Why is Athens in plural?

Recently my brother asked me a quiz question, why is Athens in plural in many languages, like in English? I answered that because it was plural originally, Athenai in ancient Greek, and thus has been translated in plural to other languages. But this got me thinking, and researching the topic more. My brother knew that Athens was originally formed of many villages or settlements that merged into one city, but the name remained in plural. This is not true of only Athens, but many other ancient cities had the same origin behind their names.

 

Synoikism

It is indeed true that very many ancient cities, both in Greece and elsewhere, had their origins in the merging of several smaller communities into a single larger city. For example the town of Kyaneai in Lykia was formed of perhaps three towns. This phenomenon was common for the Greek city-states, and the ancient Greeks had a word to describe it: συνοικισμóς (synoikismos), anglicized as synoecism or synoikism.

A myth about the founding of Tegea, an important polis in Arkadia, Peloponnesos, tells us how an ancient city could be formed out of numerous smaller components. According to the myth, the city of Tegea was founded by prince Tegeates, a son of king Lykaon of Arkadia, who had 50 sons, most of whom founded cities bearing their names. Prince Tegeates had dwelt originally in eight, afterwards nine townships, or demoi. In the Archaic period the nine demoi joined together in a synoikismos to form one city, which became called Tegea. The names of these nine demoi were: Gareatai (Γαρεᾶται), Phylakeis (Φυλακεῖς), Karyatai (Καρυᾶται), Korytheis (Κορυθεῖς), Potakhidai (Πωταχίδαι), Oiatai (Οἰᾶται), Manthyreis (Μανθυρεῖς), Ekheuetheis (Εχευήθεἱς), and Apheidantes (Ἀφείδαντες) as the latest. Many of these demoi themselves had plural names, and although Tegea itself as a singular name (named after the prince), many cities might have acquired their plural names from the multitude of demoi that joined together to form them. 

 

The myth about the origins of the name of Athens

The Athenians themselves had an origin myth regarding the name of their city. According to the myth there was a contest between the goddess Athena the sea-god Poseidon over who should be chosen as the city's patron deity. Both Athena and Poseidon demanded their name to be used in the city's name, and offered godly gifts to please the inhabitants. Poseidon struck his trident in the ground, and three streams of (salty) water started to pour from the holes. This symbolised naval power. Athena grew an olive tree on the Akropolis, signifying peace and prosperity. Because the first king of the city, Kekrops, had seen Athena's olive tree first (or because it was considered more useful gift), he choose the olive tree, and Athena became forever the guardian goddess of the city, which was named in her honour. The city had been previously called Kekropia after its first king, and even before that it had been called Akte, according to the Greek myth.

The Athenians thought themselves to be autokhthonous, indigenous to the region, never having moved there from anywhere, but instead having grown straight out of the ground. In reality they of course came from somewhere, even though it is not certain from where. The region of Athens has seen human dwelling since the Neolithic period, from before 3000 BCE. In the late Bronze Age, ca. 1200 BCE Athens was a Mykenaian city, and its akropolis was fortified with a wall. This probably marked the union of the 12 towns of Attika under the leadership of Athens, an event sed to be performed by Theseus, the legendary king of Athens.

 

The modern knowledge of the etymology of Athens

The city was named after the Greek goddess of war and wisdom, Ἀθηνᾶ (Athēnâ) or Ἀθήνη (Athḗnē). The origin of her name is not certain, it probably comes from some lost Pre-Greek language. There were a few variations of her name, Athena is the version used in the Attic dialect of Ancient Greek language, that was spoken in the Attic peninsula, where the city of Athens is located.

The city formed organically when a group of smaller settlements gradually merged into one. These were the demoi (singular demos), or peoples that formed the Athenian polis, or city-state. Thus they were called in plural Ἀθῆναι (Athênai), the (many) Athens, meaning the settlements of the goddess Athena.

From Ancient Greek name Ἀθῆναι (Athênai), the city became known in Latin as Athēnae, as Greek plural suffix -ai corresponds to Latin -ae. From the accusative form of the Latin name (Athēnās) it was borrowed into Old French as Athenes or Atenes, and in the Anglo-Saxon period to Old English as Athēnas, where -as was the plural ending. Later, in the Middle English period, the wovel was lost, and the name of the city became just Athens.

The name of Athens remains in plural in the following European languages: English (Athens), French (Athènes), Portuguese (Atenas), and Spanish (Atenas), but has transformed into singular form in the following: Albanian (Athinë), Czech (Athény, Atény), Dutch (Athene), Estonian (Ateena), Finnish (Ateena), German (Athen), Greek (Αθήνα, Athína), Hungarian (Athén), Italian (Atene), Romanian (Atena), Russian (Афины, Афин, Afiny, Afin), Swedish (Aten), Turkish (Atina), and Ukrainian (Афіни, Afiny).

 

Other Greek cities with plural names

Athens is not the only ancient city with a plural name. Other famous ancient Greek cities such as Delphoi (Delphi), Megara, Mykenai (Mycenae), Syrakousai (Syracuse), and Thebai (Thebes) are all in plural. Most of these names are feminine plurals (ending with -ai), but for example Delphoi is a masculine plural (ending with -oi), and Megara is a neuter plural (ending with -a). Some of them have retained their plural suffices in modern languages, as in English: Thebes (with English plural suffix -s) and Mycenae (with Latin plural suffix -ae).

In modern Greek language many of the plural endings of cities and places, mostly in the cases of feminine words, have been replaced by singular names. Examples of these include Akharnai > Αχαρνές (Acharnés), Mykenai > Μυκήνες (Mykines), Patrai > Πάτρα (Pátra), Plataiai > Πλαταιές (Plataies), Thermopylai > Θερμοπύλες (Thermopyles), and Thebai > Θήβα (Thíva).

Many of these other plural city names have also retained their grammatical numbers in English and several other modern languages, often through Latinization, such as English: Acharnae, Mycenae, Patras, Thermopylae, and Thebes. In my own language Finnish (which is a non-Indo-European language), many of these names are changed to singular ones, through the influence of Swedish and German: Ateena, Mykene, Teeba, but others (not so well known names) remain unchainged in grammatical number: Akharnai, Patras, Plataiai, Termopylai.

Other possible explanations of plural names besides synoikism

Merging of several communities into one town or city is not the only explanation of why a certain city has a plural name. Probably we will never know all the reasons why some names are plural and some singular, and I don't have nearly enough time to research each individual case, since they number in the hundreds at least. However, these are two examples of towns or cities that have plural names, which are apparently not based on them being merged together from several communities.

First is the town of Pylai (Πύλαι), modern Yalova, in the ancient region of Bithynia, in modern northwestern Turkey, on the coast of the sea of Marmara. In Antiquity and for most of the Middle Ages, the town was known as Pylae or Pylai (Πύλαι), which is Greek for "gates" since it was positioned at the start of one of the main routes to Asia for anyone crossing the Sea of Marmara into Bithynia from Europe.

The second example has the same name as the Greek capital, Athenae or Athenai (Ἀθῆναι), but is a different city. It was a city and port of ancient Pontus (also in modern Turkey, at the coast of the Black Sea), which had a Greek temple of Athena. According to Arrianos, it was 180 stadia east of the river Adienos, and 280 stadia west of Apsaros. Prokopios writes that the name of the village came from a woman called Athenaia (Ἀθηναία), who in earlier times ruled over the land. Prokopios is also of the opinion that the name of the city does not come from Athenian colonists settling it, as some others believed. He also adds that the tomb of the woman was still there. We will never know for sure which version is correct, but these examples present different explanations for why some ancient towns and cities have plural names.

 

List of ancient Greek cities with plural names

The following is a list of ancient Greek, and Graecophone (Greek speaking) towns and cities of the Ancient world, compiled together from various lists. The cities are chosen by their existing name in Ancient Greek, and not everyone of them is a Greek city per se. Many names are probably lost to me (and to modern people in general), but this list includes all I have managed to find during half a year of searching. The list includes 236 examples from all over the Mediterranean world, mostly from Greece, Italy, and Turkey, the main areas of Greek settlement. The cities are arranged alphabetically according to the Latin alphabet, starting with their romanized names (not the names used by Romans, just the Greek names written in Latin alphabet). Thus names starting with both Π (Pi) and Φ (Phi) are listed under P, and because Φ was pronounced with a hard Ph sound and not as F in Ancient Greek. I have included modern place names too, if the place is not abandoned, like many of them are.

A

Abai (Ἄβαι), near modern Kalapodi, in Phokis, Greece

Aigai (Αἰγαί), near modern Akrata, in Akhaia, Greece

Aigai (Αἰγαί) or Aigaiai (Αἰγαῖαι), near modern Yuntdağı Köseler, in Aiolis, Turkey

Aigai (Αἰγαί), close to modern Vergina, in Makedonia, Greece

Aigos Potamoi (Αἰγὸς Ποταμοί), in Hellespontos, Turkey

Airai (Αἰραί), in Ionia, Turkey

Aithalidai (Αἰθαλίδαι), in Attika, Greece

Akharnai (Ἀχαρναί), modern Acharnes, a demos of Athens, Attika, Greece

Akrai (Ἄκραι), modern Palazzolo Acreide, in Sicily, Italy

Akriai (Ἀκριαί) or Akraiai (Ἀκραῖαι), near modern Kokkinia, in Lakonia, Greece

Akrillai (Ἄκριλλαι), modern Chiaramonte Gulfi, in Sicily, Italy

Alalkomenai (Ἀλαλκομέναι), near modern Solinari, in Boiotia, Greece

Alalkomenai (Ἀλαλκομέναι), in modern Aëtos, in Ithaka, Greece

Alkomenai (Ἀλκομεναί) or Alalkomenai (Ἀλαλκομ́εναι), near modern Bučin, in Pelagonia, North Makedonia 

Amphanai (Ἀμφαναί), in Thessalia (Pelasgiotis), Greece

Amyklai (Ἀμύκλαι), near modern Amykles, in Lakonia, Greece

Aperlai (Ἄπερλαι), in Lykia, Turkey

Aphetai (Ἀφεταί), near modern Platania, in Thessalia (Magnesia), Greece 

Aphidnai (Ἀφίδναι) or Aphidna (Ἄφιδνα), near modern Afidnes, in Attika, Greece

Argeathai (Αργέαθαι), in Arkadia, Greece

Aristonautai (Ἀριστοναῦται), near modern Xylokastro, in Akhaia, Greece 

Arneai (Ἀρνεαί), near modern Ernes, in Lykia, Turkey 

Athenai (Ἀθῆναι), in Attika, Greece

Athenai (Ἀθῆναι), in Boiotia, Greece

Athenai (Ἀθῆναι), near modern Pazar, in Pontus, Turkey 

Augeiai (Αὐγειαί), probably the same as Aigiai (Αἰγίαι), in Lakonia, Greece

Aulai (Αυλαί), in Lykia, Turkey 

Auridai (Αὐρίδαι), in Attika, Greece

 

B 

Bassai (Βάσσαι), in Messenia, Greece

Batiai (Βατίαι), near modern Kastri, in Epeiros, Greece 

Berenikidai (Βερενικίδαι), in Attika, Greece

Boiai (Βοιαί), near modern Neapoli Voion, in Lakonia, Greece

Boioi (Βοιοι), on the shore of lake Ohrid, Albania

Bolbai (Βόλβαι), in Karia, Turkey

Botakhidai (Βωταχίδαι), in Arkadia, Greece

Boutadai (Βουτάδαι), in Athens, Attika, Greece 

Bragylai (Βραγύλαι), in Makedonia, Greece 

Bryseai (Βρυσειαί), in Lakonia, Greece

 

D

Daidalidai (Δαιδαλίδαι), near modern Katsipodi, in Attika, Greece

Danedebai (Δανεδέβαι), in Dacia, Romania 

Daseai (Δασέαι), near modern Apiditsa, in Arkadia, Greece 

Dairadiotai (Δειραδιῶται), near modern Daskaleio, in Attika, Greece 

Delphoi (Δελφοί), in Phokis, Greece

 

E

Eiresiai (Ειρεσίαι), in Thessalia (Magnesia), Greece 

Eiresidai (Εἰρεσίδαι), near modern Kolonos, in Attika, Greece

Ekheiai (Έχειαί), on the borderland between Lakonia and Messenia, Greece

Ekhelidai (Ἐχελίδαι), in Attika, Greece

Elekosmioi (Ἐλεκοσμιοι), near modern Elegmi, in Bithynia, Turkey

Eleutherai (Ἐλευθεραί), in Attika, Greece 

Eleutherai (Ἐλευθεραί), in Lykia, Turkey 

Enkhelanai (Ενχελαναι), on the shore of lake Ohrid, Albania

Epieikidai (Ἐπιεικίδαι), in Attika, Greece

Epizephyrioi Lokroi (Ἐπιζεφύριοι Λοκροί), modern Locri, in Calabria, Italy 

Erai (Ἐραί) or Gerai (Γεραί), in Ionia, Turkey

Eroiadai (Antiokhis) (Ἐροιάδαι), in Attika, Greece

Eroiadai (Hippothontis) (Ἐροιάδαι), near modern Chaidari, in Attika, Greece 

Erythrai (Ἐρυθραί), modern Erythres, in Boiotia, Greece

Erythrai (Ἐρυθραί), in Ionia, Turkey

Erythrai (Ἐρυθραί), near modern Phrantzi, in Thessalia (Ainis), Greece

Eupyridai (Εὐπυρίδαι), near modern Kamatero, in Attika, Greece

Eureaioi (Εὐρεαῖοι) or Eurea (Εὒρεα), in Thessalia (Magnesia or Pelasgiatis), Greece

Eurymenai (Εὐρυμεναί) or Erymnai (Ὲρυμναί), in Thessalia (Magnesia), Greece

Euryteiai (Εὐρυτειαί), in Akhaia, Greece

 

G

Gagai (Γάγαι), in Lykia, Turkey 

Gareatai (Γαρεᾶται) or Garea (Γαρεᾶ), in Arkadia, Greece

Gatheai (Γαθεαί), near modern Chirades, in Arkadia, Greece

Geronthrai (Γερόνθραι), near modern Geraki, in Lakonia, Greece

Gerriadai (Γερριαδαι), near modern Sığacık Liman, in Ionia, Turkey 

Glaphyrai (Γλαφυραί), near modern Glafira, in Thessalia (Magnesia), Greece 

Gomphoi (Γόμφοι), near modern Mouzaki, in Thessalia (Histiaiotis), Greece

Gonnoi (Γόννοι) or Gonnos (Γόννος), near modern Gonnoi, in Thessalia (Perrhaibia), Greece

 

H 

Haimoniai (Αἱμονιαί), near modern Perivolia / Rousvanaga, in Arkadia, Greece 

Halai (Ἁλαί), near modern Theologos, in Lokris, Greece 

Halai Aixonides (Ἁλαὶ Αἰξωνίδες), near modern Voula, in Attika, Greece 

Halai Araphenides (Ἁλαὶ Ἀραφηνίδες), near modern Artemida, in Attika, Greece 

Haliai (Ἁλιαί) or Halieis (Ἁλιεῖς), near modern Porto Cheli, in Argolis, Greece

Hippotai (Ἱππόται), in Boiotia, Greece

Hippotomadai (Ἱπποτομάδαι), in Attika, Greece

Homilai (Ὅμιλαι), near modern Kouvelo Kastro / Kastro Orias, in Thessalia, Greece

Hybadai (Ὑβάδαι), in Attika, Greece 

Hydai (Ὑδαι) or Kydai (Κυδαι), near modern Damlarboğaz, in Karia, Turkey

Hyporeiai (Ὑπώρειαι), in Akarnania, Greece 

Hysiai (Ὑσιαί) or Hysia (Ὑσία), near modern Achladokampos, in Argolis, Greece

Hysiaia (Ὑσιαί) or Hysia (Ὑσία), near modern Kriekouki in Erythres, in Boiotia, Greece

 

I

Idomenai (Ἰδομεναί) or Eidomenai (Ἐιδομεναί), in Makedonia (Parorbelia), Greece

Ikhnai (Ἴχναι), in modern Koufalia, Makedonia, Greece

Ikhnai (Ἴχναι), in Thessalia, Greece

Ionidai (Ἰωνίδαι), near modern Draphi, in Attika, Greece

Iphistiadai (Ἰφιστιάδαι) or Hephaistiadai (Ἡφαιστιάδαι), near modern Marousi, in Attika, Greece

 

K

Kalamai (Καλάμαι), near modern Elaiochori, in Messenia, Greece

Kalliai (Καλλίαι), in Arkadia, Greece

Kamakai (Καμακαί) or Kemakai (Κεμακαί), in Makedonia (Khalkidike), Greece 

Kanai (Κάναι), modern Kane, in Aiolis, Turkey  

Kaphyai (Καφύαι), modern Chotoussa, in Arkadia, Greece

Karyai (Καρύαι), near modern Analipsis, in Arkadia, Greece

Karyai (Κάρυαι), near modern Karyes, in Lakonia, Greece

Karyatai (Καρυᾶται), in Arkadia, Greece

Kasmenai (Κασμέναι), in Sicily, Italy

Keiriadai (Κειριάδαι), in Athens, Attika, Greece

Kenkhreai (Κεγχρεαί) or Kenkhreiai (Κεγχρειαί), near modern Palaio Skafidaki, in Argolis, Greece

Kenkhreai (Κεγχρεαί), modern Kechries, in Korinthia, Greece

Kenkhreai (Κεγχρεαί), near modern Kayalı Dağ, in Troias, Turkey 

Kepoi (Κῆποι), in Krasnodar Krai, Russia 

Khaitai (Χαῖται), in Makedonia (Mygdonia), Greece

Khelai (Χῆλαι), near modern Cebice, in Bithynia, Turkey

Khelai (Χῆλαι), near modern Keçili Liman, in Bithynia (Bosporos), Turkey 

Kholleidai (Χολλεῖδαι) or Khollidai (Χολλίδαι), in Attika, Greece

Khytroi (Χῦτροι), in Kypros, Greece

Klazomenai (Κλαζομεναί), near modern İzmir, in Ionia, Turkey

Kleonai (Κλεωναί), in Argolis, Greece

Kleonai (Κλεωναί), near modern Daphne (Mount Athos), in Makedonia (Khalkidike), Greece

Kleitai (Κλειταί), in Bithynia, Turkey

Klitai (Κλῖται), near modern Xylokeratia, in Makedonia (Mygdonia), Greece 

Kolonai (Antiokhis) (Κολωναί), near modern Varnava Tower, in Attika, Greece

Kolonai (Leontis) (Κολωναί), near modern Michaleza, in Attika, Greece

(hai) Kolonai (αἱ Κολωναί), near modern Alemşah, in Troias, Turkey

Kolonai (Κολωναί), near modern Beyçayırı, in Troias (Hellespontos), Turkey 

Kolossai (Κολοσσαί), in Phrygia, Turkey 

Kopai (Κῶπαι), near modern Topolia, in Boiotia, Greece

Korakai (Κορακαί), in Thessalia (Magnesia), Greece

Korophaioi (Κοροφαῖοι), in Thessalia (Ainis), Greece

Korsiai (Κορσίαι) or Thebai Korsikai (Θῆβαι Κορσίκαι), near Thebes, in Boiotia, Greece

Kothokidai (Κοθωκίδαι), near modern Aspropyrgos, in Attika, Greece 

Kranai (Κρανάη), an island, in Lakonia, Greece

Kranioi (Κράνιοι), in Kephalonia, Greece 

Krokeai (Κροκέαι), in Lakonia, Greece

Krounoi (Κρουνοί), modern Balchik, in Bulgaria 

Kumai (Κύμαι) or Kume (Κύμη), in Aiolis, Turkey

Kumai (Κύμαι) or Kume (Κύμη), near modern Naples, in Campania, Italy

Kyaneai (Κυανέαι), in Lykia, Turkey

Kydantidai (Κυδαντίδαι), near modern Mendeli Monastery, in Attika, Greece

Kynoskephalai (Κυνὸς κεφαλαί), in Boiotia, Greece 

Kyretiai (Χυρετίαι), modern Domeniko, in Thessalia (Perraibia), Greece

 

L

Lakiadai (Λακιάδαι), in Attika, Greece

Lamptrai Kathyperthen (Λαμπτραὶ καθύπερθεν), near modern Lambrika, in Attika, Greece 

Lamptrai Paraliai (Λαμπτραὶ παράλιαι), near modern Kitsi, in Attika, Greece

Ledrai (Λῆδραι), in Kypros, Greece

Leontinoi (Λεοντῖνοι), modern Lentini, in Sicily, Italy

Leukai (Λεῦκαι) or Leuke (Λεύκη), at modern Üçtepeler, in Ionia, Turkey

Leukai (Λεῦκαι), near modern Molaoi, in Lakonia, Greece

Limnai (Λίμναι), near modern Volimnos, in Lakonia, Greece

Limnai (Λίμναι), in Lakonia, Greece (different than the previous)

Limnai (Λίμναι), near modern Hersek, in Bithynia, Turkey

 

M

Makareai (Μακαρέαι) or Makaria (Μακαρία), near modern Alfeios, in Arkadia, Greece

Makkarai (Μακκάραι), near modern Arabises, in Thessalia (Pharsalos), Greece

Megara (Μέγαρα), in Megaris, Greece

Melainai (Μέλαιναι) or Kelainai (Κέλαιναι), in Attika, Greece

Melainai (Μελαιναί), in Lykia, Turkey

Melainai (Μέλαιναι), in Thera (Santorini), Greece

Melaineai (Μελαινεαί) or Melainai (Μελαιναί), near modern Kakouraika, in Arkadia, Greece

Messapeai (Μεσσαπέαι), in Lakonia, Greece

Misgomenai (Μισγομεναί), in Thessalia, Greece 

Mylai (Μυλαί), in Thessalia (Perraibia), Greece 

Mylai (Μύλαι), modern Milazzo, in Sicily, Italy

Mykenai (Μυκῆναι) or Mykene (Μυκήνη), near modern Mykines, in Argolis, Greece

Myrai (Μύραι), in Thessalia (Magnesia), Greece

 

N

Nysai (Νῦσαι) or Nysa (Νῦσα), in Boiotia, Greece

 

O

Oiai (Οἶαι), in Rhodos, Greece

Oiatai (Οἰᾶται), in Arkadia, Greece

Oineiadai (Οἰνειάδαι), in Akarnania, Greece 

Oiniadai (Οἰνιάδαι), in Thessalia (Oitaia), Greece

Olpai (Ὄλπαι), in Akarnania, Greece 

Onkai (Ὄγκαι), in Arkadia, Greece

Orneai (Ὀρνέαι), near modern Lyrkeia, in Argolis, Greece

Oxoniai (Ὀξωνιαί), in Thessalia (Magnesia), Greece

 

P 

Pagasai (Παγασαί), in Thessalia (Magnesia), Greece 

Paionidai (Παιονίδαι), in Attika, Greece

Pambotadai (Παμβωτάδαι), in Attika, Greece 

Parakheloïtai (Παραχελωίται) or Parakheloitas (Παραχελωίτας), in Thessalia, Greece 

Patrai (Πάτραι), modern Patras, in Akhaia, Greece

Pegai (Πεγαι), in Megaris, Greece 

Peirai (Πειραί), in Akhaia, Greece

Peiresiai (Πειρεσίαι), in Thessalia (Magnesia), Greece

Perithoidai (Περιθοῖδαι), near Athens, in Attika, Greece 

Perrhidai (Περρίδαι), in Attika, Greece 

Phalaisiai (Φαλαισίαι), near modern Bura, in Arkadia, Greece

Pharai (Φαραί), in Akhaia, Greece

Pharai (Φαραί), in Boiotia, Greece

Pharai (Φαραί), in Messenia, Greece

Pharai (Φαραί), in Krete, Greece (founded by colonists of Pharai, Messenia)

Pherai (Φεραί), in Thessalia, Greece

Philaidai (Φιλαΐδαι), near Brauron, in Attika, Greece

Philippoi (Φίλιπποι), in Makedonia, Greece

Phoiteiai (Φοιτεῖαι) or Phytia (Φυτία), in Akarnania, Greece

Phrearrhioi (Φρεάρριοι), near modern Olymbos, in Attika, Greece 

Phylakai (Φυλακαὶ) or Phylake (Φυλακή), in Makedonia (Pieria), Greece 

Phyrragioi (Φυρράγιοι), in Thessalia, Greece

Pithekousai (Πιθηκοῦσαι), modern Ischia, in Campania, Italy

Plataiai (Πλαταιαί), near modern Plataies, in Boiotia, Greece

Pleiai (Πλεῖαι) or Palaia (Παλαιά), near modern Apidea, in Lakonia, Greece

Potakhidai (Πωταχίδαι), in Arkadia, Greece

Potamoi (Ποταμοί), near modern Pendik, in Bithynia, Turkey

Potniai (Πότνιαι), near modern Takhi, in Boiotia, Greece 

Prasiai (Πρασίαι), in Attika, Greece 

Prasiai (Πρασιαί) or Brasiai (Βρασιαί), near modern Paralio Leonidi, in Lakonia, Greece

Pronnoi (Πρόννοι), in Kephalonia, Greece

Proochthoi (Πρωχθοι) or Brochthoi (Βροχθοι), near modern Kandilli, in Bithynia, Turkey

Pylai (Πύλαι), in Arkadia, Greece

Pylai (Πύλαι), modern Yalova, in Bithynia, Turkey

 

R

Rhaiteai (Ῥαιτέαι), in Arkadia (Kynouria), Greece

Rhypai (Ῥύπαι) or Rhypes (Ῥύπες), near modern Koumari, in Akhaia, Greece

Rouphinianai (Ρουφινιαναί) or Drys (Δρῦς), near modern Caddebostan, in Bithynia, Turkey

 

S

Seirai (Σειραί), in Arkadia, Greece   

Semakhidai (Σημαχίδαι), near modern Vredou, in Attika, Greece 

Serrai (Σέρραι) or Siris (Σίρις), modern Serres, Makedonia (Odomantike), Greece

Siloi (Σιλοι), in Karia, Turkey

Siphai (Σῖφαι) or Tipha (Τίφα), near modern Aliki, in Boiotia, Greece

Skambonidai (Σκαμβωνίδαι), in modern Athens, Attika, Greece

Skithai (Σκίθαι), in Makedonia (Khalkidike), Greece

Soloi (Σόλοι), in Kypros, Greece 

Sperkhiai (Σπέρχεια) or Sperkheiai (Σπερχείαι), in modern Kastrorakhi, Thessalia (Ainis), Greece

Sybridai (Συβρίδαι), in Attika, Greece 

Syrakousai (Συράκουσαι), modern Syracuse, in Sicily, Italy

 

T

Thalamai (Θαλάμαι), in Elis, Greece

Thalamai (Θαλάμαι), near modern Thalames, in Lakonia, Greece

Thebai (Θῆβαι), modern Thiva (Θήβα) (singular), in Boiotia, Greece

Thebai (Θῆβαι), near modern Doğanbey, in Ionia, Turkey

Thebai Phthiotides (Θῆβαι Φθιώτιδες) or Thebai Thessalikai (Θῆβαι Θεσσαλικαἰ), near modern Mikrothivai, in Thessalia, Greece 

Thenai (Θεναί), in Arkadia, Greece

Therapnai (Θεράπναι), in Boiotia, Greece 

Thermai Himeraiai (Θερμαί Ἰμεραίαι), founded to replace Himera, modern Termini Imerese, in Sicily, Italy

Thermai Selinuntiai (Θέρμαι Σελινούντιαι), modern Sciacca, in Sicily, Italy

Thermopylai (Θερμοπύλαι), now called Thermopyles (not a city, but a place), in Malis, Greece

Thespiai (Θεσπιαί), near modern Thespies, in Boiotia, Greece

Thisbai (Θίσβαι) or Thisbe (Θίσβη), modern Vathý, in Boiotia, Greece 

Thorai (Θοραί), near modern Agios Demetrios Trapuria, in Attika, Greece 

Thourioi (Θούριοι), in Bruttium, Italy 

Thymoitadai (Θυμοιτάδαι) or Thymaitadai (Θυμαιτάδαι), near modern Keratsini, in Attika, Greece

Thyreai (Θυρέαι) or Thyrea (Θυρέα), in Kynouria, Greece

Thyrgonidai (Θυργωνίδαι), in Attika, Greece

Titakidai (Τιτακίδαι), in Attika, Greece 

Tragasai (Τραγασαί), near modern Tuzla, in Troias, Turkey

Tripoiai (Τριποιαί) or Tripoai (Τριποαί), in Makedonia (Bottiaia), Greece 

Typaneai (Τυπανέαι) or Tympaneai (Τυμπανέαι), near modern Vresto, in Elis, Greece 

Tyrmeidai (Τυρμεῖδαι), in Attika, Greece 

 

X

Xyniai (Ξυνίαι), in modern Koromilia / Nisi, Thessalia (Phthiotis), Greece 

 

Sources:

https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_Athens

https://www.britannica.com/place/Athens/History

https://www.theoi.com/Heros/Kekrops.html

https://fi.wiktionary.org/wiki/Ateena

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_ancient_Greek_cities 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Greek_city-states

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Cities_in_ancient_Greece

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cities_in_ancient_Acarnania

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Achaean_city-states 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Achaea 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Aeolis

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Arcadian_city-states

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Arcadia

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Argolis 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Cities_in_ancient_Attica

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Attica

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Boeotian_city-states

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Boeotia 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_Bithynia

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Greek_colonies_in_Chalcidice

https://en.wikipedia.org/wiki/Ten_city-kingdoms_of_Cyprus

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Elis

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cities_in_ancient_Epirus

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_settlements_in_Illyria#Greek_Cities

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Ionia 

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Lycian_place_names

https://en.wikipedia.org/wiki/Ancient_Magnesia 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Cities_in_ancient_Macedonia 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Macedonia

https://en.wikipedia.org/wiki/Magna_Graecia

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Messenia

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Sparta

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Spartan_colonies

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Laconia

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:East_Mani 

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Cities_in_ancient_Peloponnese

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Thessalian_city-states

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Thessaly

https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_ancient_cities_in_Thrace_and_Dacia#Greek

https://en.wikipedia.org/wiki/Category:Populated_places_in_ancient_Troad

Onko Ranska nimetty kirveen mukaan?

 

On yleinen harhakäsitys että Ranska olisi saanut nimensä fransiska-kirveen mukaan, ja Saksa väkipuukon (seax) kautta. Historiallisesti ja etymologisesti nämä ”faktoidit” eivät ole totta, enkä tunne muutakaan maailman kansakuntaa, heimoa tai valtiota, jonka nimi olisi peräisin jostakin aseesta.

Kyseessä on laajalle levinnyt virhekäsitys tai väärinymmärrys, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti, ensin Ranskan tapauksessa: Koska eräs germaaniheimo varhaiskeskiajalla käytti fransiska-nimisiä heittokirveitä niin ahkerasti, koko kansa alettiin tuntea aseensa nimellä. Frankkien valtakunta muodostui nykyisen Ranskan esiasteeksi, josta nykyvaltion nimikin on peräisin. Näin ollen siis Ranska on nimetty alun perin kirveen mukaan.

Saksan kohdalla tarina menee täten: Eräs toinen germaaniheimo oli erityisen mieltynyt pitkiin veitsiin, eli väkipuukkoihin, joita he käyttivät taisteluissa. Näiden seax-veitsien mukaan heidät nimettiin sakseiksi. Saksien mukaan nykyinen Saksan valtio (ja Saksin osavaltio Saksassa, sekä anglosaksit Englannissa) on saanut suomenkielisen nimensä. Siispä Saksa on nimetty veitsen mukaan.

Kumpikin tarinoista sisältää totuuden siemenen, mutta itse etymologiat ovat pielessä, ja toimivat päin vastoin kuin tarinoissa väitetään. Kansoja ei siis ole nimetty aseidensa mukaan, vaan aseet käyttäjiensa perusteella. 

Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka ensimmäisessä käsillä olevassa osiossa keskityn Ranskaan, Saksan jäädessä odottamaan vuoroaan tulevaisuudessa.

 

 

Fransiska ja sen nimen alkuperä

Frankkilainen fransiska-heittokirves, n. 400–500-luku. Terän suurin pituus 160 mm, terän paino 425 g. Kirveen varsi on nykyaikainen entistys. Royal Armouries War Gallery, Leeds, Iso-Britannia.

 

Fransiskoista on nykypäivään säilynyt pelkästään kirveiden teriä. Ne ovat enemmän tai vähemmän S-kirjaimen muotoisia, terä nousee hieman ylöspäin varresta poispäin katsottaessa. Teräprofiililtaan nämä aseet ovat melko paksuja ja kiilamaisia, toisin kuin monet muut taistelukirveet, jotka olivat huomattavasti ohuempia. Paksu ja painava kirveenterä on omiaan heittämiseen, sillä heittoaseen paino lisää sen läpäisykykyä, kun taas käsikähmässä kevyemmällä aseella on nopeusetu puolellaan. Siispä nämä kirveet ilmiselvästi soveltuvat heittämiseen paremmin kuin aivan läheltä käytyyn kamppailuun, vaikka voisi tällaisella kirveellä tietenkin myös lyödä. 

Varren lyhyys ja käyryys palvelee myös heittämistä, eikä niinkään lyömistä, pidemmällä varrella ylettyisi lyömään kauemmas, mutta heittäessä siitä on vain haittaa sen hidastaessa ilmassa pyörivän kirveen liikettä. Vaikka varsia ei ole löytynyt, niiden tiedetään olleen lyhyitä historiallisen kuvauksen perusteella. 

Itäroomalainen historioitsija Prokopios (n. 500–565) kirjoitti Sodat-teoksensa kuudennessa osassa vuosien 535–554 goottisodasta. Sota oli saanut alkunsa kun Rooman keisari Justinianus halusi valloittaa takaisin gooteille menetetyn Italian. Justinianus oli maksanut frankit omalle puolelleen taistelemaan gootteja vastaan, mutta nämä vaihtoivat sodan kuluessa puolta kerran jos toisenkin. Sota päättyi lopulta roomalaisten voittoon ja Italian takaisinvaltaamiseen, mikä kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi riemuksi. Prokopios oli mukana sotapäällikkö Belisariuksen sotaretkillä mm. gootteja vastaan, joten hän tarjoaa arvokkaan silminnäkijäkertomuksen näistä tapahtumista.

Seuraavaksi lainaan Prokopiosta niiltä osin, jotka käsittelevät frankkien heittokirveitä. Olen lisännyt mukaan hieman kontekstia valottavaa tekstiä pelkkien ase-esittelyiden lisäksi. Käännökset ovat omiani (englannin kielestä).

”Tänä aikana frankit, jotka olivat kuulleet sekä goottien että roomalaisten kärsineen pahasti sodassa, ja tämän takia ajattelivat tilaisuutensa tulleen napata mahdollisimman helposti suuri osa Italiaa itselleen, rupesivat pitämään mielettömyytenä muiden käymää pitkää sotaa maasta joka oli niin lähellä heidän omaansa, samalla kun he itse pidättäytyivät sotimasta. 

Joten, unohtaen hetkeksi valansa ja sopimuksensa, jotka he olivat vannoneet vain hieman aikaisemmin sekä roomalaisten että goottien kanssa (sillä luotettavuuden suhteen tämä kansa on maailman petollisin), he välittömästi kokosivat sadantuhannen miehen joukon Theudibertin alaisuuteen, ja marssivat Italiaan; heillä oli vain pieni määrä ratsuväkeä päällikkönsä muassa, ja nämä olivat ainoat, jotka oli aseistettu keihäillä, kun taas loput joukoista olivat jalkasotureita, joilla ei ollut niin jousia kuin keihäitäkään aseinaan, vaan jokainen mies kantoi miekkaa, kilpeä ja yhtä kirvestä. 

Tämän aseen rautainen terä oli paksu ja erittäin terävä kummaltakin sivultaan, ja sen puinen varsi oli hyvin lyhyt. Ja he ovat tottuneet aina heittämään nämä kirveensä yhdestä käskystä ensimmäisen rynnäkön aikana ja siten hajottamaan vihollisensa kilvet ja tappamaan heidät.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.25.1–4

 

Prokopios ei käytä termiä francisca tästä kirveestä, vaan kirjoittaa siitä nimellä securis tai bipennis.

”Joten germaanit [frankit], ylitettyään Po-joen, lähestyivät goottien leiriä, ja tästä gootit olivat mielissään, he kun näkivät pienten joukkioiden saapuvan leiriään kohti, mistä he päättelivät näiden miesten tulleen taistelemaan heidän puolelleen.

Mutta kun suuri lauma germaaneja oli saapunut paikalle ja aloittanut hyökkäyksen, ja kirveitään viskellen olivat jo surmanneet monia, he [gootit] kääntyivät pakoon, ja roomalaisten leirin läpi kulkiessaan juoksivat tietä pitkin Ravennaan.

Ja roomalaiset, jotka näkivät heidän pakenevan, luulivat Belisariuksen tulleen heitä itseään auttamaan, ja vallanneen molemmat vihollisen leirit lyötyään vainolaisensa taistelussa. Ja koska he halusivat liittyä hänen joukkoonsa, nostivat aseensa ja kävivät matkaan täydellä vauhdilla.

Mutta saavuttuaan äkkiarvaamatta keskellä vihamielistä armeijaa, he joutuivat pakosti ja vasten tahtoaan kohtaamaan vihollisensa, ja tultuaan pahasti lyödyiksi he kaikki pakenivat, vaan eivät leiriinsä, johon nyt oli mahdotonta perääntyä, vaan Toscanaan.

Ja kun he olivat päässeet turvaan, he ilmoittivat Belisariukselle kaiken mikä heidän ylleen oli langennut.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.25.11–15

 

Frankkien lähettiläät yrittivät houkutella ostrogoottien kuningasta Vitigestä puolelleen tarjoamalla jakavansa Italian heidän kanssaan. Frankit kehuskelivat sotureidensa määrällä, ja sanoivat ettei niin roomalaisista kuin (visi)gooteistakaan olisi heille vastusta yhdessä ostrogoottien kanssa:

”Me oletamme että armeijamme, johon kuuluu ei vähempää kuin viisisataatuhatta taistelukuntoista miestä, on nyt ylittänyt Alpit, ja kerskumme sillä että he hautaavat roomalaisten koko armeijan kirveidensä alle ensimmäisessä hyökkäyksessä.”

—Prokopios, Goottilaissodat II.28.10

 

Termi francisca esiintyy ensi kerran Pyhän Isidorus Sevillalaisen teoksessa Etymologiarum sive originum (”Etymologian eli alkuperän [kirja]”). Isidorus (n. 560–636) toimi Sevillan arkkipiispana, ja käännytti ahkerasti gootteja pois areiolaisuudesta, jota pidettiin kristinuskon harhaoppina. Elämänsä ehtoopuolella hän kirjoitti tietosanakirjan sanojen alkuperästä, eli etymologiasta. Kirjansa osassa XVIII De bello et ludis (”Sodasta ja kisoista”) Prokopios kertoo kirveistä seuraavaa:

”Kirveet (secures) toimivat symboleina, joita kannettiin konsulien edellä. Hispanialaiset kutsuvat niitä nimellä franciscae, johtuen niiden käytöstä frankkien keskuudessa. He kantoivat näitä symboleita jotta eivät menettäisi tottumustaan sotaan, tai rauhan aikana unohtaisi miltä aseet näyttävät.”

—Isidorus Sevillalainen, Etymologiarum sive originum XVIII.vi.9

 

Tämä on ainoa lähde, joka liittää kirveen frankkien nimeen. Fransiska on siis nimetty frankkien mukaan, eikä päin vastoin. Nimi ei selvästikään ollut yleismaailmallinen, koska se ei esiinny muualla, ja Prokopios kertoo sen olleen hispanialaisten (nykyisen Iberian niemimaan alueella) käyttämä termi. Se on lyhenne securis francisca -sanaliitosta, jonka etuosa tarkoittaa kirvestä, ja jälkimmäinen frankkilaista.

Frankkien nimen alkuperä

 

Mistä frankkien kansan nimi sitten on peräisin? Itse asiassa tähän soppaan liittyy toinenkin asemyytti! Wikipedia väittää Oxford English Dictionaryn (2021) suulla perinteisen käsityksen mukaan frankkien nimen tulevan heidän suosikkiaseestaan, keihäästä nimeltä *frankōn. Franca ja frakka -nimisiä keihäitä käytettiin myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla Euroopassa, ja ne oli fransiskojen tapaan myös tarkoitettu lähinnä heittämiseen. Frankkien nimi ei kuitenkaan ole peräisin keihäästä, vaan kuten fransiskankin tilanteessa, aseen nimi on peräisin sitä ahkerasti käyttäneiltä ihmisiltä.

Frankit olivat germaanikansa tai kansojen liittouma, joka astui historian näyttämölle 200-luvun loppupuolella jälkeen ajanlaskun alun. Reinin alajuoksun tienoilla, nykyisen Belgian alueella, heidät tunnettiin silloin saalilaisina frankkeina (lat. Salii; kr. Σάλιοι, Salioi). Salii-nimen alkuperä on hämärän peitossa, mutta luultavasti se viittaa johonkin jokeen. Toinen frankkien pääryhmistä hieman idempänä oli ripuaariset frankit (lat. Ripuarii), latinan sanasta ripa, joentörmä. Frankit asuivat jokien varsilla. Erittäin karkean yleistyksen mukaan saalilaisfrankit ovat nykyranskalaisten esi-isiä, ripuaariset frankit saksalaisten, vaikka tietenkin monet muut germaaniset ja ei-germaaniset heimot ovat yhdistyneet heihin aikojen saatossa.

Itse frankki-nimitys puolestaan tarkoittaa vapaata (miestä). Kuten niin monen muunkin etnonyymin kanssa, on ollut kunnia-asia nimittää koko heimoa tai kansaa sen vapaiden miesten mukaan. Näillä miehillä on ollut oikeus kantaa aseita ja äänestää heimokokouksissa. He ovat hallinneet kansaansa ja ovat olleet sen täysimittaisia jäseniä. He ovat kansalaisia. He ovat itse kansa. Kukaan muu, lapset, naiset ja orjat, eivät nauttineet samanlaisia oikeuksia germaanisessa kulttuurissa. Vapauden ja epävapauden (orjuus, sotavankeus, velkavankeus/orjuus) jako on ollut erittäin tärkeä Euroopan muinaisille kulttuureille. Täten on luonnollista että kansoja on nimetty vapaiden miestensä mukaan.

Siis, frankkien oma nimi (proto-länsigermaanisella kielellä) Frank, tarkoittaa vapaata. Tästä on johdettu kansannimenä latinan Franci, valtakunnan nimenä Regnum Francorum (frankkien kuningaskunta) ja lyhyempi Francia (frankkien maa), josta Ranskan nykyinen nimi tulee. Suomen 'Ranska' on tietenkin johdettu ruotsista, jonka sana franska tarkoittaa ranskalaista. Nykysaksassa lounaisen naapurimaan nimi on edelleen muodossa Frankreich, frankkien valtakunta.

P.S.

 

Pitäisikö frankkilaisen heittokirveen nimi lausua suomeksi fransiska vai frankiska, vai kenties jollain muulla tavalla? Nimi on latinaa, ja klassisessa latinassa c ääntyy aina [k]:na. Kuitenkin varhaiskeskiajalla latinan ääntämys oli muuttumassa, minkä lopputuloksena c:n ääntämys vaihtelee nykyisissä romaanisissa kielissä. Ranskan ja portugalin kielissä c lausutaan kuin [s], italiassa ja romaniassa [tʃ], espanjaksi c lausutaan [θ], ja sardinian kielessä se on säilynyt [k]:na. On mahdollista että c:n lausuminen [ts]:nä on ollut välimuoto latinan [k]:n ja nykyranskan ja espanjan eri lausuntatapojen välillä.

On hivenen epäselvää missä vaiheessa muutos c:n [k]:na ääntämisestä on muuttunut joksikin muuksi. Edgar Howard Sturtevant, (The Pronunciation of Greek and Latin, 1920, s. 167) väittää ettei epigrafinen aineisto ole riittävään laajaa jotta muutoksen voisi ajoittaa aikaisemmaksi kuin 500-luvulle. I. R. Macpherson (Spanish Phonology, 1975, s. 104) kertoo että viimeistään 600- tai 700-luvuilla c:n ääntäminen muodossa [ts] oli vakiintunut. Paul M. Lloyd (From Latin to Spanish, 1987, s. 137) sanoo ettei muutoksesta ole todisteita ennen 400-lukua, ja että tapahtuma on saattanut kestää 500–600-luvuille asti. W. Sidney Allenin (Vox Latina, 1989, s. 14) mukaan sekä [k] että [ts] -äänteet olivat käytössä 400-luvulla, mutta siitä varhaisemmasta muutoksesta ei ole todisteita. 

Kaiken tämän perusteella onkin siis oletettavaa että muutos on tapahtunut 400-luvulta alkaen ja jatkunut 600-, ehkä 700-luvullekin asti. Ja näin ollen 600-luvun alussa Etymologiansa kirjoittanut Isidorus Sevillalainen on ehkäpä lausunut kirveen nimen seuraavasti: [frantsiska].

 

Lähteet:

 

https://collections.royalarmouries.org/object/rac-object-1345.html

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Procopius/Wars/home.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Prokopios

https://fi.wikipedia.org/wiki/Goottisota_(535–554)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Isidorus_Sevillalainen

https://penelope.uchicago.edu/Thayer/L/Roman/Texts/Isidore/18*.html#1

https://sfponline.org/Uploads/2002/st%20isidore%20in%20english.pdf 

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_the_Franks

https://www.etymonline.com/word/frank

https://en.wiktionary.org/wiki/frank

https://en.wikipedia.org/wiki/Salian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Ripuarian_Franks

https://en.wikipedia.org/wiki/Name_of_France

https://latin.stackexchange.com/questions/44/when-did-c-before-e-or-i-start-to-be-pronounced-as-ts-in-contrast-to-cl

Viikinkiajan kuvaus populaarikulttuurissa, sekä erään valokuvanäyttelyn arvostelu

Jos Pohjoismaiden historiasta pitäisi valita kiinnostavin menneisyyden ajanjakso, viikinkiaika nousisi varmasti monen nykyihmisen vastauksessa kärkisijoille. Viikinkiaika on tänä päivänä erittäin suosittu aikakausi, ja viikingit kiehtovat ihmisiä heihin liitettyjen lukuisten romanttisten kuvitelmien ansiosta. Viikingeistä on muodostunut nyt kaksituhatluvulla populaarikulttuurin peruskuvastoa, ja heitä näkee kirjoissa, lehdissä, sarjakuvissa, leluissa, elokuvissa, TV-sarjoissa, video- ja lautapeleissä, jopa teemaravintoloiden inspiraationa, minkä lisäksi viikinkiajan historianelävöittämisestä on tullut erittäin suosittu harrastus niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa, ja kauempanakin.

Samalla kun viikingeistä on muokattu populaarikulttuurin hahmoja, oikean viikinkiajan kulttuurien tuntemus on hämärtynyt, koska nykyajan kuvitteelliset viikinkihahmot ovat niin näkyvä osa tästä aikakaudesta käytyä keskustelua. Kaikki verkkomedioiden tiedeuutiset, jotka liittyvät viikinkiaikaan, on kuvitettu tällä TV:stä tutulla populaarikulttuurin kuvastolla, joka on suurelta osin mielikuvitusta.

Tällaiselta viikingit näyttävät nykyajan populaarikulttuurissa. Näistä Mauri Kunnaksen lastenkirja Viikingit tulevat! pääsee lähimmäs todenmukaista kuvaa viikinkien ulkoasusta, vaikka ihmiset onkin siinä kuvattu eläinhahmoina.

Tällä kirjoituksellani haluan herättää ajatuksia ja keskustelua viikinkiajan popularisoinnista, ja siitä käytetystä kuvastosta. Blogikirjoitukseni sai alkunsa eräästä valokuvanäyttelystä, joka tarjoaa hyvän esimerkin siihen miten suuri yleisö nykyään kokee viikinkiajan. En halua pelkästään ruotia tätä yksittäistä näyttelyä, vaan ongelma on laajalle levinnyt ja kaikenkattava. Jokaisella sisällöntuottajalla on osansa siihen. Haluankin omalta osaltani yrittää viedä viikinkiajan tuntemusta todenmukaisempaan suuntaan, sillä oikea viikinkiaika on mitä kiinnostavin aikakausi, ja se ansaitsee tulla esitetyksi sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Totuus on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellismpää.

Yle julkaisi vast'ikään jutun, jossa mainostetaan viikinkiteemaista valokuvanäyttelyä. Valitettavasti valokuvien sisällöllä ei ole juuri mitään tekemistä viikinkiajan kanssa, toisin kuin niiden tekijä antaa Ylen haastattelussa ymmärtää.

”Tuimailmeinen soturi katsoo kaukaisuuteen. Miekan terässä ja silmissä kimaltelee tulenliekkejä. Soturin kasvoilla valuu tuoreen veren tummanpunaisia noroja.

Nuori nainen seisoo tuulisella rannalla ja ojentaa kätensä meren jumalalle. Punainen silkkihame liehuu tuulessa.

Tällaisia visioita ja tunnelmia välittää Pieksämäen Poleeni-kulttuurikeskuksessa oleva Jone Matilaisen Road to Valhalla -valokuvanäyttely, joka ammentaa Skandinavian mytologiasta ja viikinkien muinaisesta maailmasta.

– Innostuin viikingeistä, kun luin Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki -kirjat, ja onhan tässä myös tuijotettu Vikings-sarjaa ja katsottu Last Kingdomia. Ne ovat tarjonneet minulle visuaalista inspiraatiota, Matilainen kertoo.”

Valokuvaaja Matilainen jakoi itse haastattelunsa Viikinkihenkiset keskiaikaharrastajat -facebookryhmässä, joka on surullisen kuuluisa ihmisistä, jotka ”harrastavat viikinkiaikaa”, vailla pienintäkään käsitystä siitä mikä oikeasti on viikinkiaikaista, tai millaista ihmisten elämä siihen aikaan todellisuudessa oli.

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että nämä ”viikinkiharrastajat” ovat muodostuneet ihan oikeaksi ongelmaksi viikinkiajan tutkimuksen popularisoinnille, sekä harrastuksensa vakavasti ottaville viikinkiajan historianelävöittäjille. Tiedän monia korkeatasoisia ulkomaisia elävöittäjiä, jotka ovat lopettaneet viikinkiajan elävöittämisen juuri siitä syystä että se esitetään tällaisena ”viikinkiharrastajien” keskuudessa ja populaarikulttuurissa, mikä on omiaan pilaamaan koko aikakauden ja sen harrastajien maineen. Trendi on kansainvälinen ja havaittavissa myös Suomessa.

Valokuvaaja Matilainen mainitsee innostuksen lähteekseen lukemansa kirjat Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki. Näistä ensimmäinen on populaari versio Moilasen erinomaisesta väitöskirjasta, ja oikein hyvä kirja sinänsä, mutta sen kansikuvassa ja nimessä on sorruttu historian vääristelyyn. Kirjan kansikuvassa on käytetty ulkomaisia viikinkiaiheisia arkistovalokuvia, joissa esiintyvien ihmisten asuilla, varusteilla ja kampauksilla ei ole mitään tekemistä viikinkiajan todellisuuden kanssa. Nämä saman kuvapankin kuvat toistuvat uudelleen ja uudelleen erinäisissä viikinkiaikaa käsittelevissä yhteyksissä, vaikka niiden toivoisi häviävän Maan päältä kokonaan. 

Kirjan nimi Viikinkimiekat Suomessa antaa ymmärtää että kyseiset miekat olisivat viikinkien, siis skandinaavisten viikinkiajalla eläneiden merillä liikkuneiden ryöstelijöiden käyttämiä. Todellisuudessa ne (lähes kaikki, mukana saattaa toki olla pari maahamme kulkeutunutta skandinaavista miekkaa) ovat suomalaisten käyttämiä miekkoja (suomalaiset jakaantuivat tuolloin heimoihin, mutta ei mennä nyt siihen). Moilanen itse olisi halunnut kirjalleen nimeksi Viikinkiajan miekat Suomessa, kuulin tämän häneltä itse. Näillä nimillä on selvä merkitysero, ”viikinkimiekat” antaa ymmärtää että miekat olisivat olleet viikinkien käyttämiä, ”viikinkiajan miekat” puolestaan että ne ovat vain peräisin viikinkiajaksi nykyään nimetyltä ajanjaksolta, mikä vastaa paremmin totuutta. 

Kustantaja halusi kuitenkin mediaseksikkyyden maksimoimiseksi nimetä kirjan miekat ”viikinkimiekoiksi”, mikä on mielestäni suuri vääryys. Tämä seikka johti välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen väärinkäsitykseen kun Ylen aamu -TV-ohjelman haastattelussa toimittaja kertoi Moilaselle itselleen hämmästyneensä uutta oppimaansa ”tietoa”, joka kuului seuraavasti: ”Sehän on aika yllättävää näin maallikolle että täällä Suomessa on ollut todella paljon viikinkejä” (suora lainaus). Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa.

Bergsvein Birgissonin Musta viikinki-kirja puolestaan on pseudohistoriallinen teos, joka ei täytä tieteellisen lähdekritiikistön minimiä. Näin ollen se ei ole oikeaa tutkimuskirjallisuutta, vaan enemmänkin fiktiivinen romaani, vaikka yrittääkin esittää olevansa täyttä totta.

Paljon pahempaa esimerkkiä viikinkiajan kuvauksesta saa kuitenkin Matilaisen katsomista TV-sarjoista, Vikingsista ja The Last Kingdomista. History Channel, joka on tuottanut Vikingsin, ei ole enää pitkään aikaan tehnyt mitään mitä voisi kutsua dokumenteiksi, tai muutakaan historiaa ja lähteitä kunnioittavaa tuotantoa. Kanavan ohjelmakarttaa hallitsevat nykyään avaruuden muukalaisista kertovat fiktiiviset pseudodokumentit (Ancient Aliens), joissa yritetään väittää näiden olentojen vierailleen Maassa, ja olleen alullepanijoita suunnilleen kaikissa ihmisen historian kulttuureissa, valtakunnissa ja suurissa rakennushankkeissa. Sanomattakin on selvää jokaiselle täysijärkiselle ihmiselle että nämä ohjelmat ovat täyttä fiktiota.

Vikings-TV-sarja ei esitäkään olevansa dokumentti, vaan ”historiallista fiktiota”. Valitettavasti sarjassa ei ole juuri mitään historiallista. Sarjaa voisi kuvata saagafanifiktioksi, koska se perustuu Ragnar Karvahousun (luit oikein, Loðbrók tarkoittaa karvahousua) saagaan (Ragnars saga loðbrókar) ja muihin saagoihin, jotka on kirjoitettu aikaisintaan 1200-luvulla, useita vuosisatoja niissä kuvailtujen tapahtumien jälkeen. Nämä saagat ovat legendaarisia, eivätkä kerro totuutta menneistä tapahtumista. Ragnaria tuskin koskaan oli olemassa, vaan hänen hahmoonsa on yhdistelty useiden eri olemassa olleiden miesten elämäntarinoita.

Näistä lähtökohdista on tehty Vikings-TV-sarja, joka esittää saagojen tapahtumat totena, ja venyttää aikajanaa miten sattuu, niin että Ragnar olisi sotinut vielä lähes satavuotiaanakin, mikä ei tietenkään ole vähäisessäkään määrin uskottavaa. Kaikkein pahin osa Vikings-sarjassa menneisyyden ymmärryksen ja historianelävöityksen kannalta on sen visuaalinen puoli, eli sarjassa käytetyt vaatteet, varusteet, maskeeraukset ja kampaukset. Niistä kirjaimellisesti mikään ei vastaa historiallisia esikuvia. En ole nähnyt sarjassa yhden yhtä historiallista vaatetta tai varustetta joka olisi tehty oikein, puhumattakaan maskeerauksista ja kampauksista, jotka ovat kuin friikkisirkuksen maskeeraajan pahimmista painajaisista. Valitettavasti niitä kuitenkin matkitaan historianelävöityksessäkin.

Mikään Vikings-sarjassa esitellyistä tyyleistä ei vastaa viikinkiajan todellisuutta. Kampaukset, meikit, tatuoinnit, vaatteet ja varusteet ovat kaikki fantasiaa.

 

Sanottakoon nyt vain että oikeilla viikingeillä ei ollut hipsterien taisteluananas-kampauksia, emo-meikkejä, tai vankilakundien naamatatuointeja, eivätkä he pukeutuneet kuin moottoripyöräjengiläiset nahkaliiveihinsä. Sarjan puvustus on täysin modernia, ja sillä on haettu nimenomaan sitä motoristikerholaisestetiikkaa, joka kaiketi puvustajien tai tuottajien mielestä edustaa nykyajassa lähinnä sitä ”vapautta”, jota viikingit nykyihmisen mielestä edustivat omana aikanaan.

The Last Kingdom -sarjaa en ole henkilökohtaisesti viitsinyt katsoa, mutta olen lukenut Bernard Cornwellin samannimisen kirjan, johon sarja perustuu. Pidin itse alkuperäisteoksesta, mutta esittelyfilmien, kuvien ja Youtube-videoiden perusteella TV-sarja hukkaa kaiken hyvän mitä kirjassa oli, ja kuorruttaa lisäksi koko kakun samalla koproliitilla kuin Vikings-sarjakin. Sarjan puvustus on perinteistä karvabarbaari-osastoa, joka on peräisin 1800-luvun mielikuvituksellisesta romantiikan ajan taiteesta, ei suinkaan minkään historiallisen aikakauden todellisuudesta.

1800-luvun ja 2000-luvun kuvitelmat viikinkiaikaisista sotureista ovat kummatkin yhtä kaukana todellisuudesta. Näkyvin ero on sarvikypärien jääminen pois käytöstä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että mikään muukaan näissä asuissa ei ole oikein. Oikeanpuolimmainen kuva The Last Kingdom-sarjasta.

Näistä lähtökohdista kumpuaa nykyaikainen viikinkiajan kuvasto ja itse määrittelemiensä ”viikinkiharrastajien” inspiraatio. Tämä kaikki on silkkaa fantasiaa, jota kaikeksi pahaksi useimmat rivikatsojat pitävät täytenä totena. Vain näistä lähtökohdista voi syntyä Matilaisen valokuvanäyttelyn kaltaisia kuvia, joita tekijä itse pitää jollain tapaa perusteltuina.

Ylen haastattelussa Matilainen käyttää monta virkettä kertoakseen miten hyvin hän on perehtynyt viikinkiajan pukeutumiseen, ja että se näkyy hänen valokuvissaan. Valitettavasti hänellä ei kuvien perusteella näytä olevan edes perustietoja viikinkiajan pukeutumisesta, jotta hän olisi pätevä arvioimaan omien kuviensa historiallisuutta. Annetaan Matilaisen kertoa omin sanoin:

”Muoviset kilvet ja saksalaisen taiteen stereotypiaan oleellisesti liittyvät hassunhauskat sarvikypärät olisivat Road to Valhalla -näyttelyssä kauhistus.

– Olemme kiinnittäneet runsaasti huomiota siihen, että kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa, Matilainen toteaa.”

Jokaisella netin ”yleisimmät historialliset virhekäsitykset” -listalla mainitaan etteivät viikingit käyttäneet sarvikypäriä, joten tämän toteaminen ei vaadi kummoistakaan perehtyneisyyttä aiheeseen. Tämänkaltainen yksinkertainen huomio voi kuitenkin hämätä aiheesta mitään tietämätöntä lukijaa luulemaan että Matilainen olisi alan asiantuntija.

Vaikka näyttelyn kuvissa ei esiinny sarvikypäriä, ne eivät ole sen aidompia kuvauksia viikinkiajasta kuin kansallisromantiikan ajan mielikuvitukseen perustuvat kuvitelmat viikinkien ulkonäöstä. Tietyt elementit ovat pysyneet samoina, kuten yltiömäinen turkisten käyttö, jotkin toiset asiat taas ovat muuttuneet, sarvikypärien tilalle on tullut lamellihaarniskoita, jotka ovat viikingeille yhtä lailla fantasiaa.

Väite että ”kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa” ei valitettavasti ole lainkaan totta. Aion käydä vielä tämän kirjoitukseni lopuksi läpi Ylen jutussa esitetyt kuvat, oikaistakseni niissä esiintyviä yleisiä harhakäsityksiä. Ilmiselvästi tämä on tarpeen, koska nämä samat virheet toistuvat kerta toisensa perään mitä moninaisimmissa julkaisuissa, joita helposti erehdytään pitämään tarkkoina kuvauksina viikinkiaikaisesta pukeutumisesta.

Matilainen sanoo:

”Aitouteen on panostettu tutkimalla historiallisia materiaaleja ja värejä sekä niiden symboliikkaa. Esimerkiksi hautalöytöjen perusteella viikinkinaisilla oli myös näyttäviä silkkivaatteita.”

Minun on tutkijana vaikea ymmärtää miten ihmiselle syntyy käsitys siitä että jotain asiaa on tutkittu, jos sitä ei ole tutkittu alkuunkaan kunnolla. Ymmärrän että maallikoille ei ole selvää mitkä ovat oikeita historiallisia ja arkeologisia alkuperäislähteitä, ja mitkä eivät, mutta tieteellisen kirjallisuuden ja TV-sarjojen välisen eron luulisi olevan selvän kenelle tahansa. Kuvista ei käy ilmi että kuvaaja olisi tutkinut oikeaa viikinkiajan pukeutumista, vaan niistä paistavat läpi edellämainituista TV-sarjoista ja muusta populaarikulttuurin kuvastosta saadut vaikutteet, jotka eivät perustu tieteelliselle tiedolle.

Otetaan esimerkiksi mainitut silkkivaatteet. Viikinkiajalta on Skandinaviasta ja Suomestakin löytynyt todisteita silkin käytöstä vaatetuksessa. Tästä monet lehdet, verkkosivut ja muut populaarijulkaisut ovat vetäneet suoran johtopäätöksen että viikinkiajalla pukeuduttiin silkkisiin vaatteisiin. Todellisuudessa löydöt ovat hyvin harvinaisia, ja silkin käyttö rajoittui pieniin yksityiskohtiin vaatetuksessa, kuten kauluksien ja hihansuiden koristenauhoihin. Mitään kokonaisia silkkitakkeja ja -mekkoja tuskin oli olemassa, koska sellaisista ei ole löytynyt todisteita, ja ne olisivat olleet mielettömän kalliita. Kaikki löydetyt silkkijäänteet on leikattu ohuiksi suikaleiksi, joilla vaatteita on koristettu, ja niihinkin oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla ihmisillä. Suurin osa pukeutui villaisiin vaatteisiin. 

Kokosilkkiset mekot ja takit, joita surullisenkuuluisissa Tanskan kansallismuseon uuden viikinkinäyttelyn valokuvissa esitellään, ovat sikäläisen taiteilijan Jim Lyngvildin mielikuvitusta. En ymmärrä miksi arvostettu Tanskan kansallismuseo antoi viikinkiajasta kertovan näyttelyn suunnittelun päävastuun taiteilijalle, eikä ammattitutkijalle. Museoiden tulisi ylläpitää tieteellistä tietoa ja esitellä sitä katsojille. Nykyinen näyttely voi helposti harhaanjohtaa valtayleisöä, koska perusoletuksena on että museoissa esitetyt asiat ovat tosia.

Tanskalaisen taiteilijan Jim Lyngvildin kuvien viikinkiaikaiset ihmiset on puettu ylettömiin silkki- ja turkisvaatteisiin, vaikka lähteet eivät tue tällaista pukeutumista. Valitettavasti kuvat ovat esillä Tanskan kansallismuseossa, mikä saa kävijän erheellisesti luulemaan niiden edustavan tieteellistä näkemystä.

”Populaarikulttuuri ja viihde ovat pönkittäneet jo pitkään kuvaa viikingeistä sotaisina ja alkukantaisina barbaareina, joiden tähtäimessä on ollut kaiken täysimittainen tuhoaminen. Tasapuolisempaa tietoa viikingeistä ryhdyttiin tarjoamaan 2000-luvun alkupuolella. Tuoreet tutkimukset ovat antaneet osviittaa hieman erilaisesta menosta ja meiningistä.”

En ihan ymmärrä mistä ”tasapuolisemmasta” tiedosta tässä puhutaan. Tästä käy selvästi ilmi että niin valokuvaajalla kuin toimittajallakin on vaikeuksia erotella populaarikulttuurin käsitys viikingeistä tieteellisestä lähestymistavasta. Ei tieteessä ole enää pitkiin aikoihin pidetty viikinkiajan skandinaaveja ”alkukantaisina barbaareina”, jos milloinkaan. Kyllä tällaiset asenteelliset käsitykset ovat tulleet ihan muualta kuin tieteellisen tutkimuksen piiristä, alun perin kristityiltä aikalaiskirjoittajilta, jotka pelkäsivät viikinkien hyökkäyksiä ja pitivät heitä raakalaismaisina pakanoina.

Surkuhupaisaa on että heiluri on kiepsahtanut toiseen ääripäähän. Kun vielä viime vuosisadan puolivälissä tehdyissä elokuvissa viikingit esitettiin ilman muuta raakalaismaisina pahiksina, koska he olivat pakanoita, nykyajan kristillisyyttä kammoksuvassa ilmapiirissä tehdyissä mediatuotteissa viikingit ovat muuttuneet hyviksiksi, vaikka ovatkin edelleen väkivaltaisia ja impulsiivisia barbaareja. 

Mikään viikinkien kuvauksessa populaarikulttuurissa ei ole muuttunut todenmukaisempaan suuntaan viimeisen parin sadan vuoden aikana, ainoastaan käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa on muuttunut. Edelleen viikingit riehuvat ja rellestävät kuin raivopäiset hullut, syövät sieniä ja joutuvat berserkkipsykoosin valtaan (mikä on muuten täysi myytti), ja tappavat surutta niin sotilaat kuin siviilitkin, mutta nyt se onkin muuttunut hyväksi asiaksi. 

Viikinkien uhreiksi ennen joutuneet viattomat ja hurskaat munkit ja hyveelliset kristikunnan soturit kuvataan nykyään korruptoituneiksi kiihkouskovaisiksi ja pahan suurvallan kätyreiksi, joita vastaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa edustavat vallankumoukselliset viikingit kamppailevat altavastaajan asemasta käsin, mutta urheutensa takia voitokkaina.

”– Sieltä taustalta on löytynyt yhteiskunta, jossa on vallinnut tasa-arvo ja jota on leimannut yleinen siisteys ja järjestys. [...] Matilainen kertoo.”

Tasa-arvo on moderni käsite, jota ei ollut viikinkiaikana olemassa. Viikinkiajan skandinaavisia tai suomalaisia yhteiskuntia ei millään mittarilla voida kutsua tasa-arvoisiksi. Ihan pienenä esimerkkinä tuohon aikaan orjuus oli yleistä. Minkään orjuutta käyttäneen yhteisön tai kulttuurin kutsuminen tasa-arvoiseksi ei ole vain väärin, se on myös loukkaavaa sekä tasa-arvopyrkimyksiä, että niitä miljoonia ihmisiä kohtaan, jotka ovat historian saatossa eläneet orjina.

Harhakäsitys viikinkiajan tasa-arvoisuudesta on syntynyt feministisen historiankirjoituksen sivutuotteena. Kyseisessä historiankirjoituksen tyylissä on korostettu naisnäkökulmaa nyt jo useiden vuosikymmenten ajan. Uudessa näkökulmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja se voi tuoda mielenkiintoista uutta tietoa menneisyydestämme, mutta naisen roolin ylikorostaminen etenkin juuri viikinkiaikaa koskevassa kirjallisuudessa on luonut sen laajalle levinneen harhakäsityksen, että viikinkiaikainen yhteiskunta olisi ollut jotenkin nykyaikaan verrattavasti tasavertainen kummallekin sukupuolelle. Nykyajan tasa-arvopyrkimykset ovat tärkeitä jo itsessään, eikä niitä tarvitse yrittää perustella menneisyydellä, josta tasa-arvoisten yhteiskuntien löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Viikinkiajan yhteiskunta perustui mm. sukupuolirooleille, jotka olivat paljon tiukemmat kuin nykyään. Roolit näkyivät kaikkialla ammateista kodin töihin ja pukeutumiseen. Jos senaikainen mies pukeutui vaatteeseen, jonka pääntie oli riittävän iso että siitä olisi voinut nainen imettää, tämä oli niin suuri häväistys ei pelkästään miestä itseään, vaan hänen vaimoansakin kohtaan, että vaimolla oli tällä perusteella oikeus ottaa miehestään avioero. Kirjallisten lähteiden mukaan naisellisten vaatteiden pitäminen ei ollut miehille sallittua, eikä miehisten naisille, vaan se oli häpeällistä. Nykyään kukaan ei silmäänsä räpäytä nähdessään naisen jolla on hameen sijasta housut yllään.

Viikinkiajan miehen ja naisen roolit eivät missään tapauksessa olleet samanlaisia kuin nykyään, ja sitä on ehkä vaikea ymmärtää kun on kasvanut nykyaikaisessa kulttuurissa, joka on niin erilainen kuin tuhat vuotta sitten vallinnut kulttuuri. Voidaan toki sanoa että viikinkiaikaisessa skandinaavisessa kulttuurissa naisten asema oli hieman vähemmän riippuvainen miehistä kuin joissain toisissa vanhoissa kulttuureissa, kuten nyt vaikka klassisessa Ateenassa, mutta nykyisen tasa-arvon määritelmiä ei mikään viikinkiaikainen yhteisö täytä. 

Oma tila ja kotitalo oli viikinkiajalla naisen valtakuntaa, ja emäntä piti huolta lasten varhaiskasvatuksen lisäksi talon avaimista ja varallisuudesta, ja päätti muun muassa talouteen hankittavista orjista. Raskaiden peltotöiden lisäksi kotitilan ulkopuoliset työt, kuten kaukokauppa ja eränkäynti, ryöstelystä nyt puhumattakaan, katsottiin miesten toimiksi. Myös harvojen naisten haudoista on löytynyt kaupankäyntiin viittaavaa esineistöä, kuten vaa'an punnuksia, joten ei ole poissuljettua että esimerkiksi pariskunnat ovat pyörittäneet paikallista kauppaliiketoimintaa, joskin tämä lienee ollut epätavallista.

On myös ymmärrettävää että aikaisemmin vain teinipojille luodut voimafantasiat on haluttu nykyään ulottaa koskemaan myös tyttöjä, mutta tämä ei tee miekkaa käyttelevistä kilpineidoista yhtään sen todellisempia kuin niistä lohikäärmeistä ja jättiläisistä jotka samoissa legendaarisissa saagoissa esiintyvät. Tässä kirjoituksessani en aio kirjoittaa Birkan ”soturinaisesta” muuta kuin että kyseinen löytö on osin tulkittu väärin, että sen uutisointi lähti aivan lapasesta, ja lupaan palata tähän moderniin myyttiin joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

”Matilainen kuvasi Road to Valhallaa muun muassa Rosalan Viikinkikeskuksessa Kemiön saarella. Vaikka näyttelyn kuvien detaljeissa jyllää historia, on kuvissa Matilaisen mukaan romanttinen pohjavire. Sitä kun olisi ollut vaikea välttää.”

En tiedä mikä toimittajan mielestä kuvien yksityiskohdissa on sitä ”jylläävää historiaa”, mutta Rosalan viikinkikeskuksen rakennuksista on sanottava etteivät ne ole rekonstruktioita mistään viikinkiaikaisista taloista, eivätkä ne edusta rakennustekniikoiltaan tai -tyyliltään mitään mitä viikinkiajalla oikeasti oli olemassa. Kyseessä on perheyrityksen omistama 90-luvulla rakennettu turisteille suunnattu viikinkiaiheinen teemapuisto, joka ei perustu arkeologisiin esimerkkeihin.

”Romanttinen pohjavire” luultavasti tarkoittaa että Matilainen on halunnut tehdä kuvansa siitä lähtökohdasta miltä viikinkiajan olisi hänen mielestään pitänyt näyttää, ei siitä miltä se oikeasti on näyttänyt, niinhän romantiikan ajallakin tehtiin.

”– Jos olisin tehnyt kahdenkymmenen valokuvan näyttelyn, jossa viikinkiajan ihmiset kuorivat perunoita ja paloittelevat possunpotkaa, kuvat varmaan olisivat uskollisempia arkitodellisuudelle. Tämä on kuitenkin taidenäyttely, joten tämänkaltainen symbolismi on perustelua ja samalla myös inspiroivampaa katsojalle.”

Taide ei ole mikään peruste hylätä kaikkea mitä jostakin aiheesta tiedetään, tehdä jotain hatusta vedettyä, ja sitten kertoa miten nyt on tehty asiat oikein ja lähteitä kunnioittaen. Mitään ongelmaa ei tässä valokuvakavalkadissa olisi, mikäli kuvat olisi nimetty joksikin muuksi kuin ”viikinkikuviksi”, ja niitä ei yritettäisi perustella kansallisessa viestimessä totuudenmukaisiksi kuvituksiksi menneisyydestä. Nämä kuvat ovat fantasiaa ja silläkin on paikkansa, mutta fantasia pitää tunnustaa fantasiaksi.

Taiteilijan vapaus on vaikea käsite, koska vaikka taiteilijalla toki on oikeus tehdä mitä tahansa ja kutsua sitä taiteekseen, on myös kunnioitettava muiden ihmisten ammattitaitoa. Ei pitäisi astua vaikkapa historioitsijoiden tai arkeologien tontille esittämään perusteettomia väitteitä heidän tutkimuskohteistaan. Jokaisen tulisi ymmärtää että menneisyyden ymmärtäminen hyvin vaatii ammattitasoista tutkimusta, eikä se tapahdu tuosta vain. On loukkaus minun ammattikuntaani kohtaan että arkeologiseen aineistoon perehtymätön taiteilija esiintyy Ylen haastattelussa tämän alan tuntijana, ja esittää siitä epätosia väitteitä kaiken kansan luettavaksi. Toivoisin Ylen kaltaiselta valtamedialta vastuullisempaa journalismia, sillä faktantarkistus näyttää tässä jutussa olevan sivuutettu kokonaan.

Jutussa kuvaillut ”katsojaa inspiroivat symbolismit” on kuulemma saatu aikaan aidon ihmisen pääkallon, oikean hirven sydämen ja naudanveren avulla, sekä kuuntelemalla metalli- ja folk-musiikkia.

”– Aidon veren tuoksu ja tietynlaisen musiikin kuunteleminen veivät minua ja malleja syvemmälle oikeaan fiilikseen, Matilainen summaa.”

On tietysti jokaisen oma asia mistä inspiroituu, mutta tällainen verenhurmeinen pakanafanitus ja metallimusiikilla aikaansaatu hurmoksellisuus on kyllä varsin kaukana viikinkiajan arkielämästä. Voisi myös ihan aiheellisesti kysyä onko vainajia kunnioittavaa käyttää joskus eläneen ihmisen pääkalloa kuvausrekvisiittana aikuisten fantasialeikeissä?

Viikingit eivät muuten koskaan kuorineet perunoita, sillä peruna tuli Pohjolaan vasta uudella ajalla, kyseinen juures kun on peräisin Etelä-Amerikasta.

Seuraavaksi paneudun itse valokuviin, oikaistakseni muutamia viikinkiaikaan usein liitettyjä harhakäsityksiä.

Kuva, Jone Matilainen: Taiston tiimellyksessä.

Kuvassa esiintyy vanha harmaapartainen mies oletettavasti viikinkipäällikön tai -soturin roolissa. Jostain syystä vanhuus yhdistetään nykyään usein viikinkisoturin rooliin, ja monet kuvat tällaisista hahmoista esittävät nimenomaan vanhoja valkopartaisia miehiä. Todellisuudessa ikä jolloin viikinkiretkiä tehtiin oli varsin alhainen, eikä näillä retkillä varmasti montaakaan yli nelikymppistä ollut mukana. Miehen kasvot ovat verenroiskeiden peitossa, mutta miekka on yllättäen puhdas. Miekasta ei näy kuin terä, mikä on varmaankin hyvä, sillä teräkään ei ole ihan oikean muotoinen, tämä on kuitenkin melko mitätön virhe.

Miehen silmän yli kulkee otsasta poskeen asti mustalla maalattu rantu, joka luultavasti esittää sotamaalia. Vaikka tällaista viikingeistä inspiroituneessa populaarikulttuurissa näkyykin, eivät oikeat viikingit maalanneet itseään sotaa varten. Miehen kampaus on tyypillinen ”Ragnar-malli”, tai ”taisteluananas”, joka lienee kopioitu Vikings -TV-sarjasta. Se on sarjan tekijöiden keksintöä. Tällainen päältä pitkä ja sivuilta lyhyt tyyli ilmeisesti puhuttelee monia viikinkiharrastajia, ehkä koska se saa ihmisen näyttämään pidemmältä kuin onkaan.

Hartioillaan kuvan miehellä on jonkin eläimen harmaaturkkinen talja. Nykyään yleisen harhakäsityksen mukaan eläinten taljoja pidettiin tällä tapaa hartioilla viikinkiajalla (tai joskus historiassa), ja tämän ulkoasupiirteen ovat popularisoineet Game of Thronesin ja Vikingsin kaltaiset TV-sarjat. Tälle tyylille ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, ja luultavasti se olisi aikalaisten silmissä näyttänyt villi-ihmisen pukeutumiselta. Viikinkiajan rikkaat miehet ja naiset koristivat vartalonsa hyvälaatuisista kankaista tehdyillä värikkäillä vaatteilla, eivät suinkaan kaiken maailman likaisenharmailla karvareuhkoilla. Ymmärrän kyllä näitten turkkien viehätyksen viikinkiharrastajien keskuudessa, ne nimittäin saavat hartiat näyttämään monta kertaa suuremmilta kuin ovatkaan.

Miehen kaulassa roikkuu suurikokoinen Thorin vasara. Tuosta esineestä on nykyaikana muodostunut viikinkiajan symboli, josta viikinkiharrastajat ja pakanemetallifanit tunnistavat toisensa kaupungilla ja festivaaleilla. Harmi vain että tämä miehisyyden symboli oli itse asiassa suurimmaksi osaksi naisten koru. Suurin osa Thorin vasaroista on nimittäin löydetty naisten haudoista, ja miesten haudoissa esiintyy vain pienikokoisia vasaroita, ja niitäkin hyvin harvoin.

Vartalonsa suojana kuvan miehellä on lamellihaarniska, joka koostuu pienistä metallilevyistä (lamelleista), jotka on nyöritetty toisiinsa kiinni. Tällaisia haarniskoja oli olemassa, mutta viikinkiajan skandinaavit eivät niitä käyttäneet, vaan ne kuuluivat Keski-Aasian paimentolaiskansojen varustukseen. Birkan viikinkiaikaisesta kaupungista Ruotsista on löytynyt panssarilamelleja, mutta niiden konteksti ei ole skandinaavinen, vaan ne ovat kuuluneet mitä luultavimmin kasaaripalkkasoturille, alun perin Keski-Aasiasta. Ainoa panssarityyppi, jota viikingit käyttivät, oli rengaspanssari. Toki suurin osa lähti taisteluun ilman panssaria ja kypärää, koska heillä ei ollut niihin varaa.

Lamellipanssareista on tullut hirvittävän suosittuja viikinkiajan taisteluelävöityksessä, koska ne suojaavat hyvin tylppien aseiden iskuilta. Kuten useimmat näkemäni tällaiset haarniskat, on tämäkin koottu lamelleista, jotka ovat samaa muotoa kuin Visbyn vuoden 1361 taistelusta löytyneet, ja täysin erilaisia kuin Birkasta löytyneet viikinkiaikaiset lamellit.

Kuvan nimi on ”Taistelun tiimellyksessä”, mutta siitä puuttuu kokonaan toiminta. Kuva on niin pysähtynyt kuin voi olla, eikä näin ollen tee nimelleen lainkaan oikeutta, mutta tämä on toki vain henkilökohtainen mielipiteeni.

 

Kuva, Jone Matilainen: Laiva. 

Toisessa kuvassa esiintyy nainen hiekkarannalla miekka kädessään, ja rantaa on lähestymässä laiva. Laivan purjeessa on Harald Hirmuisesta tuttu punavalkoraidoitus, jollaisesta ei ole todisteita. Sen lisäksi laiva käyttää samaan aikaan sekä airoja että purjetta, mitä ei juuri koskaan tehty.

Kuvan pääosassa on naisen tuulessa hulmuava kirkkaanpunainen mekko. Mekko esittää viikinkiaikaista olkainmekkoa, joka oli käytössä mm. Ruotsissa, mutta se on sekä muodoltaan että materiaaliltaan vääränlainen. Kokosilkkisiä mekkoja ei ollut olemassa viikinkiajan Skandinaviassa, eikä kellään olisi ollut sellaiseen varaa. Mekko on helmastaan aivan liian pitkä, tuon ajan vaatteet eivät laahanneet maata kävellessä. Mekon takaosa on kiristetty korsettimaisilla nyöreillä, mikä ei myöskään ole ajanmukaista.

Naisella ei näyttäisi olevan lainkaan olkainmekon kanssa käytettäviä suuria pronssisia olkasolkia, eikä hänellä ole kenkiä jalassaan. Tämä ei luo kuvaa varakkaasta ihmisestä, mikä on räikeässä ristiriidassa silkin käytön kanssa.

Naisen hiukset hulmuavat vapaina tuulessa pienille leteille punottuina, vaikka tällaisesta hiustyylistä ei ole todisteita. Viikinkiajan hiustyyleistä tiedetään kuitenkin jonkin verran, ja kuvalähteiden mukaan naisten hiukset pidettiin pitkällä poninhännällä takaraivolla. Useimmat naiset toki peittivät hiuksensa hunnuilla tai muilla päähineillä, koska se oli tuolloin siveellistä. Valitettavan usein naisviikinkiharrastajien keskuudessa näkee pukeutumista, joka korostaa seksuaalisuutta, vaikka tätä yritettiin nimenomaan entisaikoina välttää, ja sillä tavoin pukeutunutta naista olisi saatettu pitää halpana, moraalittomana ja vaimoksi kelpaamattomana.

Naisen otsan ja nenän yli on maalattu punertavalla värillä kaarevia viivoja, ilmeisesti jälleen joko sotamaalia, tai jotakin šamanismiin viittaavaa. Tällaiset hippien Burning Man -festivaaleilla itselleen maalaamat intiaani-inspiroituneet kuviot eivät lainkaan kuulu viikinkiajan Pohjolaan.

Naisella on kädessään miekka, joka on ehkä etäisesti hyvin myöhäisen viikinkiajan parin Norjasta ja Isosta-Britanniasta löydetyn miekan kaltainen (mm. Cawoodin miekka 1100-luvun alusta). Kuitenkin sen mustalle takopinnalle jätetty terän ura kertoo nykyajan seppien ”rustiikkisesta” estetiikan tajusta, eikä olisi kelvannut peilikirkkaita miekanteriä ihannoineille varhaiskeskiajan ihmisille, sillä se näyttää keskeneräiseltä tekeleeltä.

Miksi tällä silkkimekkoon pukeutuneella naisella ylipäätään on miekka kädessään? En keksi sille mitään muuta syytä kuin että hänen miehensä on sen unohtanut, ja laiva on kääntynyt takaisin sitä hakemaan.

 

Kuva, Jone Matilainen: Kohtaloon sidottu.

Kolmannessa kuvassa on aiempaa nuorempi mies, joka on ottamassa vastaan hirven sydäntä vastapäätään seisovalta naiselta. Hämäräksi jää mitä eläimen sydän symboloi, koska minä en tunne tällaista riittiä viikinkiajalta. Tuolloin uhrattiin kyllä eläimiä, mutta niiden veri pirskoteltiin alttarille ja niiden liha syötiin suurissa pidoissa, eikä sydämellä ollut tuntemieni lähteiden mukaan mitään suurta merkitystä.

Miehen pää on ajeltu kaljuksi, ja hänen leukapartansa on letitetty. Jälleen tyyli josta ei ole todisteita, mutta joka on varsin suosittu niin Vikings-sarjassa kuin viikinkiharrastajienkin keskuudessa.

Miehellä on yllään hihaton rengaspanssaripaita, joka on mallia tein-itse-ja-säästin. Näitä kaikki larppaajat väkersivät takavuosina kotonaan, ja niitä kaikkia yhdistää se että ne on tehty niittaamattomista ja liian suurista renkaista. Viikinkiaikaisissa rengaspaidoissa oli lisäksi lyhyet hihat, jotka tästä puuttuvat kokonaan.

Miksi tämänkin miehen kasvot ovat veren peitossa? Onko mies tulossa suoraan taistelusta johonkin uhritilaisuuteen? Tuolloinkin olisi varmasti ollut epäkunnioittavaa jumalia kohtaan suorittaa uskonnollinen riitti yltä päältä kuran ja veren peitossa. Tässä korostuu jälleen likaisuuden estetiikka, vaikka Matilainen itse sanoi aiemmin lukeneensa että viikingit arvostivat puhtautta.

Kuvan nainen on puettu mustaan modernista kankaasta tehtyyn kaapuun, jossa on liian suuri huppu, hän muistuttaakin uudenaikaista viikatemies-hahmoa, mitä lienee tässä haettu. Naisen päässä on epämääräinen ketunturkin repale, jolla on mahdollisesti yritetty luoda jotain yhteyttä ”toteemieläimen” kaltaiseen ajatukseen. Nykyään on myös erittäin suosittua maalata tällaisten ”šamaanihahmojen” koko otsa ja silmienympärys mustaksi, koska se näyttää pelottavalta ja mystiseltä. Tarpeetonta lienee sanoa ettei siitä ole todisteita.

Šamaanit eivät edes kuulu viikinkiajan skandinaaviseen kulttuuriin, vaan Siperian kansojen metsästäjä-keräilijä-kulttuureihin. Sen sijaan Skandinaviassa oli näkijöitä, joita kutsuttiin nimellä völva. Völvat olivat naispuolisia rituaalieksperttejä, kuten arkeologit tykkäävät sanoa, ja heidän tunnusmerkkejään oli kolme: taikasauva, riittiin kuuluva laulu, sekä istuin, jolla istuen he näkivät näkynsä tyttöjen tanssiessa heidän ympärillään. Tämän kuvan naisella ei ole yhtään völvan tunnusmerkkiä.

 

Kuva, Jone Matilainen: Päällikön salissa.

Neljännessä kuvassa istuu jälleen vanha harmaapartainen mies yksin hämärän huoneen takaseinustalla.

Mies on kaukana, joten hänen vaatteistaan on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta ainakin housut näyttävät siltä etteivät ne ole riittävän leveät ollakseen kunnolliset pussihousut, eivätkä tarpeeksi kapeat ollakseen kapeat housut, joita viikinkiaikana myös käytettiin. Asun yläosa näyttää siltä kuin siinä ei olisi lantion alle ulottuvaa helmaa lainkaan, vaikka viikinkiaikaisissa mekoissa (kyllä, se on mekko myös miehille, ei tunika) oli pitkät helmat, vähintään puoleen reiteen, ellei polveen asti. Mikäli hihoja ei ole kääritty, vaan ne päättyvät kyynärpäähän, ovat ne myös liian lyhyet. Mekon vihreä väri on epätavallinen, sillä etenkin rikkaiden miesten haudoissa niin Suomessa kuin Skandinaviassakin toistuvat viikinkiajalla lähinnä sininen ja punainen. Vihreä ei toki ole mahdoton väri, joten se ei sinällään ole virhe.

Sen sijaan kokonainen ja työstämätön eläimentalja hartioilla on virhe. Rikkaiden päällysvaatteisiin saatettiin joskus tehdä turkisvuori tai -reunus, mutta pelkkiä taljoja ei käytetty asusteena tällä tavoin. Eihän se edes lämmittäisi kunnolla, koska sitä ei ole ommeltu vaatteen muotoon, joten monen elävöittäjän puolustusargumentti taljojen käytölle lämmitystarkoituksessa ei ole kovin hyvä.

Tässä kuvassa on haettu vahvasti vanhaa kunnon Conan-barbaari -estetiikkaa, jopa harmaa parta, talja hartioilla ja keihäs tuovat mieleen tämän kuvan Arskasta valtaistuimella. Kuvan päälliköltä kuitenkin puuttuu henkilökunta, mies on varsin orvon näköinen tyhjän salinsa seinustalla. Mitä varten päällikkö pitelisi keihästään istuessaan salissaan? Miekka, päällikön vallan tunnus, sen sijaan on lattialla. Keihään terän ei ole aivan oikean muotoinen.

En aio kommentoida talon sisustusta tässä, koska kirjoitin Rosalan viikinkikeskuksesta jo aiemmin. Sanottakoon nyt kuitenkin että viikinkiajalla oli olemassa höyliä, joten ei ole mitään syytä miksi silloiset pöydänpinnat olisi veistetty kirveellä epätasaisiksi.

 

Kuva, Jone Matilainen: Takoja.

Viidennessä kuvassa parrakas pitkähiuksinen mies takoo metallia niin että valtava määrä kipinöitä sinkoilee.

Seppiä on ollut iät ajat. Mikään tässä kuvassa ei viittaa viikinkiaikaan, paitsi tietysti sepän kaulassa roikkuva naisten käyttämä Thorin vasara. Ikään kuin kuvan seppää ei oltaisi viitsitty vaatettaa ollenkaan kuvaussessiota varten, vaan hän vain esiintyisi omissa kuteissaan. Nahkaessu kiinnikkeineen on silmiinpistävän moderni, samoin hänen heavy metal -rannekkeensa ja tatuointinsa.

Taustalla näkyvän kaltaista tiilirakennusta ei ollut viikinkiajalla olemassa, vaan talot olivat pääasiassa puuta. Vaikka voisi kuvitella että sepäntyössä käytettävät välineet eivät olisi muuttuneet lainkaan vuosisatojen kuluessa, kyllä ne ovat. Tämänmallisia valtavan suuria sarvialasimia alkoi tulla käyttöön vasta uudella ajalla. Viikinkiaikaiset alasimet olivat vain lekanpään kokoisia enemmän tai vähemmän nelikulmaisia möhkäleitä. Tällaisen alasimen valmistamiseen olisi mennyt aivan liikaa rautaa, eikä sellaisia yksinkertaisesti ollut olemassa.

Lentävät kipinät saadaan maksimoitua kastelemalla alasin ja vasara vedellä ennen taontaa, kyseinen ”märkätaonnan” tekniikka tunnetaan Japanista, viikinkiajalta sellaisesta ei ole todisteita. On myös mahdollista että tässä kuvassa ei ole käytetty vettä alasimella, vaan kysessä on vain onnekas sattuma.

 

Kuva, Jone Matilainen: Matkaanlähtijä.

Kuudenneessa kuvassa vanha harmaapartainen mies seisoo laivan keulassa tuijottaen kaukaisuuteen valtava kirves kädessään.

Rosalan viikinkikeskuksen takapihalla kuvattu laiva on oikeasti moderni moottoroitu vene, joka on muutettu viikinkilaivan näköiseksi enemmän tai vähemmän menestyksellisesti. Masto on tehty puhelinpylväästä ja laiva kulkee oikeasti moottorilla, tai kulki silloin kun kulki. Airot ovat lähinnä koristeina.

Tässä kuvassa aiemman kuvan päällikön vaatetus näkyy selvästi, ja se ei anna aihetta riemuun. Hänen vihreän mekkonsa materiaalia on vaikea sanoa, mutta se ei näytä kovinkaan paljon villalta, joka oli vaatteiden pääasiallinen materiaali tuohon aikaan. Pellavaa kun ei juuri pysty luonnonväreillä värjäämään niin että väristä tulisi tumma ja haalistumaton.

Vaatteen koristeet eivät vastaa hautalöytöjä, eikä sen lyhyille hihoille löydy vastinetta viikinkiajan arkeologiasta tai kuvalähteistä. Olkataljasta en jaksa valittaa enää uudestaan.

Miehen kupeella roikkuu miekka, mutta se on aivan liian alhaalla, miekan pitäisi asettua ponnestaan melkein kainalon korkeudelle. Useimmat miekankahvat oli koristeltu metallilankaupotuksin, mitä tämä ei ole. Sen muodosta on kuvakulman takia paha mennä sanomaan juuri mitään.

Sen sijaan miehen kirves on aivan hirvittävä. Se näyttää siltä kuin epäpätevä seppä olisi laiskana päivänä vain leikannut peltilevystä kappaleita ja niitannut ne yhteen. Tälla tavalla ei koskaan tehty kirveitä viikinkiajalla, tai juuri muulloinkaan. Kirveen terän muoto ei ole lähelläkään viikinkiaikaisia kirvesmalleja, ja sen terän pituus on kaksi kertaa suurempi kuin suurimmissa aikakauden kirveissä.

Taaempana kuvassa oleva kilpi on yhtä lailla kauhistuttavan huono. Sitä ei ole päällystetty mitenkään, joten se hajoaisi oikeassa taistelukäytössä hetkessä kappaleiksi. Kaikki viikinkiaikaiset kilvet oli todellisuudessa päällystetty nahalla, joten niiden laudoitus ei näkynyt päällepäin. Kilven kuvio ja maalit eivät ole aikakautisia, mutta ainakaan siinä ei esiinny räikeästi moderneja kuvioita, kuten 1600-luvun Vegvisir-symbolia, lohikäärmeitä, Thorin vasaroita, tai jotakin muuta esittävää, mitä ei koskaan maalattu kilpiin.

 

Kuva, Jone Matilainen: Alku ja loppu.

”Jää ja tuli - luominen ja tuho, ikuinen kehä”, kuvaan liittyvässä tarinassa kerrotaan. G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -tulee ensimmäisenä mieleen. Kuvassa on kaksi miestä, joista vanhempi on polvensa päällä maassa, huutaa täyttä kurkkua, ja osoittaa kädellään sekä toisessa kädessä olevalla miekalla nuorempaa miestä, joka puhaltaa tulta ilmaan.

Tulennielentä on hienonnäköinen sirkustemppu, ja valitettavan yleinen klišee historiaelokuvissa, joiden markkinakohtauksista lähes jokaisessa on tulta puhaltavia sirkustaiteilijoita. Tällaiset temput eivät tietenkään kuulu viikinkiajalle, etenkään kun ne tehdään sytytysnestettä puhaltamalla.

Miesten vaatetuksesta on vaikea saada selvää pimeyden takia, mutta nuoremman miehen kenkien muoto on täsmälleen sama kuin nykyaikaisissa maihinnousukengissä. Olisihan ne voinut yrittää piilottaa vähän paremmin.

Kummallakin on tietenkin pakolliset eläimenraadot hartioillaan, ja vanhemmalta mieheltä puuttuvat hihat kokonaan. Hänen lamellihaarniskansa on keskeltä auki, ja hänellä on oikean kyynärvartensa ympärillä kehno replika Ruotsin Valsgärden hauta 8:n soturin käsivarsisuojasta, joka on peräisin viikinkiaikaa edeltäneeltä vendeliajalta. Se on siis viikinkiajalle liian vanha, eivätkä viikinkiajan soturit käyttäneet minkäänlaisia käsisuojia.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan kuvat eivät ole teknisesti huonoja, vaikka vähän klišeisiä ja ennalta arvattavia ovatkin. Voiko viikinkihenkistä kuvasarjaa tehdäkään ilman laivan kokassa seisovaa viikinkiä, valtaistuimellaan istuvaa päällikköä, horisontissa siintävää laivaa tarkkailevaa naista, seppää takomassa kipinät sinkoillen, mustakaapuista maalinaamaista šamaaninaista, tai vanhaa partasuista soturia miekkansa kanssa tuijottamassa? Onneksi kuvastosta puuttuvat kuvaajaa kohti juoksevat ja kirvestä heiluttavat berserkit suu huutoon avautuneena ja vihainen ilme naamallaan, sekä ilmiselvä naissoturikuvasto, vaikka yhdellä naisella miekka onkin kädessään.

Ja kuten jo sanoin, pahinta ei ole kuvien sisältö, vaan se että tällaisia kuvia esitellään faktankaltaisena sisältönä suurelle yleisölle valtakunnallisessa mediassa.

Toivon todella että tämä karvabarbaarikuvasto muuttuu pikku hiljaa paremmaksi, ja viikinkiharrastajiksi itseään kutsuvat ihmiset luopuvat näistä epärealistisista haavekuvitelmistaan siitä mitä viikinkiajan olisi heidän mielestään pitänyt olla. Tässä ei auta muu kuin valistus, ja siihen olen pyrkinyt tälläkin kuva-analyysilläni. Olisipa kiva nähdä laadukkaita valokuvia viikinkiajan ihmisistä, joissa heidät on puettu oikein, ja he tekevät aikakaudelle tyypillisiä askareita iänikuisten soturikuvitelmien ja muiden sijaan, vaikka sitten sitä nauriiden (ei perunoiden) kuorimista. Siinä olisi taiteilijallekin vähän enemmän haastetta, ettei aina mentäisi sitä tutuinta ja turvallisinta reittiä.