Viikinkiajan kuvaus populaarikulttuurissa, sekä erään valokuvanäyttelyn arvostelu

Jos Pohjoismaiden historiasta pitäisi valita kiinnostavin menneisyyden ajanjakso, viikinkiaika nousisi varmasti monen nykyihmisen vastauksessa kärkisijoille. Viikinkiaika on tänä päivänä erittäin suosittu aikakausi, ja viikingit kiehtovat ihmisiä heihin liitettyjen lukuisten romanttisten kuvitelmien ansiosta. Viikingeistä on muodostunut nyt kaksituhatluvulla populaarikulttuurin peruskuvastoa, ja heitä näkee kirjoissa, lehdissä, sarjakuvissa, leluissa, elokuvissa, TV-sarjoissa, video- ja lautapeleissä, jopa teemaravintoloiden inspiraationa, minkä lisäksi viikinkiajan historianelävöittämisestä on tullut erittäin suosittu harrastus niin Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa, ja kauempanakin.

Samalla kun viikingeistä on muokattu populaarikulttuurin hahmoja, oikean viikinkiajan kulttuurien tuntemus on hämärtynyt, koska nykyajan kuvitteelliset viikinkihahmot ovat niin näkyvä osa tästä aikakaudesta käytyä keskustelua. Kaikki verkkomedioiden tiedeuutiset, jotka liittyvät viikinkiaikaan, on kuvitettu tällä TV:stä tutulla populaarikulttuurin kuvastolla, joka on suurelta osin mielikuvitusta.

Tällaiselta viikingit näyttävät nykyajan populaarikulttuurissa. Näistä Mauri Kunnaksen lastenkirja Viikingit tulevat! pääsee lähimmäs todenmukaista kuvaa viikinkien ulkoasusta, vaikka ihmiset onkin siinä kuvattu eläinhahmoina.

Tällä kirjoituksellani haluan herättää ajatuksia ja keskustelua viikinkiajan popularisoinnista, ja siitä käytetystä kuvastosta. Blogikirjoitukseni sai alkunsa eräästä valokuvanäyttelystä, joka tarjoaa hyvän esimerkin siihen miten suuri yleisö nykyään kokee viikinkiajan. En halua pelkästään ruotia tätä yksittäistä näyttelyä, vaan ongelma on laajalle levinnyt ja kaikenkattava. Jokaisella sisällöntuottajalla on osansa siihen. Haluankin omalta osaltani yrittää viedä viikinkiajan tuntemusta todenmukaisempaan suuntaan, sillä oikea viikinkiaika on mitä kiinnostavin aikakausi, ja se ansaitsee tulla esitetyksi sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Totuus on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellismpää.

Yle julkaisi vast'ikään jutun, jossa mainostetaan viikinkiteemaista valokuvanäyttelyä. Valitettavasti valokuvien sisällöllä ei ole juuri mitään tekemistä viikinkiajan kanssa, toisin kuin niiden tekijä antaa Ylen haastattelussa ymmärtää.

”Tuimailmeinen soturi katsoo kaukaisuuteen. Miekan terässä ja silmissä kimaltelee tulenliekkejä. Soturin kasvoilla valuu tuoreen veren tummanpunaisia noroja.

Nuori nainen seisoo tuulisella rannalla ja ojentaa kätensä meren jumalalle. Punainen silkkihame liehuu tuulessa.

Tällaisia visioita ja tunnelmia välittää Pieksämäen Poleeni-kulttuurikeskuksessa oleva Jone Matilaisen Road to Valhalla -valokuvanäyttely, joka ammentaa Skandinavian mytologiasta ja viikinkien muinaisesta maailmasta.

– Innostuin viikingeistä, kun luin Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki -kirjat, ja onhan tässä myös tuijotettu Vikings-sarjaa ja katsottu Last Kingdomia. Ne ovat tarjonneet minulle visuaalista inspiraatiota, Matilainen kertoo.”

Valokuvaaja Matilainen jakoi itse haastattelunsa Viikinkihenkiset keskiaikaharrastajat -facebookryhmässä, joka on surullisen kuuluisa ihmisistä, jotka ”harrastavat viikinkiaikaa”, vailla pienintäkään käsitystä siitä mikä oikeasti on viikinkiaikaista, tai millaista ihmisten elämä siihen aikaan todellisuudessa oli.

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että nämä ”viikinkiharrastajat” ovat muodostuneet ihan oikeaksi ongelmaksi viikinkiajan tutkimuksen popularisoinnille, sekä harrastuksensa vakavasti ottaville viikinkiajan historianelävöittäjille. Tiedän monia korkeatasoisia ulkomaisia elävöittäjiä, jotka ovat lopettaneet viikinkiajan elävöittämisen juuri siitä syystä että se esitetään tällaisena ”viikinkiharrastajien” keskuudessa ja populaarikulttuurissa, mikä on omiaan pilaamaan koko aikakauden ja sen harrastajien maineen. Trendi on kansainvälinen ja havaittavissa myös Suomessa.

Valokuvaaja Matilainen mainitsee innostuksen lähteekseen lukemansa kirjat Mikko Moilasen Viikinkimiekat Suomessa - ja Bergsveinn Birgissonin Musta Viikinki. Näistä ensimmäinen on populaari versio Moilasen erinomaisesta väitöskirjasta, ja oikein hyvä kirja sinänsä, mutta sen kansikuvassa ja nimessä on sorruttu historian vääristelyyn. Kirjan kansikuvassa on käytetty ulkomaisia viikinkiaiheisia arkistovalokuvia, joissa esiintyvien ihmisten asuilla, varusteilla ja kampauksilla ei ole mitään tekemistä viikinkiajan todellisuuden kanssa. Nämä saman kuvapankin kuvat toistuvat uudelleen ja uudelleen erinäisissä viikinkiaikaa käsittelevissä yhteyksissä, vaikka niiden toivoisi häviävän Maan päältä kokonaan. 

Kirjan nimi Viikinkimiekat Suomessa antaa ymmärtää että kyseiset miekat olisivat viikinkien, siis skandinaavisten viikinkiajalla eläneiden merillä liikkuneiden ryöstelijöiden käyttämiä. Todellisuudessa ne (lähes kaikki, mukana saattaa toki olla pari maahamme kulkeutunutta skandinaavista miekkaa) ovat suomalaisten käyttämiä miekkoja (suomalaiset jakaantuivat tuolloin heimoihin, mutta ei mennä nyt siihen). Moilanen itse olisi halunnut kirjalleen nimeksi Viikinkiajan miekat Suomessa, kuulin tämän häneltä itse. Näillä nimillä on selvä merkitysero, ”viikinkimiekat” antaa ymmärtää että miekat olisivat olleet viikinkien käyttämiä, ”viikinkiajan miekat” puolestaan että ne ovat vain peräisin viikinkiajaksi nykyään nimetyltä ajanjaksolta, mikä vastaa paremmin totuutta. 

Kustantaja halusi kuitenkin mediaseksikkyyden maksimoimiseksi nimetä kirjan miekat ”viikinkimiekoiksi”, mikä on mielestäni suuri vääryys. Tämä seikka johti välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen väärinkäsitykseen kun Ylen aamu -TV-ohjelman haastattelussa toimittaja kertoi Moilaselle itselleen hämmästyneensä uutta oppimaansa ”tietoa”, joka kuului seuraavasti: ”Sehän on aika yllättävää näin maallikolle että täällä Suomessa on ollut todella paljon viikinkejä” (suora lainaus). Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa.

Bergsvein Birgissonin Musta viikinki-kirja puolestaan on pseudohistoriallinen teos, joka ei täytä tieteellisen lähdekritiikistön minimiä. Näin ollen se ei ole oikeaa tutkimuskirjallisuutta, vaan enemmänkin fiktiivinen romaani, vaikka yrittääkin esittää olevansa täyttä totta.

Paljon pahempaa esimerkkiä viikinkiajan kuvauksesta saa kuitenkin Matilaisen katsomista TV-sarjoista, Vikingsista ja The Last Kingdomista. History Channel, joka on tuottanut Vikingsin, ei ole enää pitkään aikaan tehnyt mitään mitä voisi kutsua dokumenteiksi, tai muutakaan historiaa ja lähteitä kunnioittavaa tuotantoa. Kanavan ohjelmakarttaa hallitsevat nykyään avaruuden muukalaisista kertovat fiktiiviset pseudodokumentit (Ancient Aliens), joissa yritetään väittää näiden olentojen vierailleen Maassa, ja olleen alullepanijoita suunnilleen kaikissa ihmisen historian kulttuureissa, valtakunnissa ja suurissa rakennushankkeissa. Sanomattakin on selvää jokaiselle täysijärkiselle ihmiselle että nämä ohjelmat ovat täyttä fiktiota.

Vikings-TV-sarja ei esitäkään olevansa dokumentti, vaan ”historiallista fiktiota”. Valitettavasti sarjassa ei ole juuri mitään historiallista. Sarjaa voisi kuvata saagafanifiktioksi, koska se perustuu Ragnar Karvahousun (luit oikein, Loðbrók tarkoittaa karvahousua) saagaan (Ragnars saga loðbrókar) ja muihin saagoihin, jotka on kirjoitettu aikaisintaan 1200-luvulla, useita vuosisatoja niissä kuvailtujen tapahtumien jälkeen. Nämä saagat ovat legendaarisia, eivätkä kerro totuutta menneistä tapahtumista. Ragnaria tuskin koskaan oli olemassa, vaan hänen hahmoonsa on yhdistelty useiden eri olemassa olleiden miesten elämäntarinoita.

Näistä lähtökohdista on tehty Vikings-TV-sarja, joka esittää saagojen tapahtumat totena, ja venyttää aikajanaa miten sattuu, niin että Ragnar olisi sotinut vielä lähes satavuotiaanakin, mikä ei tietenkään ole vähäisessäkään määrin uskottavaa. Kaikkein pahin osa Vikings-sarjassa menneisyyden ymmärryksen ja historianelävöityksen kannalta on sen visuaalinen puoli, eli sarjassa käytetyt vaatteet, varusteet, maskeeraukset ja kampaukset. Niistä kirjaimellisesti mikään ei vastaa historiallisia esikuvia. En ole nähnyt sarjassa yhden yhtä historiallista vaatetta tai varustetta joka olisi tehty oikein, puhumattakaan maskeerauksista ja kampauksista, jotka ovat kuin friikkisirkuksen maskeeraajan pahimmista painajaisista. Valitettavasti niitä kuitenkin matkitaan historianelävöityksessäkin.

Mikään Vikings-sarjassa esitellyistä tyyleistä ei vastaa viikinkiajan todellisuutta. Kampaukset, meikit, tatuoinnit, vaatteet ja varusteet ovat kaikki fantasiaa.

 

Sanottakoon nyt vain että oikeilla viikingeillä ei ollut hipsterien taisteluananas-kampauksia, emo-meikkejä, tai vankilakundien naamatatuointeja, eivätkä he pukeutuneet kuin moottoripyöräjengiläiset nahkaliiveihinsä. Sarjan puvustus on täysin modernia, ja sillä on haettu nimenomaan sitä motoristikerholaisestetiikkaa, joka kaiketi puvustajien tai tuottajien mielestä edustaa nykyajassa lähinnä sitä ”vapautta”, jota viikingit nykyihmisen mielestä edustivat omana aikanaan.

The Last Kingdom -sarjaa en ole henkilökohtaisesti viitsinyt katsoa, mutta olen lukenut Bernard Cornwellin samannimisen kirjan, johon sarja perustuu. Pidin itse alkuperäisteoksesta, mutta esittelyfilmien, kuvien ja Youtube-videoiden perusteella TV-sarja hukkaa kaiken hyvän mitä kirjassa oli, ja kuorruttaa lisäksi koko kakun samalla koproliitilla kuin Vikings-sarjakin. Sarjan puvustus on perinteistä karvabarbaari-osastoa, joka on peräisin 1800-luvun mielikuvituksellisesta romantiikan ajan taiteesta, ei suinkaan minkään historiallisen aikakauden todellisuudesta.

1800-luvun ja 2000-luvun kuvitelmat viikinkiaikaisista sotureista ovat kummatkin yhtä kaukana todellisuudesta. Näkyvin ero on sarvikypärien jääminen pois käytöstä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että mikään muukaan näissä asuissa ei ole oikein. Oikeanpuolimmainen kuva The Last Kingdom-sarjasta.

Näistä lähtökohdista kumpuaa nykyaikainen viikinkiajan kuvasto ja itse määrittelemiensä ”viikinkiharrastajien” inspiraatio. Tämä kaikki on silkkaa fantasiaa, jota kaikeksi pahaksi useimmat rivikatsojat pitävät täytenä totena. Vain näistä lähtökohdista voi syntyä Matilaisen valokuvanäyttelyn kaltaisia kuvia, joita tekijä itse pitää jollain tapaa perusteltuina.

Ylen haastattelussa Matilainen käyttää monta virkettä kertoakseen miten hyvin hän on perehtynyt viikinkiajan pukeutumiseen, ja että se näkyy hänen valokuvissaan. Valitettavasti hänellä ei kuvien perusteella näytä olevan edes perustietoja viikinkiajan pukeutumisesta, jotta hän olisi pätevä arvioimaan omien kuviensa historiallisuutta. Annetaan Matilaisen kertoa omin sanoin:

”Muoviset kilvet ja saksalaisen taiteen stereotypiaan oleellisesti liittyvät hassunhauskat sarvikypärät olisivat Road to Valhalla -näyttelyssä kauhistus.

– Olemme kiinnittäneet runsaasti huomiota siihen, että kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa, Matilainen toteaa.”

Jokaisella netin ”yleisimmät historialliset virhekäsitykset” -listalla mainitaan etteivät viikingit käyttäneet sarvikypäriä, joten tämän toteaminen ei vaadi kummoistakaan perehtyneisyyttä aiheeseen. Tämänkaltainen yksinkertainen huomio voi kuitenkin hämätä aiheesta mitään tietämätöntä lukijaa luulemaan että Matilainen olisi alan asiantuntija.

Vaikka näyttelyn kuvissa ei esiinny sarvikypäriä, ne eivät ole sen aidompia kuvauksia viikinkiajasta kuin kansallisromantiikan ajan mielikuvitukseen perustuvat kuvitelmat viikinkien ulkonäöstä. Tietyt elementit ovat pysyneet samoina, kuten yltiömäinen turkisten käyttö, jotkin toiset asiat taas ovat muuttuneet, sarvikypärien tilalle on tullut lamellihaarniskoita, jotka ovat viikingeille yhtä lailla fantasiaa.

Väite että ”kuvissa näkyvissä esineissä tai vaatekappaleissa ei ole mitään feikkiä, vaan että kaikki on ehtaa ja aitoa” ei valitettavasti ole lainkaan totta. Aion käydä vielä tämän kirjoitukseni lopuksi läpi Ylen jutussa esitetyt kuvat, oikaistakseni niissä esiintyviä yleisiä harhakäsityksiä. Ilmiselvästi tämä on tarpeen, koska nämä samat virheet toistuvat kerta toisensa perään mitä moninaisimmissa julkaisuissa, joita helposti erehdytään pitämään tarkkoina kuvauksina viikinkiaikaisesta pukeutumisesta.

Matilainen sanoo:

”Aitouteen on panostettu tutkimalla historiallisia materiaaleja ja värejä sekä niiden symboliikkaa. Esimerkiksi hautalöytöjen perusteella viikinkinaisilla oli myös näyttäviä silkkivaatteita.”

Minun on tutkijana vaikea ymmärtää miten ihmiselle syntyy käsitys siitä että jotain asiaa on tutkittu, jos sitä ei ole tutkittu alkuunkaan kunnolla. Ymmärrän että maallikoille ei ole selvää mitkä ovat oikeita historiallisia ja arkeologisia alkuperäislähteitä, ja mitkä eivät, mutta tieteellisen kirjallisuuden ja TV-sarjojen välisen eron luulisi olevan selvän kenelle tahansa. Kuvista ei käy ilmi että kuvaaja olisi tutkinut oikeaa viikinkiajan pukeutumista, vaan niistä paistavat läpi edellämainituista TV-sarjoista ja muusta populaarikulttuurin kuvastosta saadut vaikutteet, jotka eivät perustu tieteelliselle tiedolle.

Otetaan esimerkiksi mainitut silkkivaatteet. Viikinkiajalta on Skandinaviasta ja Suomestakin löytynyt todisteita silkin käytöstä vaatetuksessa. Tästä monet lehdet, verkkosivut ja muut populaarijulkaisut ovat vetäneet suoran johtopäätöksen että viikinkiajalla pukeuduttiin silkkisiin vaatteisiin. Todellisuudessa löydöt ovat hyvin harvinaisia, ja silkin käyttö rajoittui pieniin yksityiskohtiin vaatetuksessa, kuten kauluksien ja hihansuiden koristenauhoihin. Mitään kokonaisia silkkitakkeja ja -mekkoja tuskin oli olemassa, koska sellaisista ei ole löytynyt todisteita, ja ne olisivat olleet mielettömän kalliita. Kaikki löydetyt silkkijäänteet on leikattu ohuiksi suikaleiksi, joilla vaatteita on koristettu, ja niihinkin oli varaa vain kaikkein rikkaimmilla ihmisillä. Suurin osa pukeutui villaisiin vaatteisiin. 

Kokosilkkiset mekot ja takit, joita surullisenkuuluisissa Tanskan kansallismuseon uuden viikinkinäyttelyn valokuvissa esitellään, ovat sikäläisen taiteilijan Jim Lyngvildin mielikuvitusta. En ymmärrä miksi arvostettu Tanskan kansallismuseo antoi viikinkiajasta kertovan näyttelyn suunnittelun päävastuun taiteilijalle, eikä ammattitutkijalle. Museoiden tulisi ylläpitää tieteellistä tietoa ja esitellä sitä katsojille. Nykyinen näyttely voi helposti harhaanjohtaa valtayleisöä, koska perusoletuksena on että museoissa esitetyt asiat ovat tosia.

Tanskalaisen taiteilijan Jim Lyngvildin kuvien viikinkiaikaiset ihmiset on puettu ylettömiin silkki- ja turkisvaatteisiin, vaikka lähteet eivät tue tällaista pukeutumista. Valitettavasti kuvat ovat esillä Tanskan kansallismuseossa, mikä saa kävijän erheellisesti luulemaan niiden edustavan tieteellistä näkemystä.

”Populaarikulttuuri ja viihde ovat pönkittäneet jo pitkään kuvaa viikingeistä sotaisina ja alkukantaisina barbaareina, joiden tähtäimessä on ollut kaiken täysimittainen tuhoaminen. Tasapuolisempaa tietoa viikingeistä ryhdyttiin tarjoamaan 2000-luvun alkupuolella. Tuoreet tutkimukset ovat antaneet osviittaa hieman erilaisesta menosta ja meiningistä.”

En ihan ymmärrä mistä ”tasapuolisemmasta” tiedosta tässä puhutaan. Tästä käy selvästi ilmi että niin valokuvaajalla kuin toimittajallakin on vaikeuksia erotella populaarikulttuurin käsitys viikingeistä tieteellisestä lähestymistavasta. Ei tieteessä ole enää pitkiin aikoihin pidetty viikinkiajan skandinaaveja ”alkukantaisina barbaareina”, jos milloinkaan. Kyllä tällaiset asenteelliset käsitykset ovat tulleet ihan muualta kuin tieteellisen tutkimuksen piiristä, alun perin kristityiltä aikalaiskirjoittajilta, jotka pelkäsivät viikinkien hyökkäyksiä ja pitivät heitä raakalaismaisina pakanoina.

Surkuhupaisaa on että heiluri on kiepsahtanut toiseen ääripäähän. Kun vielä viime vuosisadan puolivälissä tehdyissä elokuvissa viikingit esitettiin ilman muuta raakalaismaisina pahiksina, koska he olivat pakanoita, nykyajan kristillisyyttä kammoksuvassa ilmapiirissä tehdyissä mediatuotteissa viikingit ovat muuttuneet hyviksiksi, vaikka ovatkin edelleen väkivaltaisia ja impulsiivisia barbaareja. 

Mikään viikinkien kuvauksessa populaarikulttuurissa ei ole muuttunut todenmukaisempaan suuntaan viimeisen parin sadan vuoden aikana, ainoastaan käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa on muuttunut. Edelleen viikingit riehuvat ja rellestävät kuin raivopäiset hullut, syövät sieniä ja joutuvat berserkkipsykoosin valtaan (mikä on muuten täysi myytti), ja tappavat surutta niin sotilaat kuin siviilitkin, mutta nyt se onkin muuttunut hyväksi asiaksi. 

Viikinkien uhreiksi ennen joutuneet viattomat ja hurskaat munkit ja hyveelliset kristikunnan soturit kuvataan nykyään korruptoituneiksi kiihkouskovaisiksi ja pahan suurvallan kätyreiksi, joita vastaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa edustavat vallankumoukselliset viikingit kamppailevat altavastaajan asemasta käsin, mutta urheutensa takia voitokkaina.

”– Sieltä taustalta on löytynyt yhteiskunta, jossa on vallinnut tasa-arvo ja jota on leimannut yleinen siisteys ja järjestys. [...] Matilainen kertoo.”

Tasa-arvo on moderni käsite, jota ei ollut viikinkiaikana olemassa. Viikinkiajan skandinaavisia tai suomalaisia yhteiskuntia ei millään mittarilla voida kutsua tasa-arvoisiksi. Ihan pienenä esimerkkinä tuohon aikaan orjuus oli yleistä. Minkään orjuutta käyttäneen yhteisön tai kulttuurin kutsuminen tasa-arvoiseksi ei ole vain väärin, se on myös loukkaavaa sekä tasa-arvopyrkimyksiä, että niitä miljoonia ihmisiä kohtaan, jotka ovat historian saatossa eläneet orjina.

Harhakäsitys viikinkiajan tasa-arvoisuudesta on syntynyt feministisen historiankirjoituksen sivutuotteena. Kyseisessä historiankirjoituksen tyylissä on korostettu naisnäkökulmaa nyt jo useiden vuosikymmenten ajan. Uudessa näkökulmassa ei sinänsä ole mitään vikaa, ja se voi tuoda mielenkiintoista uutta tietoa menneisyydestämme, mutta naisen roolin ylikorostaminen etenkin juuri viikinkiaikaa koskevassa kirjallisuudessa on luonut sen laajalle levinneen harhakäsityksen, että viikinkiaikainen yhteiskunta olisi ollut jotenkin nykyaikaan verrattavasti tasavertainen kummallekin sukupuolelle. Nykyajan tasa-arvopyrkimykset ovat tärkeitä jo itsessään, eikä niitä tarvitse yrittää perustella menneisyydellä, josta tasa-arvoisten yhteiskuntien löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Viikinkiajan yhteiskunta perustui mm. sukupuolirooleille, jotka olivat paljon tiukemmat kuin nykyään. Roolit näkyivät kaikkialla ammateista kodin töihin ja pukeutumiseen. Jos senaikainen mies pukeutui vaatteeseen, jonka pääntie oli riittävän iso että siitä olisi voinut nainen imettää, tämä oli niin suuri häväistys ei pelkästään miestä itseään, vaan hänen vaimoansakin kohtaan, että vaimolla oli tällä perusteella oikeus ottaa miehestään avioero. Kirjallisten lähteiden mukaan naisellisten vaatteiden pitäminen ei ollut miehille sallittua, eikä miehisten naisille, vaan se oli häpeällistä. Nykyään kukaan ei silmäänsä räpäytä nähdessään naisen jolla on hameen sijasta housut yllään.

Viikinkiajan miehen ja naisen roolit eivät missään tapauksessa olleet samanlaisia kuin nykyään, ja sitä on ehkä vaikea ymmärtää kun on kasvanut nykyaikaisessa kulttuurissa, joka on niin erilainen kuin tuhat vuotta sitten vallinnut kulttuuri. Voidaan toki sanoa että viikinkiaikaisessa skandinaavisessa kulttuurissa naisten asema oli hieman vähemmän riippuvainen miehistä kuin joissain toisissa vanhoissa kulttuureissa, kuten nyt vaikka klassisessa Ateenassa, mutta nykyisen tasa-arvon määritelmiä ei mikään viikinkiaikainen yhteisö täytä. 

Oma tila ja kotitalo oli viikinkiajalla naisen valtakuntaa, ja emäntä piti huolta lasten varhaiskasvatuksen lisäksi talon avaimista ja varallisuudesta, ja päätti muun muassa talouteen hankittavista orjista. Raskaiden peltotöiden lisäksi kotitilan ulkopuoliset työt, kuten kaukokauppa ja eränkäynti, ryöstelystä nyt puhumattakaan, katsottiin miesten toimiksi. Myös harvojen naisten haudoista on löytynyt kaupankäyntiin viittaavaa esineistöä, kuten vaa'an punnuksia, joten ei ole poissuljettua että esimerkiksi pariskunnat ovat pyörittäneet paikallista kauppaliiketoimintaa, joskin tämä lienee ollut epätavallista.

On myös ymmärrettävää että aikaisemmin vain teinipojille luodut voimafantasiat on haluttu nykyään ulottaa koskemaan myös tyttöjä, mutta tämä ei tee miekkaa käyttelevistä kilpineidoista yhtään sen todellisempia kuin niistä lohikäärmeistä ja jättiläisistä jotka samoissa legendaarisissa saagoissa esiintyvät. Tässä kirjoituksessani en aio kirjoittaa Birkan ”soturinaisesta” muuta kuin että kyseinen löytö on osin tulkittu väärin, että sen uutisointi lähti aivan lapasesta, ja lupaan palata tähän moderniin myyttiin joskus myöhemmin paremmalla ajalla.

”Matilainen kuvasi Road to Valhallaa muun muassa Rosalan Viikinkikeskuksessa Kemiön saarella. Vaikka näyttelyn kuvien detaljeissa jyllää historia, on kuvissa Matilaisen mukaan romanttinen pohjavire. Sitä kun olisi ollut vaikea välttää.”

En tiedä mikä toimittajan mielestä kuvien yksityiskohdissa on sitä ”jylläävää historiaa”, mutta Rosalan viikinkikeskuksen rakennuksista on sanottava etteivät ne ole rekonstruktioita mistään viikinkiaikaisista taloista, eivätkä ne edusta rakennustekniikoiltaan tai -tyyliltään mitään mitä viikinkiajalla oikeasti oli olemassa. Kyseessä on perheyrityksen omistama 90-luvulla rakennettu turisteille suunnattu viikinkiaiheinen teemapuisto, joka ei perustu arkeologisiin esimerkkeihin.

”Romanttinen pohjavire” luultavasti tarkoittaa että Matilainen on halunnut tehdä kuvansa siitä lähtökohdasta miltä viikinkiajan olisi hänen mielestään pitänyt näyttää, ei siitä miltä se oikeasti on näyttänyt, niinhän romantiikan ajallakin tehtiin.

”– Jos olisin tehnyt kahdenkymmenen valokuvan näyttelyn, jossa viikinkiajan ihmiset kuorivat perunoita ja paloittelevat possunpotkaa, kuvat varmaan olisivat uskollisempia arkitodellisuudelle. Tämä on kuitenkin taidenäyttely, joten tämänkaltainen symbolismi on perustelua ja samalla myös inspiroivampaa katsojalle.”

Taide ei ole mikään peruste hylätä kaikkea mitä jostakin aiheesta tiedetään, tehdä jotain hatusta vedettyä, ja sitten kertoa miten nyt on tehty asiat oikein ja lähteitä kunnioittaen. Mitään ongelmaa ei tässä valokuvakavalkadissa olisi, mikäli kuvat olisi nimetty joksikin muuksi kuin ”viikinkikuviksi”, ja niitä ei yritettäisi perustella kansallisessa viestimessä totuudenmukaisiksi kuvituksiksi menneisyydestä. Nämä kuvat ovat fantasiaa ja silläkin on paikkansa, mutta fantasia pitää tunnustaa fantasiaksi.

Taiteilijan vapaus on vaikea käsite, koska vaikka taiteilijalla toki on oikeus tehdä mitä tahansa ja kutsua sitä taiteekseen, on myös kunnioitettava muiden ihmisten ammattitaitoa. Ei pitäisi astua vaikkapa historioitsijoiden tai arkeologien tontille esittämään perusteettomia väitteitä heidän tutkimuskohteistaan. Jokaisen tulisi ymmärtää että menneisyyden ymmärtäminen hyvin vaatii ammattitasoista tutkimusta, eikä se tapahdu tuosta vain. On loukkaus minun ammattikuntaani kohtaan että arkeologiseen aineistoon perehtymätön taiteilija esiintyy Ylen haastattelussa tämän alan tuntijana, ja esittää siitä epätosia väitteitä kaiken kansan luettavaksi. Toivoisin Ylen kaltaiselta valtamedialta vastuullisempaa journalismia, sillä faktantarkistus näyttää tässä jutussa olevan sivuutettu kokonaan.

Jutussa kuvaillut ”katsojaa inspiroivat symbolismit” on kuulemma saatu aikaan aidon ihmisen pääkallon, oikean hirven sydämen ja naudanveren avulla, sekä kuuntelemalla metalli- ja folk-musiikkia.

”– Aidon veren tuoksu ja tietynlaisen musiikin kuunteleminen veivät minua ja malleja syvemmälle oikeaan fiilikseen, Matilainen summaa.”

On tietysti jokaisen oma asia mistä inspiroituu, mutta tällainen verenhurmeinen pakanafanitus ja metallimusiikilla aikaansaatu hurmoksellisuus on kyllä varsin kaukana viikinkiajan arkielämästä. Voisi myös ihan aiheellisesti kysyä onko vainajia kunnioittavaa käyttää joskus eläneen ihmisen pääkalloa kuvausrekvisiittana aikuisten fantasialeikeissä?

Viikingit eivät muuten koskaan kuorineet perunoita, sillä peruna tuli Pohjolaan vasta uudella ajalla, kyseinen juures kun on peräisin Etelä-Amerikasta.

Seuraavaksi paneudun itse valokuviin, oikaistakseni muutamia viikinkiaikaan usein liitettyjä harhakäsityksiä.

Kuva, Jone Matilainen: Taiston tiimellyksessä.

Kuvassa esiintyy vanha harmaapartainen mies oletettavasti viikinkipäällikön tai -soturin roolissa. Jostain syystä vanhuus yhdistetään nykyään usein viikinkisoturin rooliin, ja monet kuvat tällaisista hahmoista esittävät nimenomaan vanhoja valkopartaisia miehiä. Todellisuudessa ikä jolloin viikinkiretkiä tehtiin oli varsin alhainen, eikä näillä retkillä varmasti montaakaan yli nelikymppistä ollut mukana. Miehen kasvot ovat verenroiskeiden peitossa, mutta miekka on yllättäen puhdas. Miekasta ei näy kuin terä, mikä on varmaankin hyvä, sillä teräkään ei ole ihan oikean muotoinen, tämä on kuitenkin melko mitätön virhe.

Miehen silmän yli kulkee otsasta poskeen asti mustalla maalattu rantu, joka luultavasti esittää sotamaalia. Vaikka tällaista viikingeistä inspiroituneessa populaarikulttuurissa näkyykin, eivät oikeat viikingit maalanneet itseään sotaa varten. Miehen kampaus on tyypillinen ”Ragnar-malli”, tai ”taisteluananas”, joka lienee kopioitu Vikings -TV-sarjasta. Se on sarjan tekijöiden keksintöä. Tällainen päältä pitkä ja sivuilta lyhyt tyyli ilmeisesti puhuttelee monia viikinkiharrastajia, ehkä koska se saa ihmisen näyttämään pidemmältä kuin onkaan.

Hartioillaan kuvan miehellä on jonkin eläimen harmaaturkkinen talja. Nykyään yleisen harhakäsityksen mukaan eläinten taljoja pidettiin tällä tapaa hartioilla viikinkiajalla (tai joskus historiassa), ja tämän ulkoasupiirteen ovat popularisoineet Game of Thronesin ja Vikingsin kaltaiset TV-sarjat. Tälle tyylille ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, ja luultavasti se olisi aikalaisten silmissä näyttänyt villi-ihmisen pukeutumiselta. Viikinkiajan rikkaat miehet ja naiset koristivat vartalonsa hyvälaatuisista kankaista tehdyillä värikkäillä vaatteilla, eivät suinkaan kaiken maailman likaisenharmailla karvareuhkoilla. Ymmärrän kyllä näitten turkkien viehätyksen viikinkiharrastajien keskuudessa, ne nimittäin saavat hartiat näyttämään monta kertaa suuremmilta kuin ovatkaan.

Miehen kaulassa roikkuu suurikokoinen Thorin vasara. Tuosta esineestä on nykyaikana muodostunut viikinkiajan symboli, josta viikinkiharrastajat ja pakanemetallifanit tunnistavat toisensa kaupungilla ja festivaaleilla. Harmi vain että tämä miehisyyden symboli oli itse asiassa suurimmaksi osaksi naisten koru. Suurin osa Thorin vasaroista on nimittäin löydetty naisten haudoista, ja miesten haudoissa esiintyy vain pienikokoisia vasaroita, ja niitäkin hyvin harvoin.

Vartalonsa suojana kuvan miehellä on lamellihaarniska, joka koostuu pienistä metallilevyistä (lamelleista), jotka on nyöritetty toisiinsa kiinni. Tällaisia haarniskoja oli olemassa, mutta viikinkiajan skandinaavit eivät niitä käyttäneet, vaan ne kuuluivat Keski-Aasian paimentolaiskansojen varustukseen. Birkan viikinkiaikaisesta kaupungista Ruotsista on löytynyt panssarilamelleja, mutta niiden konteksti ei ole skandinaavinen, vaan ne ovat kuuluneet mitä luultavimmin kasaaripalkkasoturille, alun perin Keski-Aasiasta. Ainoa panssarityyppi, jota viikingit käyttivät, oli rengaspanssari. Toki suurin osa lähti taisteluun ilman panssaria ja kypärää, koska heillä ei ollut niihin varaa.

Lamellipanssareista on tullut hirvittävän suosittuja viikinkiajan taisteluelävöityksessä, koska ne suojaavat hyvin tylppien aseiden iskuilta. Kuten useimmat näkemäni tällaiset haarniskat, on tämäkin koottu lamelleista, jotka ovat samaa muotoa kuin Visbyn vuoden 1361 taistelusta löytyneet, ja täysin erilaisia kuin Birkasta löytyneet viikinkiaikaiset lamellit.

Kuvan nimi on ”Taistelun tiimellyksessä”, mutta siitä puuttuu kokonaan toiminta. Kuva on niin pysähtynyt kuin voi olla, eikä näin ollen tee nimelleen lainkaan oikeutta, mutta tämä on toki vain henkilökohtainen mielipiteeni.

 

Kuva, Jone Matilainen: Laiva. 

Toisessa kuvassa esiintyy nainen hiekkarannalla miekka kädessään, ja rantaa on lähestymässä laiva. Laivan purjeessa on Harald Hirmuisesta tuttu punavalkoraidoitus, jollaisesta ei ole todisteita. Sen lisäksi laiva käyttää samaan aikaan sekä airoja että purjetta, mitä ei juuri koskaan tehty.

Kuvan pääosassa on naisen tuulessa hulmuava kirkkaanpunainen mekko. Mekko esittää viikinkiaikaista olkainmekkoa, joka oli käytössä mm. Ruotsissa, mutta se on sekä muodoltaan että materiaaliltaan vääränlainen. Kokosilkkisiä mekkoja ei ollut olemassa viikinkiajan Skandinaviassa, eikä kellään olisi ollut sellaiseen varaa. Mekko on helmastaan aivan liian pitkä, tuon ajan vaatteet eivät laahanneet maata kävellessä. Mekon takaosa on kiristetty korsettimaisilla nyöreillä, mikä ei myöskään ole ajanmukaista.

Naisella ei näyttäisi olevan lainkaan olkainmekon kanssa käytettäviä suuria pronssisia olkasolkia, eikä hänellä ole kenkiä jalassaan. Tämä ei luo kuvaa varakkaasta ihmisestä, mikä on räikeässä ristiriidassa silkin käytön kanssa.

Naisen hiukset hulmuavat vapaina tuulessa pienille leteille punottuina, vaikka tällaisesta hiustyylistä ei ole todisteita. Viikinkiajan hiustyyleistä tiedetään kuitenkin jonkin verran, ja kuvalähteiden mukaan naisten hiukset pidettiin pitkällä poninhännällä takaraivolla. Useimmat naiset toki peittivät hiuksensa hunnuilla tai muilla päähineillä, koska se oli tuolloin siveellistä. Valitettavan usein naisviikinkiharrastajien keskuudessa näkee pukeutumista, joka korostaa seksuaalisuutta, vaikka tätä yritettiin nimenomaan entisaikoina välttää, ja sillä tavoin pukeutunutta naista olisi saatettu pitää halpana, moraalittomana ja vaimoksi kelpaamattomana.

Naisen otsan ja nenän yli on maalattu punertavalla värillä kaarevia viivoja, ilmeisesti jälleen joko sotamaalia, tai jotakin šamanismiin viittaavaa. Tällaiset hippien Burning Man -festivaaleilla itselleen maalaamat intiaani-inspiroituneet kuviot eivät lainkaan kuulu viikinkiajan Pohjolaan.

Naisella on kädessään miekka, joka on ehkä etäisesti hyvin myöhäisen viikinkiajan parin Norjasta ja Isosta-Britanniasta löydetyn miekan kaltainen (mm. Cawoodin miekka 1100-luvun alusta). Kuitenkin sen mustalle takopinnalle jätetty terän ura kertoo nykyajan seppien ”rustiikkisesta” estetiikan tajusta, eikä olisi kelvannut peilikirkkaita miekanteriä ihannoineille varhaiskeskiajan ihmisille, sillä se näyttää keskeneräiseltä tekeleeltä.

Miksi tällä silkkimekkoon pukeutuneella naisella ylipäätään on miekka kädessään? En keksi sille mitään muuta syytä kuin että hänen miehensä on sen unohtanut, ja laiva on kääntynyt takaisin sitä hakemaan.

 

Kuva, Jone Matilainen: Kohtaloon sidottu.

Kolmannessa kuvassa on aiempaa nuorempi mies, joka on ottamassa vastaan hirven sydäntä vastapäätään seisovalta naiselta. Hämäräksi jää mitä eläimen sydän symboloi, koska minä en tunne tällaista riittiä viikinkiajalta. Tuolloin uhrattiin kyllä eläimiä, mutta niiden veri pirskoteltiin alttarille ja niiden liha syötiin suurissa pidoissa, eikä sydämellä ollut tuntemieni lähteiden mukaan mitään suurta merkitystä.

Miehen pää on ajeltu kaljuksi, ja hänen leukapartansa on letitetty. Jälleen tyyli josta ei ole todisteita, mutta joka on varsin suosittu niin Vikings-sarjassa kuin viikinkiharrastajienkin keskuudessa.

Miehellä on yllään hihaton rengaspanssaripaita, joka on mallia tein-itse-ja-säästin. Näitä kaikki larppaajat väkersivät takavuosina kotonaan, ja niitä kaikkia yhdistää se että ne on tehty niittaamattomista ja liian suurista renkaista. Viikinkiaikaisissa rengaspaidoissa oli lisäksi lyhyet hihat, jotka tästä puuttuvat kokonaan.

Miksi tämänkin miehen kasvot ovat veren peitossa? Onko mies tulossa suoraan taistelusta johonkin uhritilaisuuteen? Tuolloinkin olisi varmasti ollut epäkunnioittavaa jumalia kohtaan suorittaa uskonnollinen riitti yltä päältä kuran ja veren peitossa. Tässä korostuu jälleen likaisuuden estetiikka, vaikka Matilainen itse sanoi aiemmin lukeneensa että viikingit arvostivat puhtautta.

Kuvan nainen on puettu mustaan modernista kankaasta tehtyyn kaapuun, jossa on liian suuri huppu, hän muistuttaakin uudenaikaista viikatemies-hahmoa, mitä lienee tässä haettu. Naisen päässä on epämääräinen ketunturkin repale, jolla on mahdollisesti yritetty luoda jotain yhteyttä ”toteemieläimen” kaltaiseen ajatukseen. Nykyään on myös erittäin suosittua maalata tällaisten ”šamaanihahmojen” koko otsa ja silmienympärys mustaksi, koska se näyttää pelottavalta ja mystiseltä. Tarpeetonta lienee sanoa ettei siitä ole todisteita.

Šamaanit eivät edes kuulu viikinkiajan skandinaaviseen kulttuuriin, vaan Siperian kansojen metsästäjä-keräilijä-kulttuureihin. Sen sijaan Skandinaviassa oli näkijöitä, joita kutsuttiin nimellä völva. Völvat olivat naispuolisia rituaalieksperttejä, kuten arkeologit tykkäävät sanoa, ja heidän tunnusmerkkejään oli kolme: taikasauva, riittiin kuuluva laulu, sekä istuin, jolla istuen he näkivät näkynsä tyttöjen tanssiessa heidän ympärillään. Tämän kuvan naisella ei ole yhtään völvan tunnusmerkkiä.

 

Kuva, Jone Matilainen: Päällikön salissa.

Neljännessä kuvassa istuu jälleen vanha harmaapartainen mies yksin hämärän huoneen takaseinustalla.

Mies on kaukana, joten hänen vaatteistaan on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta ainakin housut näyttävät siltä etteivät ne ole riittävän leveät ollakseen kunnolliset pussihousut, eivätkä tarpeeksi kapeat ollakseen kapeat housut, joita viikinkiaikana myös käytettiin. Asun yläosa näyttää siltä kuin siinä ei olisi lantion alle ulottuvaa helmaa lainkaan, vaikka viikinkiaikaisissa mekoissa (kyllä, se on mekko myös miehille, ei tunika) oli pitkät helmat, vähintään puoleen reiteen, ellei polveen asti. Mikäli hihoja ei ole kääritty, vaan ne päättyvät kyynärpäähän, ovat ne myös liian lyhyet. Mekon vihreä väri on epätavallinen, sillä etenkin rikkaiden miesten haudoissa niin Suomessa kuin Skandinaviassakin toistuvat viikinkiajalla lähinnä sininen ja punainen. Vihreä ei toki ole mahdoton väri, joten se ei sinällään ole virhe.

Sen sijaan kokonainen ja työstämätön eläimentalja hartioilla on virhe. Rikkaiden päällysvaatteisiin saatettiin joskus tehdä turkisvuori tai -reunus, mutta pelkkiä taljoja ei käytetty asusteena tällä tavoin. Eihän se edes lämmittäisi kunnolla, koska sitä ei ole ommeltu vaatteen muotoon, joten monen elävöittäjän puolustusargumentti taljojen käytölle lämmitystarkoituksessa ei ole kovin hyvä.

Tässä kuvassa on haettu vahvasti vanhaa kunnon Conan-barbaari -estetiikkaa, jopa harmaa parta, talja hartioilla ja keihäs tuovat mieleen tämän kuvan Arskasta valtaistuimella. Kuvan päälliköltä kuitenkin puuttuu henkilökunta, mies on varsin orvon näköinen tyhjän salinsa seinustalla. Mitä varten päällikkö pitelisi keihästään istuessaan salissaan? Miekka, päällikön vallan tunnus, sen sijaan on lattialla. Keihään terän ei ole aivan oikean muotoinen.

En aio kommentoida talon sisustusta tässä, koska kirjoitin Rosalan viikinkikeskuksesta jo aiemmin. Sanottakoon nyt kuitenkin että viikinkiajalla oli olemassa höyliä, joten ei ole mitään syytä miksi silloiset pöydänpinnat olisi veistetty kirveellä epätasaisiksi.

 

Kuva, Jone Matilainen: Takoja.

Viidennessä kuvassa parrakas pitkähiuksinen mies takoo metallia niin että valtava määrä kipinöitä sinkoilee.

Seppiä on ollut iät ajat. Mikään tässä kuvassa ei viittaa viikinkiaikaan, paitsi tietysti sepän kaulassa roikkuva naisten käyttämä Thorin vasara. Ikään kuin kuvan seppää ei oltaisi viitsitty vaatettaa ollenkaan kuvaussessiota varten, vaan hän vain esiintyisi omissa kuteissaan. Nahkaessu kiinnikkeineen on silmiinpistävän moderni, samoin hänen heavy metal -rannekkeensa ja tatuointinsa.

Taustalla näkyvän kaltaista tiilirakennusta ei ollut viikinkiajalla olemassa, vaan talot olivat pääasiassa puuta. Vaikka voisi kuvitella että sepäntyössä käytettävät välineet eivät olisi muuttuneet lainkaan vuosisatojen kuluessa, kyllä ne ovat. Tämänmallisia valtavan suuria sarvialasimia alkoi tulla käyttöön vasta uudella ajalla. Viikinkiaikaiset alasimet olivat vain lekanpään kokoisia enemmän tai vähemmän nelikulmaisia möhkäleitä. Tällaisen alasimen valmistamiseen olisi mennyt aivan liikaa rautaa, eikä sellaisia yksinkertaisesti ollut olemassa.

Lentävät kipinät saadaan maksimoitua kastelemalla alasin ja vasara vedellä ennen taontaa, kyseinen ”märkätaonnan” tekniikka tunnetaan Japanista, viikinkiajalta sellaisesta ei ole todisteita. On myös mahdollista että tässä kuvassa ei ole käytetty vettä alasimella, vaan kysessä on vain onnekas sattuma.

 

Kuva, Jone Matilainen: Matkaanlähtijä.

Kuudenneessa kuvassa vanha harmaapartainen mies seisoo laivan keulassa tuijottaen kaukaisuuteen valtava kirves kädessään.

Rosalan viikinkikeskuksen takapihalla kuvattu laiva on oikeasti moderni moottoroitu vene, joka on muutettu viikinkilaivan näköiseksi enemmän tai vähemmän menestyksellisesti. Masto on tehty puhelinpylväästä ja laiva kulkee oikeasti moottorilla, tai kulki silloin kun kulki. Airot ovat lähinnä koristeina.

Tässä kuvassa aiemman kuvan päällikön vaatetus näkyy selvästi, ja se ei anna aihetta riemuun. Hänen vihreän mekkonsa materiaalia on vaikea sanoa, mutta se ei näytä kovinkaan paljon villalta, joka oli vaatteiden pääasiallinen materiaali tuohon aikaan. Pellavaa kun ei juuri pysty luonnonväreillä värjäämään niin että väristä tulisi tumma ja haalistumaton.

Vaatteen koristeet eivät vastaa hautalöytöjä, eikä sen lyhyille hihoille löydy vastinetta viikinkiajan arkeologiasta tai kuvalähteistä. Olkataljasta en jaksa valittaa enää uudestaan.

Miehen kupeella roikkuu miekka, mutta se on aivan liian alhaalla, miekan pitäisi asettua ponnestaan melkein kainalon korkeudelle. Useimmat miekankahvat oli koristeltu metallilankaupotuksin, mitä tämä ei ole. Sen muodosta on kuvakulman takia paha mennä sanomaan juuri mitään.

Sen sijaan miehen kirves on aivan hirvittävä. Se näyttää siltä kuin epäpätevä seppä olisi laiskana päivänä vain leikannut peltilevystä kappaleita ja niitannut ne yhteen. Tälla tavalla ei koskaan tehty kirveitä viikinkiajalla, tai juuri muulloinkaan. Kirveen terän muoto ei ole lähelläkään viikinkiaikaisia kirvesmalleja, ja sen terän pituus on kaksi kertaa suurempi kuin suurimmissa aikakauden kirveissä.

Taaempana kuvassa oleva kilpi on yhtä lailla kauhistuttavan huono. Sitä ei ole päällystetty mitenkään, joten se hajoaisi oikeassa taistelukäytössä hetkessä kappaleiksi. Kaikki viikinkiaikaiset kilvet oli todellisuudessa päällystetty nahalla, joten niiden laudoitus ei näkynyt päällepäin. Kilven kuvio ja maalit eivät ole aikakautisia, mutta ainakaan siinä ei esiinny räikeästi moderneja kuvioita, kuten 1600-luvun Vegvisir-symbolia, lohikäärmeitä, Thorin vasaroita, tai jotakin muuta esittävää, mitä ei koskaan maalattu kilpiin.

 

Kuva, Jone Matilainen: Alku ja loppu.

”Jää ja tuli - luominen ja tuho, ikuinen kehä”, kuvaan liittyvässä tarinassa kerrotaan. G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -tulee ensimmäisenä mieleen. Kuvassa on kaksi miestä, joista vanhempi on polvensa päällä maassa, huutaa täyttä kurkkua, ja osoittaa kädellään sekä toisessa kädessä olevalla miekalla nuorempaa miestä, joka puhaltaa tulta ilmaan.

Tulennielentä on hienonnäköinen sirkustemppu, ja valitettavan yleinen klišee historiaelokuvissa, joiden markkinakohtauksista lähes jokaisessa on tulta puhaltavia sirkustaiteilijoita. Tällaiset temput eivät tietenkään kuulu viikinkiajalle, etenkään kun ne tehdään sytytysnestettä puhaltamalla.

Miesten vaatetuksesta on vaikea saada selvää pimeyden takia, mutta nuoremman miehen kenkien muoto on täsmälleen sama kuin nykyaikaisissa maihinnousukengissä. Olisihan ne voinut yrittää piilottaa vähän paremmin.

Kummallakin on tietenkin pakolliset eläimenraadot hartioillaan, ja vanhemmalta mieheltä puuttuvat hihat kokonaan. Hänen lamellihaarniskansa on keskeltä auki, ja hänellä on oikean kyynärvartensa ympärillä kehno replika Ruotsin Valsgärden hauta 8:n soturin käsivarsisuojasta, joka on peräisin viikinkiaikaa edeltäneeltä vendeliajalta. Se on siis viikinkiajalle liian vanha, eivätkä viikinkiajan soturit käyttäneet minkäänlaisia käsisuojia.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan kuvat eivät ole teknisesti huonoja, vaikka vähän klišeisiä ja ennalta arvattavia ovatkin. Voiko viikinkihenkistä kuvasarjaa tehdäkään ilman laivan kokassa seisovaa viikinkiä, valtaistuimellaan istuvaa päällikköä, horisontissa siintävää laivaa tarkkailevaa naista, seppää takomassa kipinät sinkoillen, mustakaapuista maalinaamaista šamaaninaista, tai vanhaa partasuista soturia miekkansa kanssa tuijottamassa? Onneksi kuvastosta puuttuvat kuvaajaa kohti juoksevat ja kirvestä heiluttavat berserkit suu huutoon avautuneena ja vihainen ilme naamallaan, sekä ilmiselvä naissoturikuvasto, vaikka yhdellä naisella miekka onkin kädessään.

Ja kuten jo sanoin, pahinta ei ole kuvien sisältö, vaan se että tällaisia kuvia esitellään faktankaltaisena sisältönä suurelle yleisölle valtakunnallisessa mediassa.

Toivon todella että tämä karvabarbaarikuvasto muuttuu pikku hiljaa paremmaksi, ja viikinkiharrastajiksi itseään kutsuvat ihmiset luopuvat näistä epärealistisista haavekuvitelmistaan siitä mitä viikinkiajan olisi heidän mielestään pitänyt olla. Tässä ei auta muu kuin valistus, ja siihen olen pyrkinyt tälläkin kuva-analyysilläni. Olisipa kiva nähdä laadukkaita valokuvia viikinkiajan ihmisistä, joissa heidät on puettu oikein, ja he tekevät aikakaudelle tyypillisiä askareita iänikuisten soturikuvitelmien ja muiden sijaan, vaikka sitten sitä nauriiden (ei perunoiden) kuorimista. Siinä olisi taiteilijallekin vähän enemmän haastetta, ettei aina mentäisi sitä tutuinta ja turvallisinta reittiä.

Johdatus historiaan

Mitä historia on, miten historiantutkimusta tehdään ja miten lähteitä käytetään? Näihin kysymyksiin koitan vastata tässä kirjoituksessani.

Historia ja historiantutkimus

Sana historia tarkoittaa sekä menneisyyttä ylipäänsä, kirjoitetun historian aikaa, että sen tutkimusta, joten tässä kirjoituksessani käytän selkeyden vuoksi sanaa historia tarkoittamaan yleisesti menneisyyttä ja sanaa historiantutkimus tarkoittamaan kirjallisten lähteiden avulla menneisyyttä tutkivaa tieteenalaa.

Historiantutkimuksessa, jota minäkin opiskelen Helsingin yliopistossa, lähteet ovat kirjoitettuja. Historia alkaa kirjoitetun kielen ilmaantumisesta, mikä tapahtuu eri puolilla maailmaa eri aikoina. Varhaisimmat kirjoitetut lähteet ovat Sumerin valtakunnasta Kaksoisvirtainmaasta yli neljän ja puolen vuosituhannen takaa. Suomessa kirjoitettu historia alkaa vasta keskiajalla (Suomen keskiaika määritellään kirjoituksen alkamisesta), mikä tapahtui eri puolilla maata suunnilleen välillä 1100–1300. Kirjoitettuja, eli historiallisia lähteitä on vasta tämän jälkeen, joten teoriassa historiantutkimus ei voi tutkia menneisyyttä keskiaikaa edeltävältä ajalta Suomessa. Käytännössä on kuitenkin mahdollista tehdä historiantutkimuksen tieteenalalla tutkimusta, joka käsittelee kokonaan esihistoriallisia aikoja, mutta silloin täytyy turvautua vertailevaan aineistoon ja lainata tutkimusmenetelmiä muiden tieteenalojen, kuten arkeologian puolelta. Näin minäkin olen tehnyt tutkiessani Suomen esihistoriaa.

Esihistoria

Esihistoriaksi nimitetään aikaa, jolloin ihminen ei osannut kirjoittaa. Koska kirjoituksen keksiminen tai käyttöönotto määrittelee historian alkupisteen, määrittelee se samalla myös esihistorian päätepisteen. Koska kirjoustaito levisi hitaasti ympäri planeetan (ja sai alkunsa monessa eri paikassa), esihistoria jatkui eri puolilla maailmaa eri aikoihin saakka.

On myös olemassa eristäytyneitä yhteisöjä vaikkapa Amazonian sademetsissä ja Intian valtameren saarilla, jotka oletettavasti eivät ole kehittäneet kirjoitettua kieltä, he siis elävät yhä esihistoriassa tänäkin päivänä. Ei ole mitään syytä olettaa että menneisyys olisi tietynlainen ennalta määrätty kehityskulku kohti kirjoitustaitoa, vaan ihmisyhteisöjä on aina ollut, jotka eivät ole tarvinneet kirjoitusta mihinkään. Heitä ei voida tutkia historiantutkimuksen perinteisin keinoin, vaikka heidän historiansa, menneisyytensa tapahtumat, onkin mahdollista kirjoittaa ylös meidän kielellämme.

Historialliset lähteet

 

Esimerkki historiallisesta lähteestä: Ruotsin kuningas Birger Maununpojan suojelukirje Karjalan naisille 1.10.1316, joka on itse asiassa Suomen historian vanhin säilynyt asiakirja. Kirje on kirjoitettu latinaksi. Täällä kirjeen sisältö myös käännettynä suomeksi.

Historiallisia lähteitä ovat kaikki kirjoitetut lähteet. Kirjat, kirjeet, sanomalehdet, kartat, muistiinpanot, päiväkirjat, muistiinmerkityt puheet, piirtokirjoitukset, ym. Sekä kaunokirjalliset teokset, kuten saagat, tarut, legendat, myytit, muinaisrunot, pyhimyselämäkerrat ym. että varsinaiset historiankirjat voivat olla lähteitä. Niitä täytyy kuitenkin tulkita eri tavoin.

Historiallinen tekstilähde tulee aina ajoittaa. Onko se alkuperäislähde, eli kertooko se omasta ajastaan, vai menneiden aikojen tapahtumista. Koska teoreettisella tasolla kaikki lähteet on kirjoitettu sen jälkeen kun niiden kertomat asiat ovat tapahtuneet (ainoastaan videokuva voi tallentaa asiat samanaikaisesti niiden tapahtumisen kanssa), on historiantutkimuksessa eroteltu alkuperäislähteet ja myöhemmät lähteet niin että riittävän lyhyen ajan päästä tapahtumista kerrotut asiat lasketaan vielä alkuperäislähteiksi.

Hyvä rajapyykki alkuperäislähteiden määrittelemiselle on antiikin etruskien ja roomalaisten käsite saeculum. Alun perin saeculum tarkoitti sitä aikaa, joka on kulunut kun viimeinenkin ihminen joka on ollut elossa jonkin tapahtuman hetkellä (kuten kaupungin perustamishetkellä), on kuollut. Tällöin yhden saeculumin aikana on mahdollista saada ensikäden lähteitä silminnäköijöiltä, jotka ovat olleet elossa tapahtumahetkellä.

Alkuperäislähteitä ovat esimerkiksi silminnäkijäkertomukset ja silminnäköijöiden haastattelut. Tällöin vaikkapa kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen Historiateos on suurimmalta osin alkuperäislähde, koska hän kertoo itse näkemistään asioista, ja asioista, jotka hän on saanut tietoonsa haastattelemalla silminnäkijöitä. Osa hänen (esimerkiksi piirtokirjoituksista) tarkistamistaan tiedoista kertoo kuitenkin häntä itseään paljon vanhemmista ajoista, jolloin hänen kirjoituksensa näistä tapahtumista ei ole alkuperäislähde, vaan toisen käden lähde.

Termit ensikäden lähde ja toisen käden lähde tulee myös selittää. Alkuperäislähteet ovat aina ensikäden lähteitä eli primäärilähteitä, eli niiden kirjoittaja on saanut ensikäden tietoa, siis hankkinut tiedon aiheesta itse, yleensä näkemällä ja kokemalla. Toisen käden lähde eli sekundäärilähde on sellainen, jota kirjoittaja ei itse ole nähnyt eikä kokenut, vaan on kopioinut sen jostakin saatavilla olleesta ensikäden lähteestä. Toisen käden lähde voi olla kirjoitettu nykyaikana, vaikka se kertoisi muinaisaikojen tapahtumista, kunhan se pohjautuu ensikäden lähteisiin. Tämän jälkeen tulevat kolmannen käden lähteet eli tertiäärilähteet. Kolmannen käden lähde voi olla esimerkiksi tiivistelmä tai koonti alkuperäislähteistä ja niihin viittaavista toisen käden lähteistä.

Jokaisen kerran kun tieto kulkeutuu henkilöltä toiselle, tapahtuu se sitten suullisesti tai kirjallisesti, on mahdollista että viesti vääristyy jollain tapaa, ja ilmiö voi kertautua Rikkinäinen puhelin -leikin tavoin joka välikäden kautta kulkiessaan. Tätä ei tietenkään aina tapahdu, eikä se ole mikään väistämättömyys, mutta riski virheisiin ja tahalliseen vääristelyynkin on aina mahdollinen. Tieteellisessä tutkimuksessa pitäisikin mahdollisuuksien mukaan aina viitata ensikäden lähteisiin.

Roomalaisen kirjailijan ja luonnontieteilijän Plinius vanhemman ainoa säilynyt teos Naturalis Historia (Luonnonhistoria) vuodelta 79 jaa. on säilynyt meidän päiviimme vain keskiajan ja uuden ajan alun kopioina, joista kuvassa yksi, Kölnissä vuonna 1524 painettu kirja, nyt Suomen Kansalliskirjastossa. Tämä kirja on historiallinen lähde kahdessa mielessä, teksti kertoo Välimeren maailmasta ensimmäisellä vuosisadalla jaa., kuvitus puolestaan 1500-luvun alun Saksasta.

Monet ensikäden lähteet ovat säilyneet meidän aikaamme kuitenkin vain välikäsien kautta. Esimerkiksi lähes kaikki antiikin kirjojen alkuperäiskappaleet ovat kadonneet, mutta niistä on olemassa keskiaikaisia kopioita, joidan ansiosta tunnemme teosten sisällön. Munkit ja maallikkokirjurit jäljensivät keskiajalla klassisia tekstejä pilkuntarkasti, mutta kopiot ovat aina alttiita inhimillisille virheille, sanojen tai kokonaisten rivien poisjäämiselle, väärinluetuille sanoille, sekä suoranaiselle sensuroinnille, jos esimerkiksi epäkristillisinä pidettyjä teemoja on haluttu kristillistää lukijoiden tarpeisiin. Onneksi monesta tunnetusta antiikin teoksesta on olemassa monta eri kopiota, joita vertailemalla voidaan mahdollisesti saada selville niiden yhteinen alkuperä, ja alkuperäisen teoksen koostumus.

Lähdekritiikki ja tulkinta

Kaikki historialliset lähteet vaativat tulkintaa, eikä mitään niistä voida ottaa suoralta kädeltä silkkana totuutena. Filosofisesti ajateltuna totuutta ei edes voida kirjoittaa ylös, vaan kaikki kirjoitus on tulkintaa totuudesta. Myöskään absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan se näyttäytyy jokaiselle näkijälle ja kokijalle erilaisena, henkilökohtaisena versiona totuudesta. Kaikki lähteet ovat siis teoriassa subjektiivisia, vaikka historiankirjoittajat olisivatkin pyrkineet mahdollisimman suureen objektiivisuuteen.

Lähdekritiikki on erittäin tärkeä osa tutkimusta. Historioitsija ei voi kritiikittä ottaa mitään lähdettään automaattisesti totena, vaan hänen on todettava lähteen luotettavuus. Tässä on otettava huomioon onko kyse alkuperäislähteestä, ensikäden lähteestä, vai toisen tai kolmannen käden lähteestä. Lisäksi täytyy selvittää onko kirjoittaja luotettava kertoja. Historiankirjoittaja on kirjoittanut aina omasta näkökulmastaan, ja tämä on monesti johtanut kovin yksipuoliseen kuvaan tapahtumien kulusta. Tällöin historiantutkijan on selvitettävä mahdollisimman monesta eri lähteestä tapahtuman eri puolet, ja tehtävä oma tulkintansa, eli paras arvaus siitä miten asiat todellisuudessa menivät.

Tulkinta onkin historiantutkijan tärkein tehtävä. Lähteethän ovat jo olemassa, mutta maallikko ottaa ne usein tosissaan. Ja miksei ottaisi, eihän hänellä ole työkaluja eikä koulutusta sen todentamiseen ovatko lähteet luotettavia vai eivät. Senpä takia yliopistoissa koulutetaan historioitsijoita, jotka tutkivat historiaa työkseen ja kertovat muille ihmisille lähteistä tekemiänsä tulkintoja. Sitä on historiantutkimus. Vaikka ammattihistorioitsijaksi kouluttautuminen vaatii usean vuoden yliopisto-opinnot, ei ole syytä miksei historiaa voisi tutkiskella omaksi huvikseen ja hyödykseen kuka tahansa maallikko vapaa-ajallaan. Tällöin on kuitenkin aina muistettava että oma näkemys ei ole samanarvoinen kuin koulutetun tutkijan näkemys, yksinkertaisesti siitä syystä että ammattitutkijalla on tukenaan se opetus, mitä muut tutkijat ovat hänelle vuosien aikana opettaneet. Tieteellinen metodi, eli lähteiden tutkiminen ja niistä tulkintojen tekeminen, on se tärkein oppi jonka yliopisto opiskelijoilleen antaa, eivät suinkaan ne lähteet ja tutkimuskirjallisuus joita tutkimuksen apuna käytetään, nehän ovat avoimesti saatavilla aivan kaikille lukuintoisille.

Historioitsijan on lähdekritiikissään ymmärrettävä että jokainen lähde on tehty jotakin tarkoitusta varten. Esimerkiksi poliitikon puhe on kirjoitettu edistämään hänen poliittista uraansa, ja saattaa sen takia sisältää liioittelua, vähättelyä, ja suoranaisia valheita. Markkinointitarkoituksissa tehdyt viestit on tarkoitettu myymään ihmisille asioita, joten ne luovat mielikuvia, joilla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa juurikaan tekemistä. Historiankirjat on saatettu kirjoittaa tilaustyönä hallitsijalle, jolloin hallitsijaa kohtaan ei yleensä uskalleta esittää kritiikkiä, vaikka se olisi ollut aiheellista. Sananlasku "voittajat kirjoittavat historian" pitää melko usein paikkansa, ja esimerkiksi sotien voittajaosapuoli on monesti voinut kirjoittaa sodan tapahtumista yksipuolisesti, eikä meille ole säilynyt hävinneen osapuolen kertomusta lainkaan.

Yksipuolisuus on muistettava etenkin kirjallisten ja ei-kirjallisten kulttuurien kohtaamisista kertovia lähteitä lukiessa. Hyvänä esimerkkinä antiikin Rooman valloitussodat, joista meille on säilynyt lähinnä roomalaisten itsensä, sekä roomalaismielisten kreikkalaisten kertomuksia. Suurin osa Rooman etenkin Euroopassa valloittamista kansoista ei osannut kirjoittaa (eivätpä he kirjoitettua kieltä tarvinneetkaan), joten heidän omaa kertomustaan ei voida kuulla.

Historiantutkimuksen helmasyntejä on myös determinismi, eli usko jonka mukaan tapahtumien kulku on ennalta määrätty. Todellisuudessa mikään ei määrää historian kulkua ennalta, vaan kaikki on ennustamatonta. Se että tutkii historiaa, ei auta ennustamaan tulevaisuutta. Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, sen takia historia tuntuu joskus "toistavan itseään", eikä ihminen "opi historian virheistä", vaan on "tuomittu toistamaan niitä". Historialliset kehityskulut ovat niin monisyisiä ja vaikeita hahmottaa etukäteen että niiden perusteella tulevaisuuden ennustaminen on suurimmalta osin toivotonta. Valistuneita arvauksia on aina esitetty, mutta useimmat niistä ovat menneet pieleen.

Myös usko siihen että historia on suoraviivainen kehitys kohti parempia ja kehittyneempia asioita on täydellisen väärä. Uskomus on lähtöisin jo Darwinin evoluutioteoriasta, tai oikeammin sen väärinymmärtämisestä, joka alkoi välittömästi teorian julkaisun jälkeen. Deterministisessä mielessä evoluution katsottiin väistämättä johtavan alkeellisemmista eliöistä kohti monimutkaisempia, ja vaikka näin perustasolla onkin tapahtunut, mikään kehityksen mekanismi ei ohjaa kehitystä kulkemaan tähän suuntaan. Tähän liittyy vanha ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa. Sama kehitysopillinen käsitys on sittemmin liitetty myös kulttuurievoluution käsitteeseen, jonka mukaan ihmisen kulttuurit kehittyvät samalla tavoin yksinkertaisesta alati kohti monimutkaisempia rakenteita.

Kulttuurievoluutio kuulostaa ensi alkuun järkeenkäyvältä ajatukselta: esihistorialliset yhteisöt näyttävät vähemmän kehittyneitä kuin nykyaikaiset yhteisöt. Vaan kun asiaa tarkastellaan lähemmin, joudutaan kysymyksen äärelle, mitä kehittyneisyys ylipäätään tarkoitaa? Totta kai esihistoriallisilla ihmisillä oli vähemmän keksintöjä ja omaisuutta kuin nykyajan ihmisillä, ja nykyihminen tietää enemmän asioita kuin kauan sitten eläneet esivanhempansa, mutta tekeekö tavaran paljous tai tiedon määrä kulttuurista kehittyneemmän?

Koska emme pääse menneisyyden ihmisten pään sisään, esihistoriallisten ihmisten hengenmaisemaa on jokseenkin mahdoton arvioida, mutta ainakaan fysiologisesti (10 000 vuotta sitten ihmisen aivot olivat täsmälleen saman kokoiset kuin nykyäänkin) ei ole mitään syytä etteivätkö heidän henkiset kykynsä olisi olleet yhtä hyvät kuin kenellä tahansa meistä. He eivät vain tarvinneet niitä kaikkia tietoja, taitoja ja tavaroita, joita meillä on käytössämme (emmekä mekään välttämättä tarvitsisi). Maailma oli heille erilainen, ja jos me olisimme syntyneet kivikaudella, tai kivikauden ihmiset nykyajassa, meistä olisi tullut heitä, ja heistä meitä.

Jokainen ihminen katsoo menneisyyttä omasta perspektiivistään, mikä vääristää kuvaa siitä. Nykyajan lasien läpi katsottuna menneisyys saattaa näyttää vieraalta, pelottavalta, alkeelliselta, taikauskoiselta, välivaltaiselta, raa'alta, julmalta, barbaariselta, kehittymättömältä ja kauhealta, tai vaihtoehtoisesti romanttiselta, villiltä ja vapaalta ihanneyhteiskunnalta, mutta todellisuus on jotain siltä väliltä. Todellisuudessa kaikki ajat ovat siinä eläneille ihmisille olleet aivan tavallista tylsän arkista nykypäivää. Menneisyyteen heijastetut kuvitelmat niin dystopioista ("Pimeä keskiaika"), kuin utopioistakin (Atlantis, El Dorado, Shangri-La) ovat yhtä lailla hölynpölyä. Yhteneväistä näille kuvitelmille menneisyydestä on se että ne kertovat enemmän siitä ajasta missä ne on luotu, ei siitä ajasta mitä ne ovat kuvaavinaan.

Esimerkiksi myytti pimeästä keskiajasta luotiin Renessanssin humanismin ajalla, ei sen takia että humanistit olisivat tutkineet keskiaikaa ja tulleet siihen tulokseen että se oli pimeää aikaa, vaan siksi että halusivat korostaa omaa aikakauttaan, uutta aikaa, vastinparina antiikin sivistykselle jota he kovasti pitivät arvossa. Keskiaika luotiin tarkoituksella sivistymättömäksi välikaudeksi vanhan ja uuden ajan välille. Tämä käsitys ei lainkaan vastaa historiallista todellisuutta, mutta siihen yhä uskoo yllättävän moni. Alkuperäislähteitä tutkimalla voidaan kuitenkin päästä tällaisia myyttejä syvemmälle todelliseen historiaan.

Tutkimuskirjallisuus ja tietokirjallisuus

 

Vasemmalta oikealle: 1. Primäärilähde: aito keskiaikainen kirja, Petrus Hispanuksen Tractatus, 1300-luvulta. Kansalliskirjastossa.
2. Sekundäärilähde: tutkimuskirjallisuutta, Jaakko Tahkokallion primäärilähteisiin perustuva väitöskirja Monks, Clerks and King Arthur.
3. Tertiäärilähde: Markus Hiekkasen väitöskirjansa (The stone churches of the medieval diocese of Turku) pohjalta kirjoittama tietokirja Suomen keskiajan kivikirkot.
4. Tertiäärilähde: Keskiajan avain, keskiajantutkimuksen käsikirja, joka esittelee lähteitä ja uutta tutkimusta aikakaudesta.
5. Tietokirja: Suomen keskiaika, suurelle yleisölle suunnattu populaaritietokirja keskiajasta.

Tutkimuskirjallisuus tulee erottaa selvästi alkuperäislähteistä. Tutkimuskirjallisuus, sikäli kuin se perustuu ensikäden lähteisiin, voidaan laskea toisen käden lähteiksi. Näin ollen se ei ole todistusarvoltaan yhtä vahva kuin ensikäden lähde. Kaikki historiantutkimus tulee tarkistaa alkuperäislähteistä, mitä varten tutkimuskirjallisuudessa onkin viitattu ensikäden lähteisiin, tai toiseen tutkimukseen aiheesta.

Tutkimuskirjallisuus on vielä eri asia tietokirjallisuuden kanssa. Tutkimuskirjallisuutta tekevät tutkijat yliopistoissa ja vastaavissa tutkimuslaitoksissa, ja tutkimukset tarkistetaan aina muilla saman aihealueen tutkijoilla, jotta ne voidaan todeta paikkansapitäviksi. Esimerkiksi gradut ja väitöskirjat ovat tutkimuskirjallisuutta, mutta niin ovat monet muutkin tutkijoiden tekemät kirjat, joissa lähteet on oikeaoppisesti viitoitettu. Tutkimuskirjallisuudesta voidaan tehdä suurelle yleisölle kirjoitettuja tietokirjaversioita, jotka on kirjoitettu maallikolle helpommin ymmärrettävään muotoon.

Tietokirjoja ei kuitenkaan aina tarkastuteta muilla tutkijoilla, ja kenen tahansa on mahdollista kirjoittaa tietokirjoiksi luokiteltavia teoksia. Ikävä kyllä mikään ei myöskään estä ihmistä kutsumasta itseään tutkijaksi tai asiantuntijaksi, vaikka hänellä ei minkäänlaista pätevyyttä alalle olisikaan, ja kirjoittamasta täyttä puutaheinää olevia tietokirjoja (minä itse järkytyin lapsena kun opin tämän).

Koska kaikki kirjoittajat eivät ole luotettavia, kirjoittajan taustoista on hyvä olla perillä. Joidenkin motiivina kirjoittaa pseudohistoriallisia teoksia on maine ja kuuluisuus, toisilla raha. Jossain määrin nuo kirjat myyvät, koska niitä painetaan, joskin kustantamot, jotka näin tekevät, ovat yleensä hyvin pieniä ja epämääräisiä (esim. Salakirjat). Pseudohistorialliset kirjat ovat suosittuja kaikenlaisia salaliittoteorioita harrastavien ihmisten keskuudessa. Kirjoittajasta onkin hyvä ottaa selvää ennen kuin voi luottaa lukemaansa. Akateemisesti koulutetut ihmiset, jotka kirjoittavat omasta erikoisalastaan, ovat yleensä luotettavia.

Sarjajulkaisut ja lehdet

 

Valikoima historian tutkimukseen keskittyviä sarjajulkaisuja, vasemmalta oikealle: Historiallinen aikakauskirja, Scandinavian Journal of History, The English Historical Review, The American Historical Review, The Historical Journal.

Historian alalta julkaistaan muutamia aikakausjulkaisuja, joista Historiallinen aikakauskirja on tunnetuin Suomessa. Pohjoismaissa suurimpia on Scandinavian Journal of History. Nämä ovat luotettavia sarjajulkaisuja, joihin kirjoittavat oikeat historiantutkijat, ja kaikki kirjoitukset käyvät läpi tieteellisen vertaisarviointiprosessin. Useat näistä julkaisuista ovat maineikkaiden yliopistojen, kuten Oxfordin ja Cambridgen kustantamia.

Täysin eri asia ovat historia-aiheisen aikakauslehdet, joita kirjakauppojen ja kioskien lehtihyllyt ovat pullollaan. Näitä syntyy kuin sieniä sateella ja kuolee pois samaa tahtia. Historialehtiä kirjoittavat historiasta kiinnostuneet toimittajat, joilla ei ole tutkijan koulutusta tai pätevyyttä. He ovat opiskelleet journalismia, harvemmin historiaa. Journalismin opinnot eivät anna riittävän hyvää kuvaa historian alasta, jotta tällaisia lehtiä voisi ottaa todesta. Ne ovat viihdettä, ja sen näkee jo keltaista lehdistöä imitoivista räiskyvistä kansista täynnä šokeeraavia kuvia ja versaalikirjaimilla huutavia lööppiotsikoita.

Valikoima populaareja historia-aiheisia aikakauslehtiä, vasemmalta oikealle: Suomen historia, Historia, Maailman Historia, Tieteen Kuvalehti Historia, Ilta-Sanomien Historia-liite.

Historialehdet eivät kirjoita sellaisista aiheista, joita olisi viime aikoina erityisesti tutkittu, elleivät tutkimukset ole tuoneet esiin jotain todella uutta ja erilaista. Sen sijaan historialehdet kirjoittavat artikkeleita aiheista, joita lukijat haluavat lukea, eli ne myyvät lehtiä. Näitten keski-ikäisten ja vanhempien miesten suosimien historialehtien vakioaiheet ovat aina samat: sota, etenkin toinen maailmansota, natsit, Hitler, muut diktaattorit, Talvisota ja Jatkosota, suurmiehet, murhat ja väkivalta, keksinnöt, oudot tai "selittämättömät" sattumukset, keskiaika, antiikin Kreikka, Rooma ja faraoiden Egypti. Keskiajalta, antiikista ja Egyptistä nostetaan yleensä esiin sotaan, muuhun väkivaltaan, suurmiehiin ja kuuluisiin rakennuksiin kuten temppeleihin ja pyramideihin liittyviä juttuja.

Artikkeleiden taso vaihtelee huimasti. Yleensä viime vuosisadasta kertovien juttujen faktat ovat suurin piirtein kohdillaan, koska ne on toimittajien helppo tarkistaa Wikipediasta. Mutta mitä kaueammas menneisyyteen juttu sijoittuu, sitä varmemmin siitä löytyy virheitä. Keskiajasta ja vanhasta ajasta kertovien artikkelien taso on suorastaan ala-arvoinen. Ne ovat täynnä asiavirheitä, jotka olisi ollut helppo tarkistaa oikeista lähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta, mikäli toimittajilla olisi ollut pienintäkään ymmärrystä siitä että he eivät ole riittävän asiantuntevia kirjoittamaan juttuja omien kouluopetuksesta peräisin olevien muistojensa perusteella, tai siteeraten netissä julkaistuja populaariartikkeleita, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua.


Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi kuvan siitä mitä historiantutkimus tieteenä on, minkälaisia lähteitä siinä käytetään, ja minkälaista lähdekritiikkiä niihin on kohdistettava. Tulen jatkossa antamaan pidemmän katsauksen historian lähteisiin, tutkimus- ja tietokirjallisuuteen, sekä historia-aiheisiin sarjajulkaisuihin ja lehtiin.


Seuraavassa kirjoituksessani kerron kuitenkin arkeologiasta tieteenalana, ja sen käyttämistä lähteistä.

Mitä on autenttisuus ja miksi se on tärkeää?

Usein historianelävöityksestä puhuttaessa nousee esille termi autenttisuus. Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan, ja onko se tärkeää elävöityksen kannalta? Näihin kysymyksiin vastaan tässä kirjoituksessani.

Mitä autenttisuus on?

Autenttisuus on eksistenssifilosofiassa merkittävä käsite, joka Tieteen termipankissa on määritelty seuraavasti:

jokin asia riisuttuna epäaidoista aineksista

Kirjallisuustieteessä autenttisuus on määritelty seuraavasti:

alkuperäinen, väärentämätön, oikea, aito

Sana autenttinen tulee kreikan sanasta authentikos (αὐθεντικός), joka tarkoittaa alkuperäistä.


Autenttisuus tarkoittaa siis aitoa asiaa, sellaista, jossa ei ole mitään epäaitoa, väärää tai valheellista mukana. Historianelävöityksessä käsite tarkoittaa että elävöitettävä asia on aidonkaltainen, samanlainen kuin se on ollut historiassa, vailla vääristelyä ja valheellisuutta, epäaitoutta.

Sanan alkuperäisen merkityksen, joka siis on 'alkuperäinen', mukaan historianelävöityksessä ei voida koskaan päästä täydelliseen autenttisuuteen. Tämä vaatisi että kaikki käytettävät esineet olisivat alkuperäisiä, eli aitoja historiallisia esineitä. Niiden käyttöön elävöityksessä liittyisi eettisiä ja laillisia ongelmia kulttuuriperinnön suojeluun liittyen. Lyhyesti sanottuna se ei ole mahdollista.

Alkuperäiset esineet eivät edes ole siinä kunnossa että niitä voisi käyttää kuin uusia. Senpä takia elävöittäjät valmistavat ja hankkivat kopioita alkuperäisistä esineistä, jotka vastaavat niitä ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan, mutta ovat uusia. Uustuotantoesineitä nimitetään rekonstruktioiksi ja replikoiksi. Sanojen merkitykset eivät ole täsmälleen synonyymejä, mutta lähellä toisiaan.


Wikipedia kertoo rekonstruktiosta:

Arkeologiassa tai konservoinnissa rekonstruktio tarkoittaa kopion tekemistä jostakin historiallisesta esineestä.

Replika määritellään hieman eri tavalla:

Replika on jonkin laitteen kopio. Se muistuttaa esikuvaansa ulkoisesti, mutta teknisesti se voi olla ajanmukainen.

Replika voidaan tehdä myös laitteesta, jota ei oikeasti koskaan tehty... [esimerkiksi rakentamalla] kokeilumielessä alkuperäisten piirustusten mukaan.

Rekonstruktio on siis tiukemmin määritelty kopioksi olemassaolevasta esineestä, kun taas replikan voi valmistaa esineestä, jota ei milloinkaan ole valmistettu, mutta siihen olemassa suunnitelma. Historianelävöityksessä rekonstruktio on esimerkiksi kopio arkeologisesta esineestä, replika taas voi pohjautua kuvalähteeseen tai historialliseen kuvaukseen esineestä, jota ei itsessään ole löytynyt.

Luonnollisesti rekonstruktio on tarkempi kuin replika, jos se ei perustu olemassaolevaan fyysiseen esikuvaan. Tällaista fyysistä esikuvaa nimitetään latinankielisellä termillä reconstruendum, joka tarkoittaa vain esinettä, josta rekonstruktio tehdään. Kaikki rekonstruktiot ovat siis myös replikoita, mutta kaikki replikat eivät ole rekonstruktioita, koska osa niistä voi olla rakennettu ilman rekonstruoitavaa alkuperäisesinettä, reconstruendumia.

Joskus ihmiset käyttävät termiä "hypoteettinen rekonstruktio" sellaisesta kopiosta, joka ei perustu alkuperäiseen esineeseen, vaan esimerkiksi kuvalähteeseen. Termi on kuitenkin harhaanjohtava, sillä tässä tapauksessa ei pitäisi puhua rekonstruktiosta lainkaan, vaan replikasta.

Autenttisuus ja historiallinen tarkkuus

Englannin kielessä historianelävöityksen yhteydessä näkee käytettävän kahdenlaisia aitouteen viittaavia termejä: authenticity ja accuracy.

Merriam-Webster-sanakirja kertoo seuraavaa:

authentic

1 

a: worthy of acceptance or belief as conforming to or based on fact 

paints an authentic picture of our society 

b: conforming to an original so as to reproduce essential features 

an authentic reproduction of a colonial farmhouse 

c: made or done the same way as an original 

authentic Mexican fare 

2: not false or imitation : real, actual 

an authentic cockney accent 

3: true to one's own personality, spirit, or character 

is sincere and authentic with no pretensions

Samaisesta sanakirjasta olen hakenut myös seuraavat määritelmät:

accurate

1: free from error especially as the result of care 

an accurate diagnosis 

2: conforming exactly to truth or to a standard : exact 

providing accurate color 

3: able to give an accurate result 

an accurate gauge 

Sana authenticity on suomeksi autenttisuus, jota jo käsittelin aiemmin, ja accuracy, joka tarkoittaa suomeksi tarkkuutta ja virheettömyyttä, esiintyy historianelävöityksen yhteydessä yleensä sanan 'historiallinen' kanssa sanaparina historical accuracy. Sen voisi suomentaa 'historialliseksi tarkkuudeksi'. Sanojen merkitysero on vähäinen mutta olemassaoleva. Autenttisuus käsitetään laajemmin autenttisen ilmapiirin ja ajankuvan luomiseksi, historiallinen tarkkuus taas voi viitata jonkin yksittäisen objektin virheettömään jäljennykseen. Suomessa yleensä kuitenkin puhutaan vain autenttisuudesta tarkoitettaessa kumpaa tahansa, enkä näe syytä erotella arkipuheessa näitä toisistaan.

 

Miksi autenttisuus on tärkeää?

Jotta historianelävöitys ylipäänsä olisi mielekästä tekemistä, on sen perustuttava lähteisiin. Sen pyrkimyksenä tulee elävöittää menneisyyttä mahdollisimman aidosti, sellaisena kuin sen tiedämme olleen. Tämä tekee historianelävöityksestä autenttista. Mikäli näin ei toimita, on tuloksena laiskaa historianelävöitystä, jonka koko statuksen voisi kyseenalaistaa. Onko sellainen historianelävöitystä joka ei perustu historiaan? Sitä voidaan nimittää ehkä historiasta inspiroituneeksi toiminnaksi, mutta historian elävöitystä se ei ole.

Missä sitten kulkee raja, minkä jälkeen jokin toiminta on tai ei ole historianelävöitystä? Raja on häilyvä, ja teoreettinen, mutta sellaisen on oltava olemassa. Vaikka sitä ei voi ehkä mitenkään konkreettisesti määritellä (onko asun eri osien oltava 100% lähteisiin perustuvia, riittääkö 90%, ja kuinka paljon hypoteeseja ja luovuutta voi käyttää mukana?), on yleensä helppoa jaotella asioita kuuluviksi eri puolille rajaa, ja tämä tarkoittaa että raja on hypoteettisesti olemassa. Se että on olemassa oranssi väri, ei tarkoita etteikö olisi olemassa keltaista ja punaista, ja ne ovat erilaisia keskenään vaikka niiden välistä rajaa onkin mahdotonta tarkkaan määritellä.

Näin toimii myös autenttisuusmääritelmä. Joko jokin on autenttista tai sitten ei ole. Ei ole olemassa puoliautenttisia asioita. Jos valmistaa vaatteen oikean historiallisen kaavan mukaan, mutta käyttää kankaana polyesteriä, vaate ei ole puoliksi autenttinen, vaan epäautenttinen. Sama toisinpäin, vaikka vaate olisi täyttä villaa, mutta kaava on mielikuvituksen tuotetta, kyseessä on epäautenttinen asia.

Kun mennään oikein pienelle nippelitasolle, voidaan toki sanoa että mikään mitä nykyään valmistetaan ei ole täysin 100% autenttista. Emme elä menneisyydessä vaan nykyhetkessä, ja nykyhetkessä tehdyt asiat eivät ole samoja kuin menneisyydessä. Se olisi looginen mahdottomuus. Ei edes historiallisten alkuperäisesineiden (jos olettaisimme niiden kestävän rikkoutumatta, eikä mitään lainopillista ongelmaa niiden käyttöön liittyisi) käyttö historianelävöityksessä olisi täysin autenttista, koska ne ovat kuluneita ja vanhoja, kun taas omana käyttöaikanaan ne ovat joskus olleet uusia.

Tällaiselle filosofiselle kvanttitasolle ei tietenkään ole mielekästä kaivautua, koska muuten koko tekemiseltä katoaa pohja. Meidän on elävöittäjinä hyväksyttävä että kaikki mitä teemme, on uusiotuotantoa, eikä välttämättä koskaan täysin samanlaista kuin alkuperäiset asiat ovat olleet. Tämän ei kuitenkaan pidä anna masentaa, päin vastoin, meidän on jatkuvasti pyrittävä kohti saavuttamatonta täydellisyyttä, mahdollisimman suurta autenttisuutta. Tärkeintä ei kuitenkaan ole päämäärä, joka meiltä aina karkaa käsiemme ulottumattomiin, vaan sitä kohti vievä matka, opettavainen elämä.

On siis oltava myös riittävän hyvän käsite, koska täydellistä ei ole olemassakaan. Arkeologisia löytöjä tarkastellessa tulee myös pian huomanneeksi että täydellistä ei ole aina osattu tehdä ennenkään, joten sen ei kannata antaa liikaa mieltä vaivata. Ajatusleikin avulla on helppo päätellä mikä on riittävän hyvä: jos elävöittäjä matkustaisi aikakoneella siihen aikaan jota elävöittää, erottuisiko hän joukosta vai vaikuttaisiko tavalliselta ihmiseltä muiden seassa? Mikäli hän erottuisi negatiivisesti joukosta, näyttäisi ihan pelleltä, tai vain herättäisi kummeksuntaa, hän tekee jotain väärin. Mikäli hän ei liiemmin kohotuttaisi kulmia liikkuessaan menneen ajan ihmisten joukossa, tulos on riittävän hyvä. Emme tietenkään tiedä täsmälleen miten menneen ajan ihmiset ajattelivat, mutta luotettaviin lähteisiin perustuvat hyvin tehdyt asiat eivät varmastikaan pistäisi silmään menneinä aikoina.

Vailla autenttisuutta historianelävöitys ei olisi historianelävöitystä. Vaikka täydelliseen autenttisuuteen on mahdotonta päästä, sitä kohti tulee aina pyrkiä. Sen ei kannata antaa pelottaa, sillä koko prosessi on mahtava matka oppimisen äärelle, josta riittää hauskaa sisältöä harrastukseen vuosikausiksi. Eikä se oikeastaan milloinkaan ole ohi, koska aina voi oppia lisää, ja se pitää historianelävöittämisen alati mielenkiintoisena.

Seuraavassa kirjoituksessani tulen käsittelemään historiallisia lähteitä, koska lähteiden tuntemus on ensimmäinen askel autenttiseen historianelävöittämiseen.