta että se on läpinäkyvää. Nahkojen oli annettu ensin kastua vedessä puolen tunnin ajan, ja sen jälkeen kuivua hieman ennen liimaamista. Liimana toimi juustoliima, jossa on neljä osaa kaseiinia ja yksi osa sammutettua kalkkia, sekä hieman vettä tekemään siitä juoksevampaa. Nahat liimattiin kilpeen prässäyksessä, jonka annettiin kuivua muutaman päivän ajan, jotta kilpi ei käyristyisi. Kilven reunus on samaa ohutta vasikan raakanahkaa, ja liimattu kiinni, minkä jälkeen se on myös ommeltu kauttaaltaan kilven reunukseen.

Kupura on taottu raudasta, ja se on yhden millin paksuinen. Se painaa vain 140 grammaa ja on kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla. Kilven kahva on koko kilventaustan halki kulkeva suora rima, joka kapenee päitään kohti. Se on veistetty jostakin kevyestä puulajista, mahdollisesti lepästä. Kahva on kiinni kuudella naulalla, joista kaksi on kupuran nauloja. Kahvan nauloihin on kiinnitetty myös nahkainen olkahihna, jolla kilpeä voi kantaa selässä. Kilpi painaa hieman yli kolme kiloa. Kilven viimeistely vaatii vielä kerroksen pellavansiemenöljyä, jotta siitä tulee vedenkestävä, eikä kilpi käyristy sateen takia.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8,5 mm keskeltä, 5,5 mm 1,5 cm:n etäisyydelta reunasta, 1–2 mm reunalta. 

Laudoitus: mäntyä (Pinus sylvestris), 13 lautaa.

Kahva: luultavasti leppää (Alnus spc.), koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: molemmilla puolilla 0,5 mm paksuista vasikan raakanahkaa.

Reunus: 0,5 mm paksuista vasikan raakanahkaa, liimattu ja ommeltu koko matkalta.

Kupura: 1 mm paksua rautaa, 140 g, puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: hieman yli 3 kg.

 

Vegard kertoo kilven tekemisestä lisää Twitterissä.

 

 

Rolf Warmingin Trelleborgin viikinkilinnoitukselle / Tanskan kansallismuseolle rakennuttamat kilvet, Tanska, 2019–2021

Rolf Warmingin rakennuttama ensimmäinen kilpi, 2019.

 

Rolf Warmingin rakennuttama toinen kilpi, 2021. Loput kuvat toisesta kilvestä.

 

Nämä kilvet on valmistettu Trelleborgin viikinkilinnoitukselle (Trelleborg Viking Fortress) / Tanskan kansallismuseolle, "The Viking Shield Project" -hankkeessa, jota johti tanskalainen arkeologi ja kamppailututkija Rolf Warming yhdessä Society for Combat Archaeology -seuran kanssa. Warmingin ohjeiden mukaan tehtyjä kilpiä on ollut rakentamassa koko joukko ammattilaisia. Ensimmäinen kilpi on rakennettu kuudesta säteittäin halkaistusta laudasta, joista neljä on tammesta, ja kaksi männystä. Tammilautoja jouduttiin käyttämään, koska mäntylautojen tilauksessa kesti liian pitkään. Toinen kilpijäljennös on kokonaan männystä.

Seuraavat tiedot ovat ensimmäisestä kilvestä, mutta lienevät toisessa täsmälleen samat, lukuunottamatta kilven painoa. Kilven halkaisija on Tanskan Trelleborgin kehälinnoituksen kilven mukainen 89 cm. Kilven paksuus on keskeltä 8 mm ja se ohenee reunoja kohti 4:n millimetriin, kaventuminen alkaa noin kämmenenmitan päässä kilven reunasta, ja tapahtuu parabolisesti. Kilven reunan ohentuminen on jäljennetty Norjan Gokstadin hautalaivan kilvistä. Kilven rungon rakensi käsityöläinen Tom Jersø.

Kilpi on päällystetty kummaltakin puolelta 1–1,5 mm paksulla parkitulla lampaannahalla, ja kilven reunus on 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, kuten on Birkan haudan Bj850 kilvessä. Nahat on parkinnut perinteisin menetelmin nahanparkitsija Karl Karlsson. Laudat ja nahat on liimattu kiinni kaseiiniliimalla, joka on valmistettu Theophiluksen, 1100-luvun lähteen mukaan, minkä lisäksi nahkareunus on ommeltu päistään kiinni kilpeen (useinkaan nahkareunusta ei oltu ommeltu koko pituudeltaan). Kilpeä peittävä nahka on ommeltu kahdesta osasta, perustuen Gokstadin ja Tiran kilvistä löytyneisiin jälkiin.

Kilvenkupuraan tarvitun raudan on pelkistänyt tanskalaisesta suomalmista raudansulattaja Jens Jørgen Olesen, ja siitä puolipallonmuotoisen kupuran on takonut seppä Tord Bergelin. Kupura on muodoltaan samanlainen kuin Trelleborgin kehälinnoituksesta 1936/1937 löytynyt kupura, joka on Ryghin tyyppiä R563. Kupura on kiinnitetty kilpeen neljällä naulalla, jotka on takonut seppä Jesper Jørgensen. Puinen kahva on kiinni kuudella naulalla, joista kaksi ovat samalla kupuran nauloja.

Ensimmäinen kilpi painaa 4,5 kiloa, mikä on huomattavan paljon. Tämä johtuu siitä että tammea jouduttiin käyttämään suurimmaksi osaksi männyn sijaan. Toinen kilpirekonstruktio tehtiin kokonaan kevyemmästä männystä, mutta muuten samalla tavoin, ja sen paino on 3,8 kiloa. Sen kahva on pyökkiä, ja muodoltaan samanlainen kuin Trelleborgin kilven kahva, mutta pituudeltaan Gokstadin kilpien kaltainen.

 

Tekniset tiedot

Ensimmäinen kilpi

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta. 

Laudoitus: laudoista ⅔ tammea (Quercus robur), ⅓ mäntyä (Pinus sylvestris).

Kahva: koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: 1–1,5 mm paksua parkittua lampaannahkaa kummallakin puolella.

Reunus: 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, liimattu ja ommeltu vain päistä.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 4,5 kg.

 

Toinen kilpi

Halkaisija: 89 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta. 

Laudoitus: mäntyä (Pinus sylvestris).

Kahva: pyökkiä (Fagus sylvatica), koko kilven levyinen, kiinnitetty kuudella naulalla.

Päällinen: 1–1,5 mm paksua parkittua lampaannahkaa kummallakin puolella.

Reunus: 2 mm paksua parkittua lehmännahkaa, liimattu ja ommeltu vain päistä.

Kupura: puolipallonmuotoinen, kiinnitetty neljällä naulalla.

Paino: 3,8 kg.

 

Tästä linkistä voit lukea lisää Rolfin kilpien rakentamisesta.

 

 

Bartosz Ligockin kilpi, Puola, 2020

Tämän kilven on rakennuttanut Bartosz Ligocki, puolalainen historianelävöittäjä, ja sen tekemiseen on osallistunut useita ammattilaisia. Lehmuspuusta valmistetut kilpilaudat on tehnyt Slawek Wedkarz. Ne liimattiin kasaan luuliimalla sen ajaksi kun niiden pinta ohennettiin, laudoitus on 8 mm paksu keskeltä, ja 4 mm reunalta.  

Jan Dołgowicz päällysti kilven kummaltakin puolelta 0,8 mm paksulla vuohen raakanahalla (joka oli peräisin Marcin Bortkiewiczilta) Tiran suosta Latviasta löytyneen kilven mukaisesti. Päällisnahat kääntyvät kilven reunan yli kummaltakin puolelta, niin että ne muodostavat paksumman reunuksen, eikä erillistä reunavahviketta ole käytetty. Kilven reunan muodostaa näin ollen 3 mm puuta ja yhteensä 4 mm nahkaa.

Kilven kupura on jäljennös Oldenburgista löytyneestä kupurasta, ja sen on takonut rautamalmista valmiiksi asti seppä Maciej Tomaszczyk. Samasta takoraudasta valmistettiin kilven niitit, joilla kupura ja kahva kiinnitettiin kilpeen. Kilpeen on suunnitteilla vielä gessolla ja temperamaaleilla toteutettava maalaus.

Bartosz kertoi minulle että hän on sittemmin teetättänyt jo uudenkin kilven, mutta siitä ei ollut vielä kuvia saatavilla.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 84 cm.

Paksuus: 8 mm keskeltä, 4 mm reunalta.

Laudoitus: lehmusta (Tilia spc.).

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, kiinnitetty viidellä niitillä, joista yksi yhteinen kupuran kanssa.

Päällinen: kummallakin puolella 0,8 mm paksua vuohen raakanahkaa.

Reunus: päällystykseen käytetyt nahat tulevat kummaltakin puolelta reunan yli kiinni ommeltuina.

Kupura: malmista tehtyä rautaa, Oldenburgin kupuran jäljennös, kiinnitetty viidellä niitillä.

Paino: 3,89 kg.

 

 

Arttu Peltoniemen rakentama kilpi, Suomi, 2021

 

Hyvä ystäväni Arttu Peltoniemi on rakentanut tämän kilven Hirdmenn-projektiamme varten. Kilvestä oli tarkoitus tulla mahdollisimman kevyt ja helppokäytöinen, missä se onnistuikin. Se kuvaa suomalaista kilpeä viikinkiajalla. Kilven idea pohjautuu Egillin saagassa mainittuun tietoon siitä että suomalaiset (kainulaiset) kilvet olivat skandinaavisia (norjalaisia) kilpiä heikompia. Lisää aiheesta suomalaisten kilpien rakenteesta voit lukea kandidaatin tutkielmastani täältä. 

 

Kilven yksityiskohdat on jäljennetty lähinnä latvialaisen Tiran suosta löytyneen kilven mukaan, joka on valmistettu kokonaan ilman metalliosia. Suomalaiset kilvet viikinkiajalla olivat mitä luultavimmin tehty useimmiten tällä tavoin.

Artun kilpi on tehty seitsemästä säteittäin sahatusta kuusipuisesta laudasta. Säteittäin sahaus vastaa lautojen halkaisua tukista viikinkiaikaisin menetelmin, ja näin poikkisyin sahatuista laudoista tulee kestävämpiä kuin nykyaikaisesti sahatuista. Laudoitus on keskeltä 6 mm paksu, kuten Tiran kilvessäkin, ja ohenee reunoja kohti 3:n millimetriin.

Kilven kahva on saarnesta veistetty. Alkuperäisen kahvan oltua varsin ohut, kilpi taipui ulospäin raakanahan kutistuessa kuivuttuaan. Tämän takia kahva vaihdettiin hieman paksumpaan, millä kilpi saatiin taas suoristettua. Kilpi on päällystetty etupuoleltaan kauriin raakanahalla. Taustapuolen Arttu on jättänyt päällystämättä nahalla, leveilläkseen säteittäin sahatuilla laudoillaan, mutta laudoitus on sivelty kauttaaltaan eläinliimalla.

Kupura on kaiverrettu puun pahkasta, ja kaikki kilven osat oli alun perin kiinnitetty toisiinsa pelkän eläinliiman avulla. Kilpi pysyi kasassa ilman ainuttakaan naulaa tai ommelta parin vuoden ajan. Terävillä aseilla tehdyissä testeissä kupura kuitenkin irtosi paikaltaan, kun sitä pidellyt eläinliima oli kuivuttuaan kristallisoitunut, ja muuttunut hauraaksi. Kupura vain putosi maahan iskun seurauksena. Myös kahva naksahti eräs yö itsestään irti liiman haurastuttua tarpeeksi.

Näin ollen Arttu liimasi kahvan ja kupuran uudestaan, ja tällä kertaa vahvisti sidokset ompelemalla kahvan ja kupuran kiinni kilpeen, kuten Tiran kilvessä on tehty. Kilven kahva on ommeltu usealla erillisellä pätkällä poron jännettä, jotta yhden katketessa koko kahva ei irtoaisi. Kupura on kiinnitetty kolmesta kohtaa jänteellä, ja reiät on porattu niin ettei kupuraa kiinnittävä jänne ulotu kilven ulkopinnalle lainkaan.

Kilven halkaisija on 85 cm, ja se painaa 2150 grammaa, eli on kilveksi todella kevyt. Puinen kupura on noin sentin paksuinen, ja se kestää terävien aseiden iskuja mainiosti. Testeissä sitä on heitetty keihäällä, lyöty miekalla ja kirveellä ja ammuttu nuolilla. Kilpeä ei ole vielä maalattu.

 

Tekniset tiedot

Halkaisija: 85 cm.

Paksuus: 6 mm keskeltä, 3 mm reunalta. 

Laudoitus: kuusta (Picea abies), 7 lautaa.

Kahva: saarnea (Fraxinus excelsior), koko kilven levyinen, liimattu ja ommeltu poron jänteellä.

Päällinen: etupuolella ohutta kauriin raakanahkaa.

Reunus: kilvenpäällinen taivutettu reunan yli takapuolelle ja liimattu kiinni, ei erillistä reunusta.

Kupura: puun pahkasta, 1 cm paksu, liimattu ja ommeltu poron jänteellä.

Paino: 2,15 kg.

 

Arttu kertoo kilven rakentamisesta tarkemmin Hirdmennin blogissa. Uudempi päivitys kilven kunnosta ja siihen tehdyistä testeistä on luettavissa samaisessa blogissa. Osan tiedoista kysyin Artulta itseltään.

 

 

 

 

Kiitokset:

 

Bartosz Ligocki

Arttu Peltoniemi

Edvards Pucirius

JT Pälikkö

Benas Simkus

Vegard Vike

Rolf Warming

Roland Warzecha