Kandidaatintutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä on julkaistu

Hei kaikki, ajattelin tällä kertaa kertoa että kandiaatintutkielmani Helsingin yliopiston historian laitokselle on viimein yli kahden vuoden työn jälkeen valmis ja julkaistu. Sen aiheena ovat kilvet möyhäisrautakauden, siis viikinkiajan ja ristiretkiajan Suomessa. Kyseessä on ainoa pelkästään kilpiin kohdistuva tutkimus Suomen historiassa. Täytyy suoraan sanoa että aihe oli etenkin alkuun varsin vaikea tutkittava, sillä niin aineelliset kuin kirjallisetkin lähteet Suomen myöhäisen rautakauden kilvistä ovat erittäin niukkoja ja hajanaisia.

Tutkimuksen sisällöstä on tarpeetonta kertoa tässä yksityiskohtaisesti, koska siitä voitte lukea itse tutkielmastani. Käykää ihmeessä katsomassa, uskon että mm. viikinkiajan historianelävöittäjät saavat siitä verratonta tietoa uusien ja parempien kilpijäljennösten rakentamiseen.

 

Tutkielmani Suomen myöhäisrautakautisista kilvistä voit lukea täältä.

 

Olen myös kuulemma ensimmäinen historian laitokselta, joka on kehdannut panna oman naamansa kandityönsä kanteen. Pidän tätä ehdottomasti kehuna. Miksi akateemisten julkaisujen pitäisi näyttää tylsän valkoisilta?

Ajattelin kuitenkin kertoa tutkimuksen tekemisestä asioita, joita en kirjoittanut itse tutkielmaan. Kandidaatintutkielman sivumäärä on kaikissa Suomen yliopistoissa varsin vähäinen. Kyseessä on harjoitustyö, jossa opetellaan tieteellisen tutkimuksen ja siitä kirjoittamisen perusteita. Minä olen tehnyt jo yhden kandidaatintutkielman vuonna 2014, joten nämä asiat olivat minulle tuttuja. Panostinkin itse tutkimukseen niin paljon kun pystyin ja ahdoin sivumäärän sisään niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kommelluksilta ei matkan varrella vältytty. Kirjoitin kandin lähes kokonaisuudessaan keväällä 2018. Silloisella proseminaarikurssillani (yliopiston kurssi jonka aikana kandityö tavanomaisesti kirjoitetaan) palautin kandini ensimmäisen version, ja se arvioitiin jo läpimenneeksi. Kuitenkin ohjaajani vaati siihen muutamia korjauksia, lähinnä johtopäätösluku (jonka olin tehnyt kiireessä) piti kirjoittaa uudestaan. Kyllästyin tuolloin projektiin ja annoin sen olla.

Tämän seurauksena unohdin koko työn lähes vuodeksi. Vuoden 2019 lopulla, joulukuussa, avasin viimein kanditiedoston ja aloin pakertaa sen parissa. Sain sitä etenemään jonkin verran, lisäillen sinne asioita, mutta kaikki tämä oli turhaa, koska en koskenutkaan päätöslukuihin, jotka minun varsinaisesti piti kirjoittaa uudelleen. Tuli joululoma ja työ jäi taas odottamaan.

Vasta vuoden 2020 myöhäissyksyllä/alkutalvesta havahduin siihen tosiasiaan että Helsingin yliopiston isoksi pyöräksi kutsuma (minä kutsun sitä isoksi teilipyöräksi) tutkintouudistus astuisi viimein voimaan vuoden lopulla. Koronan takia siirtymävaiheelle oli annettu jo puoli vuotta lisäaikaa, sen kun piti tapahtua jo kesällä. Halusin nimenomaan saada kandini tehtyä ja arvioitua vanhojen perusteiden mukaan, joten toimeen oli viimeinkin ryhdyttävä. Lisäaika oli ainoastaan saanut minut lykkäämään työn aloittamista.

Avasin siis taas kanditiedoston, ja aloin kirjoittaa. Aikaa oli kaksi kuukautta. Ajattelin yltiöoptimistiseen ajankäyttötyyliini että tuossa ajassa ehtisin kirjoittaa vaikka koko homman uudestaan, ja vaikka kansanrunousosion jätin aloilleen, kirjoitinkin koko arkeologia-osion, yli puolet tutkimuksesta, alusta alkaen uudelleen. Lähdekirjallisuuden ja muun materiaalin tuntemukseni oli syventynyt viimeisen parin vuoden aikana, joten tekstiä syntyi paljon enemmän kuin aiemmin. 

 

Tässä kuvassa ei näy läheskään kaikki lähde- ja tutkimuskirjallisuus jota käytin kandidaatintutkielmani tekemiseen.

Olin myös vitkutellut tutkielman palauttamista sillä verukkeella että josko vaikka tuntemani tanskalainen arkeologi Rolf Warming julkaisisi pitkään tiedossa olleen tutkimuksensa viikinkiaikaisten kilpien materiaaleista. En nimittäin halunnut että oma tutkielmani kilvistä vanhentuisi saman tien Rolfin tutkimuksen ilmestyttyä, mikäli hän olisi löytänyt yksityiskohtia, jotka olisivat ristiriidassa minun vanhemmista lähteistä saamieni tietojen kanssa.

Ja niinhän siinä kävikin, että kun vain pari vuotta odottelin, Rolfin ja kumppaneiden artikkeli saatiin julkaistua myöhään viime vuodesta. Tutkimus on loistava, sen voit lukea täältä. Jälkeenpäin sitten kuulin Rolfilta että hän olisi voinut lähettää artikkelin minulle jo etukäteen, jos olisi tiennyt että siitä on hyötyä kandidaatintutkielmani kannalta. No, ehdin käyttää sitä lähteenä kuitenkin, minkä lisäksi kyselin häneltä itseltään varmaan ärsyttävänkin monia kysymyksiä liittyen ties mihin yksityiskohtiin.

Toinen verukkeeni viivyttelylle oli myös tuntemani saksalaisen kamppailututkija Roland Warzechan miekkoihin ja kilpiin keskittyvän kirjan ilmestymisen odottelu. Tuon ikuisuusprojektin valmistumisesta ei kuitenkaan ole edelleenkään tietoakaan, joten annoin sen suosiolla odottaa. Rolandinkin kanssa keskustellessa olen saanut hyödyllistä tietoa tutkimustani varten, ja kumpaakin edellämainittua herraa olen asianmukaisesti kiittänyt teokseni kiitossivulla.

Kun palautuspäivämäärä alkoi uhkaavasti lähestyä, totesin että kandini ei valmistu tässä muodossaan lainkaan. Siinä oli sillä hetkellä kuusikymmentä sivua! Sanottakoon että vanhojen tutkintosuunnitelmien mukaan, joiden puitteissa halusin kandini palauttaa, työn ohjepituus oli 20–25 sivua. Kolmekymmentä oli kuulemma ehdoton enimmäissivumäärä. Suurin peruste palauttaa kandini vanhojen suunnitelmien mukaisena, oli nimenomaan sen pituus, koska uudessa suunnitelmassa kandin pituutta laskettiin 15–20:n sivuun, mikä on mielestäni jo naurettavaa. No, eipä siitä nytkään saanut kuin kuusi opintopistettä, mihin nähden näin aivan liikaa vaivaa työn tekemiseen, mutta tutkimuksen tekeminen oli suurimmaksi osaksi mukavaa.

Todettuani kaksi päivää ennen palautusta kandini olevan uuden tutkintosuunnitelman mukaisen gradun mitoissa, ja keskusteltuani kandiohjaajani Mirkka Lappalaisen kanssa asiasta, päätin palauttaa aiemman version kandista vain välttämättömillä korjauksilla. Avasin sitten viisaasti säästämäni tiedoston vuoden 2019 lopulta, ja kirjoitin vimmaisesti siihen vaadittavat muutokset. Kirjoitin johtopäätösluvun ja pari muuta loppulukua uudelleen ja päivitin kaikki tiedot ajan tasalle uusien tutkimustulosten valossa. Lisää asiaa tuli siis myös aihelukuihin, ja lähteet on päivitetty nykypäivän tasolle. Tutkimus uudistuu koko ajan niin vinhaa vauhtia tälläkin alalla.

Palautin kandini puoli tuntia ennen määräajan sulkeutumista viimeisenä yönä ja se saatiin arvioitua ajoissa vanhojen suunnitelmien mukaan. Tämäkin työn versio paisui neljäänkymmeneen sivuun lähdeluetteloineen, mutta läpi se meni kuitenkin. Omistin työn Hirdmennille, minun ja kolmen ystäväni muodostamalle viikinkiaikaisen taistelun elävöityspoppoolle, jonka kanssa olemme tehneet tähän mennessä yhden keikan, ja tulevaisuudessa toivottavasti monta lisää. Muiden ryhmän jäsenten kanssa kilpien rakentamisen ja käytön kokemukseni on syventynyt suuresti.

Kandidaatintutkielmani on tehty historian laitokselle, joten sen pääasiallisena sisältönä on oikeastaan muinaisrunojen ja saagakatkelmien tulkinta, koska ne ovat ainutta kirjallista materiaalia, jossa suomalaiset kilvet mainitaan edes ohimennen. Arkeologiaosuus on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava osio, ja siihen käytinkin suuremman osan ajasta. Valitettavasti en päässyt tutkimaan suomalaisia kilvenosia henkilökohtaisesti, koska Museovirasto antaa tutkimuslupia yleensä vain maisteritason opiskelijoille. Kandiohjaajalleni Mirkalle kuuluu kiitos siitä että sain valita näinkin vaikean aiheen ja poikkitieteellisen lähestymistavan, ja hyödyntää arkeologiaa niin paljon historian kandityön osana.

Koska minulla nyt on kymmeniä sivuja uutta aineistoa kirjoitettuna puhtaaksi pöytälaatikossa, aion varmasti jatkaa kilpitutkimuksen parissa vielä tulevaisuudessa. Suurimpana (tai oikeastaan ainoana) puutteena kandissani pidän itse sitä etten ole tutkinut kilvenosia henkilökohtaisesti. Mutta maisteritason tutkimustyöhön aion käydä ne kaikki huolellisesti läpi. Uskon että niistä voi löytyä uutta tietoa, koska niitä ei ole dokumentoitu kovinkaan hyvin. Tuo maisterityö lienee tehtävä kokonaan arkeologian oppiaineen alaisuudessa, joka minulla nyt on sivuaineena. 

Seuraavaksi aion kuitenkin keskittyä johonkin muuhun tutkimukseen ainakin joksikin aikaa, katsotaan sitten milloin taas palaan tämän aiheen pariin uudestaan. Kilvet eivät minusta lähde kulumallakaan.

Jälkikirjoitus:

Koska kandidaatintutkielmani aihe oli suomalainen muinaisrunous, siis kalevalainen runous, pidin ensiarvoisen tärkeänä että kirjoitin tutkielmani suomen kielellä. Nykyään on yhä enenevässä määrin tapana kaikissa Suomen yliopistoissa ja kaikilla tieteenaloilla julkaista tutkimusta englannin kielellä. Minä vastustan tätä jyrkästi, sillä tämä vaikuttaa suuresti suomen kielen köyhtymiseen ja sen käytön vähenemiseen ensin tieteellisessä ja sitten muussakin käytössä. Yliopistojen pitäisi toimia suunnannäyttäjinä ja kielen varjelijoina, sillä ilman omaa kieltä suomalainen kulttuuri menettäisi hyvin suuren osan itsestään. Maailman kielistä kuolee pois yksi kahden viikon välein, eikä tämä kohtalo ole suomenkaan kielelle mahdoton (eikä valitettavasti edes kovin epätodennäköinen). Kieltä täytyy käyttää ja siitä pitää pitää huolta ettei kieli pääse näivettymään ja kuolemaan pois.

Minulle ei riittänyt pelkästään se että kirjoitin tutkielmani rakkaalla äidinkielellämme, vaan käytin runsaasti vaivaa myös välttääkseni kaiken maailman lainasanoja ja tehdäkseni tekstistä erittäin luettavaa ja helposti ymmärrettävää. Tieteellistä kirjoittamista (oli kieli sitten mikä hyvänsä) vaivaa suuresti yltiömäinen laina- ja sivistyssanojen käyttö, joka tekee tekstistä vaikeasti ymmärrettävää, etenkin maallikkolukijoille. Minä kirjoitin niin selvästi kuin suinkin pystyin, hioin jokaista lausetta, ja mietin kaikkien lainasanojen kohdalla voisiko ne korvata jollakin suomenkielisellä vastineella.

Tämän seurauksena päädyin välillä käyttämään varsin vanhahtavaakin kieltä, mutta minusta se on pelkästään hyvä asia. Kukaan lukijoista ei ole pitänyt tekstiäni vaikealukuisena, päin vastoin sitä on kiitelty helppolukuisuudesta. Minusta tästä ajatuksesta kannattaisi muidenkin tutkijoiden ottaa mallia. Sitä paitsi lainasanojen tilalle suomenkielisten sanojen keksiminen oli useimmiten varsin hauskaa puuhaa. En kyllä vielä ruvennut itse Agricolaksi, keksimään kokonaan uusia sanoja, mutta moni nykykielenkäytössä jo unholaan painunut sana pääsi takaisin minun käyttösanojeni listalle.

Kaikissa tapauksissa en kokenut hyödylliseksi korvata vakiintunutta sivistyssanaa vanhemmalla suomalaisella vastineella, erityisesti tutkimuksessani usein toistuvan sanan ”arkeologia” kohdalla. Olen muutamassa paikassa sen korvannut sanalla ”muinaistiede”, joka tosiaan oli alkuun arkeologian suomennos, mutta joka on tätä nykyä jäänyt pois käytöstä kokonaan. Koin että arkeologiasta jatkuvasti puhuminen muinaistieteenä kuulostaisi lukijasta jo harhaanjohtavalta, ikään kuin arkeologiaa ei olisi olemassa ja muinaistiede olisi jokin muu tieteenala.

Kaiken tämän lisäksi käytin reilusti aikaa myös tutkielmani ulkoasun suunnitteluun, eli taittoon. Minulla sattuu olemaan myös graafisen suunnittelijan koulutus (siitä se aiempi kandidaatintutkielma), joten tämä oli minulle helppoa ja mukavaa. Tutkielmani ulkoasu onkin saanut kiitosta, mutta suurin tyytyväisyydentunne siitä tulee itseltäni, kun näen kätteni työn onnistuneen.

Miksi viikinkiaikaisissa miekoissa on niin lyhyet kouraimet?

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle artikkelilleni viikinkiaikaisten miekkojen pito-otteista. Tarkoitukseni oli alunperin tehdä vain yksi kirjoitelma, mutta aihe paisui niin laajaksi, että päätin jakaa sen kahtia. Vastaan tässä toisessa osassa myös samalla erään lukijan kysymykseen:

"Nämä [viikinkiaikaisten miekkojen] lyhyet kouraimet ovat aina hämmentäneet minua, enkä taida olla ainoa. Osastahan ei saa neljän sormen otetta lainkaan. On teorioita että olisivat koristeita tms. mutta teristä löytyy käytön jälkiä."

Kysymys on itse asiassa monitahoinen. Se voidaan erottaa seuraaviksi kysymyksiksi, joihin kaikkiin pyrin vastaamaan tässä artikkelissani:

Onko miekkojen kahvojen muodolla merkitystä niiden pitotapaan?

Miksi joissain viikinkiaikaisissa miekoissa on niin lyhyet kouraimet?

Ovatko lyhytkouraimiset miekat käyttöaseita, vai koriste-esineitä?

Pystyykö lyhyitä kouraimia käyttämään samalla tavoin kuin pitkiä?

Kertooko kouraimen lyhyys jotain sen käyttäjän käsien koosta?

Miekan kahvan rakenne ja kehitys viikinkiajalla

Miekan kahvan osat. Kourain eli kädensija on se osa josta käsi ensisijaisesti ottaa kiinni. Kuten edellisessä artikkelissani osoitin, miekkaa pideltäessä hyödynnetään kuitenkin kahvanosia kokonaisvaltaisesti, etenkin pontta, mutta myös väistintä, ja välillä terääkin.

Yllä olevassa kuvassa on kaksi myöhäisrautakautisen miekan jäljennöstä. Vasemmanpuolimmainen on Petersenin erikoistyyppiä 2, ajoitettavissa vuosien 750–820 väliselle ajalle, ja se on Jarkko Niskasen tekemä. Oikeanpuolimmainen on jäljennös Rovaniemen Marikkovaaran miekan kahvasta, Oakeshottin tyyppiä XI, se ajoittuu vuosien 1050–1150 välille, kahva on minun tekemäni.

    Ensimmäinen miekka edustaa aivan viikinkiajan alkua, toinen sen loppua sekä ristiretkiaikaa, rautakauden viimeistä ajanjaksoa ennen keskiaikaa. Nämä ennallistukset havainnollistavat mainiolla tavalla miekan kahvan kehityksen alku- ja päätepisteen myöhäisellä rautakaudella. Käyn seuraavaksi tämän kehityksen pintapuolisesti läpi, mutten kiinnitä huomiota kahvan materiaaleihin tai koristeluun, koska ne ovat yhdentekeviä miekan käytön kannalta.

    Viikinkiajan alussa useimmissa (vaan ei kaikissa) miekoissa oli ponnen alla ponnenaluslevy, eli ponsi oli rakennettu kahdesta erillisestä osasta. Viikinkiajan lopulla ponsi oli yhtenäinen kappale, ja ponnenaluslevy oli jäänyt pois käytöstä. Ponsi muutti muotoaan kulmikkaammasta ja monimutkaisemmasta yksinkertaisen pyöreämuotoiseksi ristiretkiajalle tultaessa. Viikinkiajalta tunnetaan paljon enemmän eri ponsimuotoja kuin ristiretkiajalta, ja varhaiselta keskiajalta, jolloin ponnet yksinkertaistuivat ja yhtenäistyivät. Miekkojen muotokieli muuttui muutenkin ainoalaatuisista taide-esineistä hieman enemmän arkisten käyttötyökalujen suuntaan keskiajalle tultaessa.

    Miekan väistin piteni ajanjakson lopulla huomattavasti. Syntyi niin sanottu ”piikkiväistin”, muinaisnorjankielisissä saagoissa gaddhjalt. Jotkin myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan väistimet ovat kaksi kertaa pitempiä kuin jotkin varhaisemmat viikinkiaikaisten miekkojen väistimet. Väistimien pidentyminen liittyi oletettavasti kilven käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, mutta se on oman artikkelinsa aihe joskus tulevaisuudessa.

    Miekkojen kouraimet pysyivät jotakuinkin samanlaisina koko myöhäisen rautakauden ajan, ja pitkälle keskiajallekin. Huomionarvoista on että molempien näiden esimerkkimiekkojen kouraimet ovat sattumalta yhtä pitkät, 9,5 senttimetriä. Kourainten pituus vaihteli melko paljon kautta viikinki- ja ristiretkiajan, lyhin tuntemani miekan kourain on vain 6,2 senttimetriä, kun taas pisin on peräti 12 senttimetriä. On kuitenkin huomionarvoista että kummatkin näistä pituuksista ovat hyvin epätavallisia, suurin osa viikinkiaikaisten miekkojen kouraimista asettuu välille 8–9,5 senttimetriä. Kutsun täst'edes tätä kouraimen pituutta tavalliseksi.

    Kahvan muiden osien rakenne vaikutti myös kouraimen pituuteen. Kouraimesta poispäin kaareutuvat ponsi ja väistin antoivat lisää tilaa kädelle, mikä mahdollisti lyhyemmän kouraimen. Miekan haluttiin istuvat käteen kuin hanskan. Eurooppalaisissa yhden käden miekoissa ei juuri koskaan jätetty turhaa tilaa käden ympärille, vaan kouraimet olivat aina melko lyhyitä, sellaisia että käsi mahtui niistä kiinni pitämään, muttei yhtään pitempiä. Ylimääräinen pituus olisi ollut turhaa, ja hankaloittanut miekan käyttöä.

 

Kahvan rakenteen vaikutus miekan pitotapaan

Suurin osa viikinkiaikaisten miekkojen kahvoista noudattaa suoralinjaisia muotoja, jolloin ponnenalus ja väistin ovat suorassa tai lähes suorassa kulmassa kouraimeen nähden. Kutsun tällaista kahvaa tasakahvaiseksi. Petersenin 26:sta perusmiekkatyypistä kolmen (L, Z, Æ) väistin ja ponsi kaareutuvat poispäin kouraimesta. Tällaisia miekkoja kutsun avokahvaisiksi. Myös myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan miekkatyypeistä linssipontisten ja kiekkopontisten miekkojen (Oakeshottin ja Tomanterän typologioissa) ponnet kaareutuvat kouraimesta poispäin, vaikka väistin onkin suorassa kulmassa siihen nähden. Luokittelen nämä miekat myös avokahvaisiksi.

 

Kolme esimerkkiä viikinki–ristiretkiaikaisista miekankahvoista. Vasemmalla tasakahvainen Petersenin H-tyypin miekka. Keskellä avokahvainen Petersenin Æ-tyypin miekka. Oikealla myöskin avokahvainen Oakeshottin B-tyypin miekka. Kuten kuvasta käy ilmi, avokahvaisten mallien rakenne, etenkin ponnen muoto, antaa lisää tilaa miekkaa pitelevälle kädelle. (kuvat: Museovirasto).

 

Viikinkiajan alussa kaikki miekat olivat tasakahvaisia, mutta ajanjakson loppua kohden tultaessa kehittyi useampia avokahvaisia miekkatyyppejä. Kehitys alkoi pikku hiljaa. L-tyyppi oli ensimmäinen avokahvainen miekkatyyppi, joka kehittyi 800-luvun puolivälissä, ja oli erityisen suosittu Englannissa, mutta sitä löytyy myös mm. Norjasta. Se saattoi kuitenkin olla alkuperältään englantilainen tyyppi, jota on tuotu Skandinaviaan, sillä suurin osa L-tyypin miekoista on löydetty Englannista, ja norjalaisissa L-tyypin miekoissa on anglosaksityyppistä koristelua. L-tyypin käyttö loppui 900-luvun puolivälissä, eikä se näytä kehittyneen muiksi miekkatyypeiksi, joten se on erillään muitten avokahvaisten miekkojen kehityksestä.

    Joissain Petersenin O-, P- ja Q-tyyppien miekoissa on havaittavissa varhaista kehitystä kohti avokahvaisempia malleja, koska niitten ponnet kaartuvat aivan hitusen poispäin kouraimesta. Kuitenkin vasta Y-tyypin ponsissa on havaittavissa hieman enemmän kaareutumista, joka kehittyi varsinaisiksi avokahvaisiksi malleiksi vasta Z-tyypissä 970-luvulla ja Æ-tyypissä 1000-luvulla, joissa sekä ponsi että väistin kaareutuvat voimakkaasti poispäin kouraimesta. Kahvanosien kaartuminen poispäin kouraimesta antaa lisää tilaa miekkaa pitelevälle kädelle. Ilmeisesti tämä on ollut haluttu ominaisuus, joka on kehittynut viikinkiajan lopulla. Varhaisemman viikinkiajan miekoissa tätä piirrettä ei vielä ollut, vaan ne olivat suoraa jatkumoa varhaisempien aikakausien tasakahvaisista miekoista.

    Viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla suosituksi tulivat pitkäväistimiset ”piikkikahvaiset miekat”. Ne kehittyivät Petersenin X-tyypin miekasta, joka on vielä tasakahvainen. Petersenin luokittelu loppuu ajallisesti tyyppiin X, josta englantilainen Ewart Oakeshott on jatkanut omalla typologiallaan. Oakeshottin A- ja B-tyypit ovat kehittyneet Petersenin X-tyypistä, niissä vain ponnen muoto on kehittynyt linssimäisemmäksi, joten ne voidaan luokitella avokahvaisiksi miekoiksi.

 

 

Norjalaisen Jan Petersenin vuosisata sitten luoma viikinkiaikaisten miekkojen typologia Oslon kulttuurihistoriallisen museon konservaattorin Vegard Viken päivittämänä vuodelta 2011. (kuva: Vegard Vike)

Petersenin miekkatyypeistä vain kolmessa, kuvassa vasemmalta L, Z, ja Æ, on merkittävästi alaspäin kaareutuva väistin ja ylöspäin kaareutuva ponsi. Kaikki kuvan miekat on löydetty Suomesta. Kuvassa näkyvä L-tyypin miekka on Finnassa luokiteltu Z-tyyppiin kuuluvaksi, mutta mielestäni se muistuttaa enemmän L-tyyppiä. Kuvan miekat eivät ole tarkasti mittakaavassa keskenään. (kuvat: Museovirasto).

 

 

Tutkimusaineisto miekkojen kouraimista

 

Miekan kourainten pituuksia on mitattu vain parissa tieteellisessä julkaisussa, koska se ei ole kiinnostanut montaakaan tutkijaa aiemmin. Ian Peirce on mitannut miekkojen kouraimia kirjassaan Swords of the Viking Age (2002), ja Mikko Moilanen on mitannut Suomesta löytyneiden miekkojen kouraimia väistöskirjassaan Marks of fire, value and faith: Swords with ferrous inlays in Finland during the late Iron Age (ca. 700–1200 AD) (2015).

    Peircen aineisto koostuu kuudestakymmenestä miekasta, joista 14 on Norjasta, 11 Irlannista, 8 Suomesta, 7 Tanskasta, 7 Englannista, ja 1 Hollannista. Kahdentoista Peircen kirjassa esitellyn miekan alkuperää ei tunneta, niistä 9 sijaitsee Musée de l'Arméessa Pariisissa, yksi Tanskan kansallismuseossa Kööpenhaminassa, ja kaksi yksityiskokoelmissa. Vain yhdestä miekasta puuttuvat kahvanosat, joten sen kouraimen pituutta ei pysty päättelemään, tämä samainen miekka on myös viikinkiaikaa varhaisemmalta ajalta (n. 400–700). Peircen kirjasta löytyy siis 59:n viikinkiaikaisen miekan kouraimen pituudet.

    Moilasen väitöskirja puolestaan keskittyy vain Suomen alueelta löytyneisiin miekkoihin. Kaikkia näitä miekkoja ei ole tehty nykyisen Suomen alueella, vaan osa niistä on tuontitavaraa ja osa paikallisia. Aina ei pystytä sanomaan mitkä miekat on tehty täällä, ja mitkä tuotu ulkomailta. Helppolukuisuuden vuoksi kutsun Moilasen aineistoa suomalaisiksi miekoiksi, vaikkeivat ne kaikki olekaan alkuperältään suomalaisia. Juuri mitään eroa ei voida suomalaisten ja muiden viikinkiaikaisten miekkojen välillä tehdä, ja noita miekkoja on kuitenkin käytetty nykyisen Suomen alueella viikinkiajalla, siispä pidän termiä oikeutettuna.

    Moilanen listaa kirjassaan 151 miekkaa. Miekat on valikoitu sillä perusteella että niissä kaikissa on säiläkirjoitus, koska se oli Moilasen väitöskirjatutkimuksen pääaihe. Näin ollen kirjassa ei ole ollenkaan miekkoja, joissa ei ole säiläkirjoitusta. Säiläkirjoitusmiekkojen on oletettu olleen parempia kuin kirjoituksettomien, ainakin monissa tapauksissa. Säiläkirjoitukset olivat alunperin laadun tae, kun frankkilaiset sepänpajat merkitsivät tuotantoaan sillä tavoin. Monet säiläkirjoituksella varustetut miekat ovat kuitenkin ”väärennöksiä”, eli mahdollisesti kotimaassa tuotettuja halvempia kopioita kalliimmista tuontiaseista. Nämä on yleensä helppo tunnistaa siitä yksinkertaisesta syystä että luku- ja kirjoitustaidottomat sepät ovat kirjoittaneet kopioimiensa sepänpajojen nimet väärin. Joidenkin, vaan ei kaikkien, ”väärennettyjen” miekkojen laatu on heikompi kuin aitojen. Näin ollen, vaikka Moilasen kirjassa ei olekaan esitelty yhtään ”tavallista” säiläkirjoituksetonta miekkaa, joita suurin osa viikinkiajan miekoista oli, antaa Moilasen luettelo kuitenkin hyvän yleiskuvan viikinkiaikaisista miekoista Suomessa.

    Suomesta on löytynyt 400–450 viikinkiaikaista miekkaa. Luku on arvio, eikä edes Moilanen tiedä tarkkaa määrää. Suomalaisesta miekka-aineistosta eniten on koristelemattomalla säilällä varustettuja miekkoja, lähes 240 kpl. Toisiksi eniten on rautametalleilla tehdyllä säiläkirjoituksella koristeltuja säiliä, yli 130 kpl. Kuvioteräksisiä säiliä tunnetaan n. 80 kpl. Merovingi- ja viikinkiajan siirtymävaiheen miekkoja, jotka ovat sekä kuvioterästä, että koristeltu säiläkirjoituksin, on löydetty toistakymmentä kappaletta. Ristiretkiajan miekkoja, jotka on koristeltu ei-rautaisin säilämerkein, on kolmisenkymmentä. Kaikkiaan säiläkirjoitusmiekkoja (rautaisilla ja ei-rautaisilla merkeillä) on Suomen viikinki- ja ristiretkiajalta yhteensä n. 180 kpl. Suomen viikinkiaikaisista miekoista noin kolmannes on koristeltu säilämerkein. Vain Norjassa säilämerkkejä on suhteessa enemmän, Ruotsissa vain viidennes miekoista oli koristeltu säiläkirjoituksin.

    Eniten viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt Norjasta, noin 2500 kpl. Ruotsista miekkoja on löytynyt toisiksi eniten, yli 700 kpl. Suomen luku, 400–450 miekkaa, on kolmanneksi suurin. Brittein saarilta viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt 244 (joista 101 Englannista, 90 Irlannista, 36 Skotlannista, 14 Man-saarelta, ja 3 Walesista), Kiovan Rusin alueelta (nykyisen Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueelta) viikinkiaikaisia miekkoja on löytynyt yli 100, Tanskasta (sisältyen Ruotsin Skåne ja Saksan Schleswig) miekkoja on noin 100 kpl. Islannista on löytynyt vain 22 viikinkiaikaista miekkaa, mikä viittaa siihen että saarella ei ollut yleisesti tapana panna miekkoja hautoihin mukaan. Suurin osa miekoista on hautalöytöjä, mutta osa on myös uhrattuja, erityisesti jokiin. Näistä luvuista ei pysty päättelemään minkä nykyisen maan alueella on todellisuudessa viikinkiajalla ollut käytössä eniten miekkoja, vain sen kuinka paljon niitä on pantu hautoihin mukaan, tai uhrattu jumalille.

    Moilasen kirjassaan esittelemistä 151:sta miekasta 136:e hän antaa tiedon kouraimen pituudesta kirjan lopussa olevassa luettelossa. Näistä miekoista kuitenkin 12 on kahvastaan katkenneita niin että luettelon tiedot ruodontyngän pituudesta eivät ole kiinnostavia. Lisäksi 27:n miekan kahvanosat ovat puutteelliset, ponnen ja/tai väistimen puuttuessa, niin ettei pelkän ruodon pituuden perusteella voi päätellä miekassa olleen kouraimen pituutta. Itse kourainten säilyminen on hyvin harvinaista useimpien niiden ollessa eloperäistä ja helposti maatuvaa ainesta, mutta jos miekassa on väistin ja ponsi paikoillaan, niiden välimatkasta voi mitata miekassa olleen kouraimen pituuden. Moilasen kirjasta sain käyttökelpoiset tiedot 99 miekan kouraimen pituudesta.

    Kävin Moilasen miekkaluettelon läpi, tarkistin sen virheiden varalta, joita sinne oli lipsahtanut pari kappaletta, ja tein oman kaavioni miekkojen kourainten pituuksista. Tein saman myös Peircen kirjan miekoille, joille olemassaolevaa kaaviota ei ollutkaan vielä olemassa. Peircen kirjan miekoista 8 on Suomesta, ja useimmat niistä esiintyvät uudelleen Moilasen kirjassa. Otin kuitenkin mukaan yhden Peircen kirjassa esitellyn miekan, joka ei Moilasen väitöskirjan aineistoon lukeudu, koska siinä ei ole säiläkirjoitusta. Näin ollen analysoimieni suomalaisten miekankourainten lukumäärä on tasan sata kappaletta. Ulkomaisten miekankourainten määrä Peircen kirjasta on 49 kpl.

Tutkimustulokset miekkojen kourainten pituuksista

 

Tutkimusteni perusteella voin sanoa että viikinkiaikaisten miekkojen kouraimet olivat keskimäärin yhdeksän senttimetrin mittaisia. Vaihtelua kourainten pituudessa esiintyi jonkin verran, mutta vain hyvin harvinaisissa tapauksissa miekan kourain oli pidempi kuin 11 cm, tai lyhyempi kuin 7 cm.

Seuraavassa taulukossa esitän keskiarvopituudet kaikille miekkatyypeille, joista minulla oli tiedot:

 

Tein omat taulukot sekä Moilasen väitöskirjan suomalaista miekoista (100 kpl), että Peircen kirjan ulkomaisista miekoista (49 kpl), niin että pystyin vertailemaan näitä aineistoja keskenään. En kuitenkaan huomannut mitään merkittävää eroa suomalaisten ja ulkomaisten samaan tyyppiin kuuluvien miekkojen kourainten pituuksissa, enkä kokenut tarpeelliseksi julkaista näitä taulukoita erikseen. Kaikki aineisto on kuitenkin jo esitetty yllä olevassa taulukossa.

    Kuten taulukosta voi havaita, enemmän vaihtelua kourainten pituuksissa tapahtui tyyppien sisällä kuin niiden välillä, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen että kourainten pituus ei ole määrittävä tekijä yhdessäkään viikinkiaikaisten miekkojen typologiassa.

    On hyvä muistaa että joidenkin miekkatyyppien kohdalla saatavilla oleva lähdeaineisto kourainten pituuksista on niin pieni, vähimmillään yksi ainoa kappale, että näistä tyypeistä ei voida vetää johtopäätöksiä koko miekkatyypin kourainten tyypillisestä pituudesta. Esimerkiksi Petersenin tyypistä M minulla oli käytössäni vain yksi ainoa yksilö Peircen kirjasta, ja siinä sattui olemaan ennätyspitkä kaksitoistasenttinen kourain. Tämä on pisin tuntemani viikinkiaikaisen miekan kourain, eikä ole mitään syytä olettaa että M-tyypin miekoissa olisi tavallisesti ollut näin pitkiä kouraimia. Itse asiassa valokuvien perusteella tiedän että M-tyypin kouraimet olivat yleensä pituudeltaan samaa luokkaa kuin muidenkin tasakahvaisten miekkojen, mutta koska en halunnut ottaa mukaan aineistoon muita kuin oikeita mittaustuloksia, ei käytössäni ollut kuin tämän yhden M-tyypin miekan kouraimen pituus.

    Vaihtelua eri miekkatyyppien välillä näyttää esiintyvän aineistossani, mutta mitä enemmän yksilöitä kustakin tyypistä oli käytettävänä, sitä lähemmäs tämän tyypin keskiarvo hivuttautui kohti keskimääräistä 9–9,5 cm kourainpituutta. Muutamassa tyypissä oli kuitenkin havaittavissa poikkeamaa tavanomaisesta keskipituudesta.

 

    Suurin määrä yksilöitä oli Petersenin H-tyypin miekasta, 23 kpl, joiden kourainten keskipituus oli 9,5 cm. Toisiksi eniten, 13 kpl, oli Petersenin X-tyypin miekkoja, joiden kourainten keskipituus oli 9,2 cm. Kolmanneksi eniten, 11 kpl, oli Petersenin Z-tyypin miekkoja, joiden kourainten keskipituus oli 7,9 cm. Näillä määrillä voidaan jo melko turvallisin mielin sanoa että Petersenin Z-tyypin miekkojen kouraimet olivat keskimääräistä lyhyempiä.

    Tarkoitukseni oli alun perin tutkia onko eri miekkatyyppien kourainten pituuksissa eroa. Hypoteesini mukaan avokahvaisten miekkojen kouraimet olisivat keskimäärin lyhyempiä kuin tasakahvaisten miekkojen. Tutkimustulokset osoittivat hypoteesini paikkansapitäväksi, avokahvaisissa miekoissa todellakin on keskimäärin lyhyemmät kouraimet kuin tasakahvaisissa miekoissa. Avokahvaisiksi luokittelemistani miekkatyypeistä L-tyypin miekkojen kouraimet ovat keskimäärin 8,3 cm:n pituisia, Z-tyypin 7,9 cm. Petersenin Æ-tyypistä oli aineistossani valitettavasti vain yksi yksilö, jonka kouraimen pituus oli 8,1 cm, ja vaikka yhden yksilön avulla ei voida tehdä johtopäätöksiä koko tyypistä, on tämäkin pituus selvästi keskiarvon alapuolella. 

 

    Vain Behmer VI:n ja Petersenin erikoistyypin 2, sekä Petersenin P- ja Q-tyyppien miekkojen kourainten pituudet olivat tässä aineistossa alle yhdeksän senttimetriä, järjestyksessä: 8,9 cm, 8,5 cm, 8,7 cm ja 8,5 cm. Näistä kaikista paitsi Q-tyypistä oli vain yksi yksilö, joten ne eivät ole edustavia koko tyypistä, ja Q-tyypin miekkojen, joita oli vain kolme kappaletta, kourainten keskiarvoa laski yksi yksilö, jolla oli erityisen lyhyt kourain, vain 6,8 cm.

    Lyhytkouraimisuus ei kuitenkaan pätenyt avokahvaisiin luokittelemiini Oakeshottin typologian miekkoihin, joiden väistin on suora, mutta ponsi kaareva, ja joita käytettiin viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajalla. Näitten miekkatyyppien kouraimet ovat samaa luokkaa tasakahvaisten viikinkiaikaisten miekkojen kanssa, yhdeksän ja kymmenen sentin välillä.

    Pisimmät miekankouraimet olivat yksittäisiä esimerkkejä eri tyypeistä, pisimpänä Petersenin M-tyypin 12-senttinen kourain. 11 cm:n pituisia kouraimia oli Petersenin H-, K- ja N-tyyppien miekoissa, sekä Oakeshottin G-tyypin miekassa, joista vain viimeinen on avokahvaista ristiretkiajan mallia, muut tasakahvaisia viikinkiajan miekkoja.

 

Erikoisia esimerkkejä

 

Seuraavaksi esittelen pari kahvojensa puolesta erityisen mielenkiintoista miekkaa. Ensimmäisenä ase, joka aloitti keskustelun kourainten lyhyydestä ja synnytti artikkelin alussa esitetyn yleisökysymyksen.

Petersenin Æ-tyypin miekka Langeidista, Norjasta. Tämän miekan kouraimen pituus on todella lyhyt, vain 6,5 cm. (kuva: Kulttuurihistorian museo, Oslo).

Kuvan miekka, joka löydettiin vuonna 2011 Langeidista, Norjasta, on ollut omana aikanaan täysin käyttökelpoinen sota-ase, eikä suinkaan mikään koriste-esine. Kouraimen huomattava lyhyys ei satu silmään lainkaan sillä miekan väistin ja ponsi kaareutuvat poispäin kouraimesta, ja koko ase on kauniisti ja sopusuhtaisesti muotoiltu. Liian pitkä kourain näyttäisi tällaisessa miekassa oudolta, suorastaan rumalta, minkä lisäksi se olisi aivan tarpeeton. Seuraavaksi havainnollistan valmistamani pahvisen mallineen avulla tämän miekan käyttöä.

Valokuvien perusteella valmistin Langeidin miekan kahvasta pahvisen mallineen, jota käytin miekkaotteiden testaamiseen. Kaikkien kahvanosien pituudet ja leveydet ovat pahviversiossa täsmälleen samat kuin alkuperäisessä (kaikkine pienine epäsymmetrisyyksineen), joten sillä pystyy testaamaan miten hyvin käsi mahtuu näin lyhyelle kouraimelle.

Langeidin miekan pahvimalline eri miekkaotteissa, vasemmalta oikealle ja ylhäältä alaspäin seuraavasti: ”vasaraote”, kättelyote, ponsiote, katar-ote, peukalo-ote, ja väistinote. Vain viimeksimainittu osoittautui mahdottomaksi, koska etusormi ei ylettänyt erikoisleveän väistimen ympäri.

Tulokset olivat mieltä avartavia. Näinkin lyhyt kourain toimii erinomaisesti missä tahansa miekkaotteessa. Heti kun otin miekkamallineen käteeni, se tuntui istuvan siihen kuin hanska, eikä minun käteni ole millään tavalla pieni. Miekkamalline, vaikka olikin vain pahvia, tuntui ehkäpä parhaalta miekankahvalta mitä ikinä olen testannut. Poispäin kouraimesta kaartuvat väistin ja ponsi mahdollistavat vain 6,5 cm:n kouraimen pituuden, eikä tällaiseen miekkaan mielestäni paljon pitempää kannattaisi asentaakaan. Jopa ”vasaraote” tuntui hyvältä tällä kahvalla, joskaan sillä ei missään nimessä kannata lyödä loppuun asti, ettei vaurioita rannettaan. ”Vasaraote” onkin ensi sijassa vain miekan pitelyyn ja lyönnin aloittamiseen soveltuva ote.

    Olen pari vuotta sitten testannut myös Albionin valmistamaa Æ-tyypin miekkaa, johon rakensin huotran. Miekan kourain oli vähän alle yhdeksän sentin mittainen, eli huomattavasti Langeidin miekkaa pitempi, mutta tämäkin miekka oli erittäin hyvä kädessä, yksi parhaista joita olen testannut. Se pohjautui Tanskan Kansallismuseossa olevaan alkuperäiskappaleeseen, jonka kourain on tosin paljon lyhyempi. Kysyessäni Tanskan Kansallismuseosta lisätietoja tästä miekasta, he eivät osanneet antaa kouraimen pituutta, mutta laskettuna kuvien avulla kahvan muista pituuksista (kahva on 13 cm pitkä ponnen päästä kouraimen keskiosan kärkeen, ja ponsi on 4,8 cm korkea, väistimen korkeus ei ollut tiedossa), kouraimen pituudeksi jää vain noin kuutisen senttimetriä. Tämä ei ole virallinen mitta, koska sitä ei ole mitattu itse miekasta, mutta se on epävirallinen viikinkiaikaisen miekan kouraimen lyhyysennätys.

Albionin 'Knud'-niminen miekka, sekä sen esikuvana toiminut Æ-tyypin miekka Tanskan kansallismuseossa, Kööpenhaminassa. Alkuperäisen miekan kourain on suunnilleen kolme senttimetriä lyhyempi kuin Albionin jäljennöksessä. (oikeanpuolimmainen kuva: Peter Johnsson).

 

 

Johtopäätökset

 

Viikinkiajan miekat varustettiin hyvin monilla erilaisilla kahvanmuodoilla. Kahvoilla ei ollut pelkästään ulkonäöllistä eroa, vaan niiden ominaispiirteet vaikuttivat myös siihen miten miekkoja pideltiin kädessä. Yksikään kahvatyyppi ei ollut käyttökelvoton, vaan ne kaikki olivat ensi sijassa käytännöllisiä muotoja, ja niiden muotokieli ja koristelu on seurannut käyttötarkoitusta. Mikään ei viittaa siihen että miekat olisivat olleet pelkästään koriste-esineitä, vaan niissä on selviä käytön jälkiä, joita löytyy kaikista miekkatyypeistä.

    Viikinkiaikaiset miekat voidaan kahvojensa perustella jakaa tässä artikkelissa luomiini kategorioihin: tasakahvaisiin ja avokahvaisiin malleihin, riippuen niiden ponnen ja väistimen muodosta. Tasakahvaisissa miekoissa ponsi ja väistin ovat suorassa tai lähes suorassa kulmassa miekan kouraimeen nähden, avokahvaisissa ponsi ja yleensä myös väistin kaartuvat poispäin kouraimesta.

    Lähes kaikki viikinkiaikaiset miekkatyypit kuuluvat tasakahvaisiin malleihin. Avokahvaisia ovat ainoastaan Petersenin typologian tyypit L, Z ja Æ. Avokahvaisiin voidaan myös lukea viikinkiajan lopun ja ristiretkiajan miekkatyypit, joiden ponsi on linssinmallinen tai kiekkomainen, mutta väistin suora. Nämä miekat ovat Petersenin typologian ulkopuolella, ja niitä ovat luokitelleet eritoten Ewart Oakeshott ja Leena Tomanterä.

    Avokahvaisia miekkoja ei esiintynyt vielä viikinkiajan alussa, jolloin kaikki mallit olivat tasakahvaisia perintönä edeltäneeltä merovingiajalta. Avokahvaisia miekkamalleja kehittyi viikinkiajan loppupuolella. L-tyyppi näyttää kehittyneen erillään muista avokahvaisista malleista, sitä esiintyi suunnilleen 800-luvun puolivälistä 900-luvun puoliväliin. L-tyypistä on sekä skandinaavista että anglosaksista alatyyppiä, joista jälkimmäistä tunnetaan lähinnä Englannista, missä L-tyyppi on saattanut kehittyä.

    Petersenin Z-tyyppi ja Æ-tyyppi ovat kehittyneet viikinkiajan lopulla, Z-tyyppi oli käytössä noin vuosien 975–1050 välisellä ajalla, Æ-tyyppi n. vuosien 1000–1100 välillä. Kehitystä tasakahvaisista miekoista kohti avokahvaisia ilmenee 900-luvun alun Petersenin O-, P-, Q, ja Y-tyyppien joissain yksilöissä, joskaan nämä eivät vielä ole todellisia avokahvaisia miekkoja. On kuitenkin havaittavissa kehitys viikinkiajan lopulla, 900-luvulta 1000-luvulle, tasakahvaisista miekoista kohti avokahvaisempia. Ainoastaan Petersenin L-tyyppi näyttäisi olleen poikkeus tasakahvaisista malleista kehittyessään jo 800-luvun puolivälissä, ja jääden pois käytöstä sata vuotta myöhemmin.

    Ristiretkiajalle tultaessa Petersenin X-tyypistä, joka on tasakahvainen, kehittyi Oakeshottin A- ja B-tyypit, joitten ponnet kaareutuvat poispäin kouraimesta, tehden näistä miekoista siis avokahvaisia. Näyttää siltä että tasakahvaiset miekat jäivät viikinkiajalle, ja keskiajalla käytännössä kaikki ponnet ovatkin kouraimesta poispäin kaareutuvia, aluksi kiekkomaisia, myöhemmin hyvin monen eri tyyppisiä.

    Tasakahvaisten miekkojen kädessä pitäminen eroaa joiltain osin avokahvaisten miekkojen pitelystä. Tasakahvaisia miekkoja täytyy pitää otteessa siten että miekan ponsi istuu tukevasti miekkakäden peukalonhankaa vasten. Avokahvaisissa miekoissa, mikäli ponsi kaartuu tarpeeksi poispäin kouraimesta, ponnen tukeminen peukalonhankaan ei ole välttämätöntä.

    Kaikissa viikinkiaikaisissa ja ristiretkiaikaisissa miekoissa miekan haluttiin istuvat käteen kuin hanskan, jolloin väistin ja ponsi tukisivat hyvin tiiviisti miekkaa pitelevää kättä. Näin ollen kun avokahvaisten miekkamallien kahvanosat antoivat kaartumisellaan lisää tilaa miekkakädelle, kouraimesta voitiin tehdä lyhyempi. Usein näin onkin tehty, ja avokahvaisten miekkamallien kouraimet ovat keskimäärin yhden senttimetrin lyhyempiä kuin tasakahvaisten mallien, lukuunottamatta myöhäisen viikinkiajan ja ristiretkiajan Oakeshottin typologian mukaisia suoraväistimisiä miekkoja, joiden kourainten pituudet ovat samaa luokkaa aiempien viikinkiajan tasakahvaisten miekkojen kanssa. Tasakahvaisten miekkojen kourainten keskipituus on 9 senttimetriä, avokahvaisten 8 cm.

    Kaiken todistusaineiston valossa on helppo todeta että lyhytkouraimisia avokahvaisia miekkoja ei tehty erityisen pienikätisille miehille (saatika naisille, jota on myös joskus ehdotettu), vaan normaalia lyhyempi kourain on seurausta väistimen ja ponnen kaareutumisesta poispäin kouraimesta, mikä antaa kädelle lisää tilaa. Näin suurikokoinenkin käsi pystyy pitelemään lyhytkouraimista miekkaa varsin mukavasti. Itse asiassa liian pienessä kädessä tällaisen kahvan hyödyt menevät hukkaan, koska miekka ei enää istu tiiviisti sen pitelijän käden ympärille.

    Ei myöskään ole mitään syytä olettaa että viikinkiaikaisten miesten kädet olisivat olleet pienempiä kuin nykyaikaisten miesten, vaikka sitäkin on veikattu. Viikinkiajan ihmiset eivät olleet huomattavasti nykyaikaisia pienempikokoisia, vaan tämä laajalle levinnyt käsitys on erheellinen. Ruumiillista työtä tekevien ihmisten kädet myös kasvavat käsiterän lihasten vahvistuessa, minkä voi todeta nykypäivänä vertailemalla kenen tahansa maanviljelijän käsiä toimistotyöläisen käsiin. Siispä maanviljelyä, soutamista, käsitöitä ja taisteluharjoituksia harrastaneet viikinkiaikaiset miehet olivat todennäköisesti suurempikätisiä kuin keskiverrot miehet tänä päivänä.

 

 

Lähteet:

 

Androshchuk, Fedir 2014, Viking Swords: Swords and Social Aspects of Weaponry in Viking Age societies, Historiska museet, Tukholma, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <https://www.academia.edu/1108677/Swords_and_Social_Aspects_of_Weaponry_in_Viking_Age_societies_Stockholm_2014_>

Archer, Gavin & Louise 2012, 'Swords', julkaisussa G Archer at al., Viking Age Compendium, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <http://www.vikingage.org/wiki/wiki/Swords>

Hjardar, Kim & Vike, Vegard 2016, Vikings at War, Casemate Publishers, Oxford.

Moilanen, Mikko 2015, Marks of fire, value and faith: Swords with ferrous inlays in Finland during the Late Iron Age (ca. 700–1200 AD), Suomen keskiajan arkeologinen seura, Turku.

Moilanen, Mikko 2018, Viikinkimiekat Suomessa, SKS, Riika.

Peirce, Ian 2002, Swords of the Viking Age, The Boydell Press, Woodbridge.

Wills, Tarrin 2013, 'Gaddhjalt', julkaisussa T Wills et al., Early north data service, Centre for Scandinavian Studies, University of Aberdeen and Nectar, e-julkaisu, haettu 9. lokakuuta 2020, <https://skaldic.abdn.ac.uk/m.php?p=onwword&i=25629>

Kuinka viikinkiaikaista miekkaa pidetään kädessä?

Miekka oli viikinkiajalla aseista arvostetuin. Vaikka keihäs oli yleisempi, ei mihinkään muuhun kuin miekkaan liitetty niin paljon symboliarvoa, se oli aseiden kuningas ja kuninkaiden ase. Miekan ulkoista olemusta vähäisemmälle huomiolle on tutkijapiireissä jäänyt miekan käyttötapa. Oikeastaan tapoja on useita, eikä ole olemassa vain yhtä ainoaa tapaa käyttää miekkaa. Tässä artikkelissa pureudun miekan pitotapoihin, eli siihen minkälaisissa otteissa miekkaa pidellään kädessä.

Missään nimessä ei ollut olemassa vain yhtä oikeaa tapaa pidellä miekkaa kädessä, vaan tapoja oli monia, jotka eivät varmasti kaikki olleet jokaisen miekkailijan tiedossa. Osa on varsin vaistonvaraisia, osa on vaatinut enemmän kekseliäisyyttä. Otetta on myös vaihdeltu kesken taistelun aina kun siihen on tullut tarvetta, eikä mikään ote ole paras kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Jotkut otteet ovat kuitenkin selvästi parempia kuin toiset, ainakin tiettyihin tilanteisiin, ja kerron tekstissä syyt tähän. Kaikki artikkelissa esitellyt otteet ovat perusteltavissa historiallisilla lähteillä ja/tai vertailukohdilla.

On hyvä muistaa että miekan kanssa taistelussa käytettiin aina kilpeä. Kukaan ei olisi viikinkiajalla lähtenyt sotaan tai taisteluun ilman kilpeä, koska se olisi tarkoittanut itsemurhaa, ja myös ne soturit, jotka väliaikaisesti käyttivät aseitaan kahdella kädellä, kantoivat kilpeä mukanaan. Tällöin se useimmiten roikkui selässä tai kyljellä remmin avulla. Vaikka tämä artikkeli käsitteleekin pelkästään miekkaa, kaikkia näitä otteita yhtä lukuunottamatta pystyy käyttämään, ja käytettiin kilven kanssa.

Käytän esimerkkikuvissa ystävältäni ja miekkailuopettajakollegaltani Julius Väliaholta lainaamaani viikinkiaikaisen miekan jäljennöstä, jonka on valmistanut Jarkko Niskanen. Kyseinen miekka on Petersenin erikoistyyppiä 2, eli ajoittuisi suunnilleen vuosien 750–820 väliselle ajalle, siis varhaiselle viikinkiajalle. Tämän miekan kouraimen pituus on 9,5 cm, mikä on pitkähkö, mutta tavanomaisen rajoissa.

Miekan kouran, ja sen pituus. Kahvan muitakin osia hyödynnettiin miekan pitelyssä.

Viikinkiaikaisten miekkojen pitotapoihin vaikuttaa jossain määrin niiden kahvan rakenne, erityisesti kouraimen pituus. Kourainten pituudet vaihtelivat jonkin verran, mutta ne tuppaavat olemaan lyhyempiä kuin mitä ihmiset tuntuvat ajattelevan. Lyhin tuntemani viikinkiaikaisen miekan kourain on vain 6,5 cm pitkä, ja lyhin Suomesta löydetty 6,8 cm. Kaikki miekanpito-otteet onnistuvat millä tahansa näistä kouraimista, ja lyhyempi kourain on itse asiassa etu monessa otteessa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että 9,5 cm kourain on jopa hieman liian pitkä minun makuuni, pitäisin enemmän sentin–puolitoista lyhemmästä kouraimesta, mutta tämäkään pituus ei ollut missään vaiheessa ongelma.

Mitkään löydetyt viikinkiaikaiset miekankahvat eivät ole niin lyhyitä etteikö niitä sen takia pystyisi käyttämään tehokkaasti taistelussa. Miekan käyttöön ei tarvita kaikkia viittä sormea yhtä lailla puristamaan kourainta, vaan kaksikin sormea, peukalo ja etusormi periaatteessa riittävät. Muut sormet ovat tietenkin huomattavaksi hyödyksi miekan käsittelyssä.

Ote miekasta kahdella sormella. Ei ole mitään syytä jättää muita sormia käyttämättä, mutta tällä kuvalla havainnollistan että miekkaa pystyy pitelemään, ja sillä pystyy myös lyömään vain kahta sormea käyttämällä.

Miekanpito-otteita

 

1. ”Vasaraote”

Niin sanottu ”vasaraote” tarkoittaa otetta, jossa kaikki sormet puristuvat yhtä lailla miekan kouraimen ympärille. Tämän seurauksena miekka on lähestulkoon suorassa kulmassa kyynärvarteen nähden. Tämä on asento, jossa miekkaa voi pidellä kädessä, mutta asennon pitäminen samana koko lyönnin ajan ei ole hyvä idea. Ensinnäkin miekka menettää huomattavasti etäisyyttä jos sitä puristaa tiukasti nyrkissä. Toiseksi, lyönnin nopeus on vähäisempi kuin rennommassa otteessa, koska sormilla ei voi antaa lisävauhtia miekalle iskun loppuvaiheessa. Kolmanneksi tämä asento on huono ranteelle, mikä tulee erityisen hyvin ilmi iskun loppuvaiheessa, jolloin ranne on kääntynyt liian jyrkästi alaspäin. Neljänneksi, viikinkiaikaisten miekkojen ponnet ovat varsin kookkaita, ja sattuvat ikävästi ranteeseen, mikäli isketään ”vasaraotteesta” loppuun asti.

”Vasaraote” on siis epäergonominen ja epäedullinen ote jollei rannetta pidä jäykkänä koko iskun ajan, mikä sekä vähentää iskuvauhtia, että lyhentää miekan etäisyyttä huomattavan paljon. Lyöminen ”vasaraotteessa” soveltuukin vain erittäin lähietäisyydeltä tapahtuvaan kamppailuun. Tällainen taistelutapa on varsin vieras eurooppalaisessa keskiaikaisessa miekkailuperinteessa, joka on korostanut etäisyyden pitämistä, enkä usko että näin on juurikaan taisteltu viikinkiajalla. Kulttuureissa joissa vasaraotetta on käytetty, kuten Intiassa, sitä on käytetty käyrilla miekoilla viiltämiseen, ja tällaiset aseet ovatkin tuntemattomia viikinkiajan Pohjolassa. Miekan pitelyyn ja lyönnin aloittamiseen ”vasaraote” toki sopii, ja tässä tarkoituksessa sitä on kuvattu aikakauden taiteessa usein, onhan miekkamiehet yleensä kuvattu taiteessa ennen iskua eikä sen loppuvaiheessa.

Keksin kuitenkin vielä yhden mahdollisen käyttötarkoituksen ”vasaraotteelle”. Pistettäessä hyvin matalalta (vastustajan kilven ali) tai hyvin korkealta (vastustajan kilven yli), tai hyvin pitkältä jommalta kummalta sivulta (vastustajan kilven taakse), ”vasaraote” on ihan käyttökelpoinen. Suoraan pistämiseen on kuitenkin olemassa paremmin soveltuvia otteita, eikä ”vasaraote” ole välttämätön ylhäältä, alhaalta, tai kaukaa sivuilta tulevissakaan pistoissa.

”Vasaraote” soveltuu miekan pitelyyn. Tästä otteesta voi lähteä iskemään, mutta iskua ei kannata suorittaa loppuun asti tällä otteella, kaikki sormet tiukasti miekan kouraimen ympärille puristettuina.

 ”Vasaraotteessa” loppuun asti suoritetussa iskussa miekan ponsi painuu ikävästi lyöjän ranteeseen. ”Vasaraotteella” ei siis voi lyödä tällä tavoin.

Käytän ”vasaraotteen” ympärillä jatkuvasti lainausmerkkejä, koska oikeasti vasaraakaan ei kannata pidellä tässä otteessa.

Esimerkkikuvissa havainnollistan vasaran ja keittiöveitsen avulla lähestulkoon kaikkien kädessä pidettävien pitkänomaisten työkalujen, joihin myös miekka lukeutuu, oikeaoppista pitelytapaa. Vasemmanpuolimmaisissa kuvissa vasara ja veitsi ovat ”vasaraotteessa”, missä niitä ei suinkaan kannata pitää. Joustavamman liikkeen ja paremman työergonomian työkaluihin saa pitelemällä niitä rennommassa kättelyotteessa.

Frankkilaisen käsikirjoituksen Stuttgart Psalterin (Stuttgart, Württembergische Landesbibliothek, Cod.bibl.fol. 23, folio 46v) noin vuodelta 820 olevassa kuvituksessa miekkamies pitelee miekkaansa ”vasaraotteessa”. Tämä on taiteessa yleinen tapa kuvata miekka soturin kädessä. Lähes kaikissa näistä kuvissa miekka on myös kuvattuna ennen iskua, jolloin ”vasaraote” on käyttökelpoinen, mutta tästä on luultavasti useimmiten liu'uttu kättelyotteeseen iskun loppuvaiheessa.

Kuuluisassa Bayeux'n seinävaatteessa, noin vuodelta 1080, joka kertoo Vilhelm Valloittajan Englannin valloituksesta ja Hastingsin taistelusta vuonna 1066, ”vasaraote” esiintyy monta kertaa. Huomionarvoista kuitenkin on että soturit pitelevät miekkojaan kyseisessä otteessa vain silloin kun he eivät ole vielä iskeneet niillä. Iskun loppuvaiheessa miekat on aina kuvattu jossakin rennommassa otteessa, usein kättelyotteessa.

2. Kättelyote

Kättelyote (joskus pistooliote tai säiläote). Kuten lähes kaikkia työkaluja, myös miekkaa (ja pistoolia) pidellään tässä otteessa. Kättelyote muistuttaa kättelyä, jossa käsi ojentuu jotakuinkin 45 asteen kulmassa eteenpäin tarttuen miekkaan. Tämä ote on erittäin mukava kädessä, eikä aiheuta vammoja nivelille käytössä. Kättelyote mahdollistaa ”vasaraotetta” pidemmän ulottuvuuden miekalle, ja tarjoaa mahdollisuuden antaa sormilla lisävauhtia iskun loppuvaiheessa. Ote miekan kouraimesta on rento, ei suinkaan puristus rystyset valkoisina. Miekka pysyy kyllä kädessä mainiosti vähän pienemmälläkin puristusvoimalla, ja vasta aivan iskun loppuvaiheessa sormet puristuvat väliaikaisesti tiukemmin kouraimen ympärille, jotta miekka ei kirpoa pois kädestä eikä kohteesta johon se osuu. Rennommasta puristuksesta johtuen miekkaa jaksaa myös pidellä pitempään kädessä. Lyönnin loppuvaiheessa miekka voi ojentua suoraan linjaan käden kanssa, koska ponsi ei ota kiinni ranteeseen lainkaan.

Joissakin viikinkiaikaisissa ja keskiaikaisissa miekoissa ponsi on kiinnitetty miekkaan hieman kiertyneenä miekan pitkittäisakselin ympäri, jotta miekan pitely kättelyotteessa olisi entistä helpompaa. Ponsi on usein käännetty (oikeakätistä miekankäyttäjää varten) ponnesta päin katsottuna muutaman asteen vastapäivään. Joissain miekoissa ponsi ei myöskään ole täsmälleen symmetrisesti ruodon jatkeena, vaan se on hivenen sivussa miekan pituusakseliin nähden. Kaikkien näiden muutostöiden tarkoitus oli asettaa ponsi mukavammin peukalonsyrjää vasten kun miekkaa pidettiin kättelyotteessa. Tällä lailla muokatut ponnet ovat kuitenkin vähemmistö kaikista löydetyistä viikinkiaikaisista miekoista.

Pistämiseen kättelyote sopii myös erinomaisesti. ”Vasaraotteeseen” verrattuna ulottuvuus miekankärjellä on huomattavasti pitempi, ja pistossa käden jatkeeksi suoristuva miekka on oivallisessa asennossa voimantuoton kannalta, koska suora linja jatkuu miekan kärjestä kahvan kautta käteen ja pistäjän vartaloon, eikä ranteen kohdalla tapahdu mutkaa, joka vähentäisi piston tehoa (ja altistaisi ranteen vammoille).

Otetta harjoitellessa on tärkeää ettei tunge kättään tiukasti miekan väistintä vasten, vaan kiinni miekan ponteen, niin että ponsi on kämmenen syrjällä. Peukalo ja etusormi voivat ojentua eteenpäin kouraimella, tukeutuen väistimeen. Peukalo voi olla miekan kouraimen sivulla, tai sitten päällä kuten kuvassa. Peukalon ollessa kouraimen päällä otetta kutsutaan myös säiläotteeksi, koska urheilumiekkailussa käytettäviä säiliä pidellään tässä otteessa.

Miekan ollessa kättelyotteessa ponsi asettuu mukavasti peukalonhangan lihasten päälle.

Miekalla iskettäessä kättelyotteesta ponsi liukuu sulavasti käden syrjälle, eikä osu ranteeseen lainkaan. Tästä lyönnin lopetusasennosta on myös erinomaisen helppo pistää.

Karolinginen käsikirjoituskuvitus (Bern, Burgerbibliothek, Cod. 264) noin vuodelta 900 näyttää miekan iskun loppuvaiheessa, kun ase on suoristunut käden jatkoksi suoraan linjaan ja kahva on kättelyotteessa, ponsi käden sivulla niin ettei se osu ranteeseen.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) normanniratsumies lyö englantilaista jalkamiestä miekalla, joka on iskun loppuvaiheessa kättelyotteessa. Tänä aikana käytössä olevan myöhäisen viikinkiajan miekkatyypin ponsi on pyöreämpi ja pienempi kuin edeltäjiensä, mutta käden asento on jotakuinkin sama.

  

3. Peukalo-ote

Peukalo-ote (joskus paistinpannuote), joka soveltuu myös lettujen kääntämiseen heittämällä ne paistinpannulla ilmaan, tapahtuu kääntämällä miekan terä 90 astetta pitkittäisen akselinsa ympäri, ja panemalla peukalo miekan lapetta vasten. Viikinkiaikaisissa miekoissa peukalo asettuu joko väistimen tai terän lappeen päälle, riippuen kahvanosien koosta.

Yleensä peukalo-otetta käytetään yläasennossa, miekka pään yläpuolella kärki roikkuen hieman alaspäin osoittaen kohti vastustajaa, miekan terän suojatessa päätä. Tästä asennosta on erityisen hyvä tehdä kiertäviä lyöntejä vasemmalle ja oikealle, jotka tunnetaan myöhemmässä keskiaikaisessa saksankielisessä miekkailukirjallisuudessa niimellä Zwerchau (”kiertoisku”). Soveltuupa peukalo-ote myös pistämiseen, sekä kiertävien lyöntien tekemiseen sivuilta, eikä vain pään päältä.

Peukalo-ote tunnetaan lukuisista keskiaikaisista ja uuden ajan alun miekkailukirjoista, erityisesti niistä joissa käsitellään Messerillä (yksiteräinen yhden käden ase), ja pitkällä miekalla (kaksiteräinen kahden käden ase) tehtäviä liikkeitä. Ensimmäisenä se esiintyy mahdollisesti saksalaisen Johannes Liechtenauerin Codex Danzigissa (Cod.44.A.8) vuonna 1452, pitkällä miekalla tapahtuvan Zwerchau-lyönnin yhteydessä.

Liechtenauerin koulukunta on jo ajallisesti hyvin kaukana viikinkiajasta, mutta arkeologi Mikko Moilanen on väitöskirjaansa suomalaisista viikinkiajan miekoista tehdessään löytänyt todisteen peukalo-otteen käytöstä kyseisellä aikakaudella. Asiasta kysyessäni Moilanen kertoi minulle joidenkin tutkimiensa miekkojen väistimen keskikohdalta löytyneen kuluneen alueen, mikä on odotettavissa peukalo-otteen jatkuvasta käytöstä. Piirre oli ollut sen verran havaittava, että Moilanen oli kiinnittänyt siihen huomiota, vaikkei ollutkaan tutkinut nimenomaisesti miekanpitotapoja. Mielestäni tämä on kiistaton todiste kyseisen otteen käytöstä viikinkiajalla.

Olen lisäksi löytänyt kuvallisen lähteen peukalo-otteen käytöstä viikinkiaikaa varhaisemmalta vendeliajalta (550–790) Ruotsista, jossa Uplannissa sijaitseviin Vendelin ja Valsgärden kalmistoihin on haudattu monia ylhäisiä asemiehiä varusteineen. Heidän kypäränsä on koristeltu pressblech-tekniikalla pakotetuilla ohuilla pronssilevyillä, jotka kuvaavat sotureita suojelevia mytologisia hahmoja ja tilanteita. Vendelin kalmiston haudan 14 kypärän otsalaatoissa on kuvattu soturien kaksintaistelu, ja tässä kohtauksessa toinen sotureista käyttää peukalo-otetta miekalla alakautta pistämiseen.

 Peukalo-ote nähtynä alhaaltapäin. Peukalo asettuu miekan väistimen päälle. Pitkässä käytössä on odotettavissa väistimen hopea- ja kuparilankaupotusten kulumista juuri tällä kohtaa.

 Peukalo-ote nähtynä sivultapäin. Iskut tästä otteesta kumpaankin suuntaan ovat yllättävän tehokkaita.

Piirroskuva Vendelin kalmiston haudan 14 kypärän koristelevystä, vuosien 550–790 väliseltä ajalta. Vasemmanpuoleinen soturi pitelee miekkaansa peukalo-otteessa.

Mies pitelee keskiaikaista yhdenkäden miekkaa peukalo-otteessa Hans Talhofferin miekkailukirjassa, vuodelta 1459. Myöhemmissä keskiaikaisissa miekoissa, kuten kuvassa, oli joskus nahkainen teränsuojus aivan väistimen yläpuolella suojelemassa terää käden hieltä.

4. Ponsiote

Nimensä mukaisesti ponsiotteessa miekkaa pidellään sen ponnesta kiinni. Sormet kiertyvät ponnen ja kouraimen alaosan ympärille samalla tavoin kuin kättelyotteessa, vain alempaa niin että ponsi jää kokonaan kämmenen sisään. Ote toimii täsmälleen samalla tavalla kuin kättelyotekin, mutta tässä miekalle saadaan vielä enemmän etäisyyttä. Vaikka etäisyyden lisäys saattaa tuntua mitättömältä, voi sillä kuitenkin saada etua miekkailtaessa, erityisesti pistettäessä. Lyönnit onnistuvat myös tästä otteesta, mutta ponsiote on kuitenkin ensisijaisesti pistämiseen tarkoitettu ote. Otteita vaihdeltiin miekkailun aikana useasti, joten pisto-otteesta voi vaihtaa lyöntiotteeseen hyvin nopeasti, ja toisinpäin.

Ponsiote voi toimia myös lyönnin lopetusotteena. Lyönnit tavallisimmin päättyvät kättelyotteeseen, vaikka miekka olisi ollut esimerkiksi ”vasaraotteessa” lyönnin alkaessa. Lyönnin aikana miekka liukuu kädessä eteenpäin sen heiluriliikkeen ansiosta ja lyönnin voi antaa liukua ponsiotteeseen asti, millä saadaan lisää etäisyyttä lyöntiin.

Ponsiote tunnetaan keskiajan miekkailuoppaista ainakin italialaismestari Fiore de'i Liberiltä, jonka kirjassa Fior di Battaglia se esiintyy 1400-luvun alussa miekalla tehtävän pitkän piston yhteydessä. Fiore kuvailee asentoa seuraavasti:

”¶ Io son guardia de trar una longa punta tanto che lo mio mantener di spada de longeza monta. E son bona d'andare contra uno che sia luy e mi armato, perché io habia curta punta denanzi io non sarò inaganato.”

Oma suomennokseni:
”Minä olen varoasento käytettäväksi jos tahdot ulottaa pitkään pistoon, koska minun otteessani miekka pidentää ulottuvuuttaan. Minä olen hyvä käytettäväksi sinua vastaan, mikäli sinä ja minä olemme haarniskoituja, ja koska minä näytän vain lyhyen matkaa miekkani kärkeä, minua ei voi harhauttaa sivuun.”

Ponsiotteessa miekan ponsi on kokonaan kämmenen sisällä, ja ote tukeutuu lähinnä ponteen, mutta hieman myös kouraimen alaosaan.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) normanniratsumies lyö englantilaista jalkamiestä miekalla, jota hän pitelee ponsiotteessa. Lyönnille ponsiotteella saatu lisäetäisyys lienee ollut erityisen tärkeää ratsumiehelle, jonka kohteet sijaitsivat alempana ja siten kauempana kuin jalkamiesten välisessä taistelussa.

Ponsiote Fiore de'i Liberin Fior di Battaglia -miekkailukirjasta (Getty Ms. Ludwig XV 13 folio 22v, 1400–1409), jossa pistoon lähdetään lepuuttamalla vasemman käden päällä miekan terää, joka oletettavasti ojentuessaan irtoaa vasemmasta kädestä ja pisto suoritetaan loppuun pelkästään oikealla kädellä ponnesta kiinni pitäen. Fiore kuvailee tätä pistoa vaikeaksi ohjata sivuun, ja hyväksi haarniskoitua vastustajaa vastaan.

 

5. Väistinote

Päinvastoin kuin ponsiotteessa, jossa käsi tarttuu miekan ponteen, väistinotteessa (engl. fingering the cross) väistin toimii tukipisteenä kädelle. Ote on muuten sama kuin kättelyote, mutta ylempänä, niin että etusormi ylettyy kiertymään väistimen päälle.

Tämä ote olisi mukavampi jos miekkaa ei olisi teroitettu aivan väistimeen asti, koska terävä terä tuntuu epämiellyttävältä sormea vasten. Haavaa ei kuitenkaan synny jollei liu'uta sormeaan terää pitkin tai paina sitä terää vasten tarpeettoman lujaa, joten ote on mahdollista tehdä viikinkiaikaisilla miekoilla, jotka olivat aina teroitettuja koko terän matkalta.

Väistinote on erityisen hyvä lyömiseen lähietäisyydeltä, sillä miekan kääntymispiste on nyt väistimen kohdalla, kun yleensä se on taaempana kahvalla. Näin mahtuu lyömään helpommin todella lähelle pyrkivää vastustajaa. Etusormella voi myös lisätä miekan kääntymisliikettä iskun loppuvaiheessa, jolloin iskusta tulee hieman voimakkaampi. Tässä otteessa miekka pysyy myös paremmin kädessä, mikäli sen kädessä pitämisessä on ongelmia. Normaalissa käytössä miekka pysyy kyllä kädessä kaikissa otteissa, miekan ponnen pitäessä siitä huolen.

Monelle syntyy helposti kuvitelma siitä että väistinote olisi erityisen vaarallinen etusormelle, koska vastustajan miekanterä pääsee liukumaan oman miekan terää pitkin kohti väistimen päällä olevaa sormea. Todellisessa miekkataistelussa soturilla oli aina mukanaan kilpi, jolla lähes kaikki torjumistyö tehtiin. Viikinkiaikaisten miekkojen väistimet ovat varsin lyhyitä, eikä niitten pääasiallinen tarkoitus ollut torjua vastustajan miekaniskuja, vaikka ne toki estävät terää pitkin liukuvan miekan osumisen miekkakäteen. Väistimen ensisijainen tarkoitus oli estää omaa kättä liukumasta terälle, samoin kuin ponnen tarkoitus oli estää miekkaa lentämästä kädestä nopeissa iskuissa. Kilven oli tarkoitus ohjata sivuun vastustajan lyönnit ja pistot.

Näin ollen miekkakäsi pidettiin hyvässä suojassa kilven takana ja kilpeä usein työnnettiin reuna edellä eteeenpäin miekalla iskettäessä, niin ettei miekkakäsi paljastunut kilven takaa ollenkaan vastustajan aseelle helpoksi kohteeksi. Erityyppisiä kilpiä ja miekkoja on toki käytetty eri tavoin, ja tämä pätee tasapintaisiin pyöreisiin keskikahvakilpiin ja lyhytväistimisiin miekkoihin, jotka kummatkin olivat käytössä koko viikinkiajan.

Myöskin huomionarvoista on terävien miekkojen pureutuminen toisiinsa kiinni terien osuessa vastakkain. Terien ei toki ollut tarkoitus osua vastakkain, koska kohteena oli toinen ihminen ja torjumisvälineenä kilpi, mutta tietenkin miekkatorjuntoja on tehty aina kun kilpi ei ehtinyt nopeamman aseen tielle. Tällöin terävien miekkojen terät purevat kiinni toisiinsa hetkellisesti, koska terävään terään tulee lommo siihen kohtaan johon toinen metalli iskee. Pureutuminen ei kestä taistelun tuoksinassa kuin pienen hetken, mutta se estää teriä liukumasta toisiaan vasten sillä lailla kuin tylsät harjoitusmiekat tekevät. Kaiken kaikkiaan väistinote on siis oikeilla miekoilla ja taistelutekniikoilla käytettynä turvallisempi etusormelle kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaisi.

Myöhemmällä keskiajalla (1300-luvun puolivälin jälkeen) ja uuden ajan alussa joihinkin miekkoihin lisättiin metallirengas suojelemaan väistimen päällä pidettyä etusormea, mutta tänä aikana kilpiä käytettiin vähemmän aktiivisesti kuin viikinkiaikana, ja miekoilla taisteltiin joskus myös ilman kilpeä, joten ylimääräiselle sormisuojalle oli tarvetta. Tapa pitää etusormea väistimen päällä (muiden kahvanosien suojelemana) on pysynyt tyypillisenä uuden ajan alun rapiirimiekkailusta nykyaikaiseen florettimiekkailuun asti.

Miekka väistinotteessa, jossa etusormi ottaa tukea väistimen päältä. Tämä siirtää miekan vipupisteen edemmäs ja lyhentää miekan etäisyyttä, antaen samalla otteelle enemmän tukea.

Kuvalähde väistinotteen käytöstä viikinkiajalta. Karolinginen käsikirjoitus Sankt Gallen Psalter, UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, 9r, 920–980.

Bayeux'n seinävaatteessa (n. 1080) on mahdollisesti kuvattu myös väistinote, vaikkakin kuva jättää hieman toivomisen varaa laadussaan.

6. Katar-ote

Katar-ote on nimetty intialaisen nyrkkitikari katarin mukaan. Poikittaiskahvaista kataria käytettiin lyömällä nyrkillä eteenpäin, mutta myös viiltämällä sen terillä. Otetta voisi kutsua myös nyrkkirautaotteeksi, tai pata-otteeksi, toisen intialaisen aseen, patan mukaan. Pata oli katarista kehittynyt pitkäteräinen miekka, jonka kahva oli poikittain terään nähden kuten katarissakin, ja käsi oli suojattu miekassa kiinni olevalla teräskintaalla. Olen kuitenkin välttänyt ”pataotteen” käyttämistä, koska suomen sana pata tarkoittaa täysin eri asiaa, ja voisi olla harhaanjohtava, etenkin kun peukalo-otetta joskus kutsutaan myös paistinpannuotteeksi.

Oli otteen nimi sitten mikä tahansa, ja kaikkihan nämä nimet ovat nykyaikaisia keksintöjä, monet minun itseni nimeämiä tätä artikkelia varten, katar-otteessa miekkaan tartutaan pelkästään sen ponnesta kiinni. Miekka asettuu näin suoraan linjaan nyrkistä eteenpäin, kouraimen tullessa esiin etusormen ja keskisormen välistä. Leveäpontisilla miekoilla tämä ote on helppo tehdä. Jos ponsi on erityisen teräväkulmainen, ote muuttuu kivuliaaksi, mutta näin ei useimmiten ole laita viikinkiajan miekoissa.

Koska miekka on katar-otteessa suoraan kädestä eteenpäin työntyvällä janalla, on pisto tällä otteella erityisen tehokas, ja tämä ote onkin tarkoitettu ainoastaan pistämiseen. Lyöminen on tästä otteesta vaikeaa ja epätehokasta, joskaan ei täysin mahdotonta, mutta tällöin täytyy puristusotteen ponnesta olla erityisen luja. Pistämisessä sen sijaan miekkaa pidellään melko rennosti ja piston voi aloittaa roikuttamalla miekkaa ponnesta terä maata kohti. Pienellä heilautusliikkeellä tuodaan miekan kärki eteenpäin, ja terän ollessa sopivalla korkeudella miekka työnnetään voimakkaasti eteenpäin haluttuun pistokohteeseen.

Tämä liike on vaikea, mutta onnistuessaan varsin tehokas. Heilautuspistossa täytyy käyttää painovoimaa apuna, niin että heilautettaessa miekkaa eteen- ja ylöspäin, kun huomataan sen olevan juuri tippumassa alaspäin, tapahtuu työntö eteen. Tällä kohdalla miekka tuntuu lähes painottomalta, kun sen ylöspäin vievä heiluriliike on juuri muuttumassa maata kohti tippuvaksi liikkeeksi. Pisto onkin tällä kohtaa erittäin nopea, koska sen ei juurikaan tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan.

Katar-ote on myös pistettäessä erityisen vakaa, koska miekan ponsi on lujasti nyrkin sisällä ja pistosta syntyvä taaksepäin suuntautuva työntövoima saa koko kehon painon vastaansa, eikä energiaa hukkaudu ranteen taipumiseen tai siihen että käsi liukuisi miekan kouraimella eteenpäin. Tästä otteessa tehdyt pistot ovat siis erityisen voimakkaita, kunhan tekniikan osaa kunnolla. Lisäksi pistoon saa lisää pituutta kun miekkaa pidellään äärimmäisen takaa kiinni.

Kaukasuksen vuoristossa asuvien kirkassialaisten qama-miekkaa tai -tikaria on ilmeisesti joskus myös pidetty samanlaisessa pisto-otteessa, jossa tikarin ponsi on kämmenen sisällä, ja loppuosa aseesta työntyy etusormen ja keskisormen välistä. Lyhyehkön teränsä ansiosta sitä on helppo pidellä tässä asennossa pitkäänkin.

Katar-otteesta ei ole viikinkiajalta suoria todisteita, eikä sitä tunneta myöskään keskiaikaisista miekkailukirjoista. Tämä ote on siis viikinkiajalle puhtaasti hypoteettinen, mutta se on mahdollista tehdä viikinkiaikaisilla miekoilla ja olen sisällyttänyt sen tähän artikkeliin sen mielenkiintoisuuden vuoksi. Saksalainen miekkailuopettaja ja -tutkija Roland Warzecha on puhunut tämän otteen puolesta ja demonstroi sen käyttöä muun muassa tällä videolla. Olen myös itse havainnut sen käytännössä toimivaksi pisto-otteeksi.

 Katar-ote viikinkiaikaisen miekan ponnesta soveltuu erityisen hyvin pistämiseen.

Intialaisia teräaseita, joiden kahva on poikittain terään nähden; vasemmalla tyypillinen katar-tikari 1800-luvulta (kuva: Davinder Toor, Ethnographic Arms & Armour), oikealla 1800-luvun pata-miekka (kuva: Peter Dekker, Mandarin Mansion).

 

7. Kahdenkäden ote

Viikinkiaikaiset miekat oli tarkoitettu pelkästään yhdellä kädellä käytettäviksi. On kuitenkin olemassa kuvalähteitä, joiden mukaan yhden käden miekkoja on käytetty kahdella kädellä sekä viikinkiajalla että keskiajalla. Koska kyseisten miekkojen kahvat ovat niin lyhyitä ettei niihin mahdu kahta kättä, kuten ei ollut tarkoituskaan, kahden käden ote toteutetaan puristamalla toinen käsi toisen päälle. Kummatkin kädet pitelevät siis kouraimesta, mutta toinen ei kosketa sitä lainkaan, vaan pitelee alla olevasta kädestä kiinni.

Kahdenkäden otteella saadaan iskuun enemmän voimaa kuin yhden käden otteella, mutta mitään muuta hyötyä siitä ei ole. Myöhäiskeskiaikaisten kahdella kädellä käytettävien pitkämiekkojen suurin ero yhdenkäden miekkoihin oli niiden pidempi kahva, jonka avulla saatiin miekkaan paljon yhden käden miekkoja suurempi vipuvoima. Koska tällaista mahdollisuutta ei lyhytkahvaisissa yhdenkäden miekoissa ole, jäävät kahdella kädellä käytön edut yhdenkäden miekalla varsin vähäisiksi.

Jotta vipuvoimaetua saisi, olisi miekan kahvan oltava pitempi kuin viikinkiaikaisissa miekoissa. Roland Warzecha on ehdottanut että joidenkin keskiaikaisten yhdenkäden miekkojen ponnet on muotoiltu siten että niistä saa tarvittaessa kiinni toisella kädellä. Tällöin, koska kädet eivät ole päällekäin vaan peräkkäin, on mahdollista saada pientä vipuvoimaetua miekkaa käytettäessä kahdella kädellä. Tällaiset ponnet ovat kuitenkin viikinkiaikaa uudempia.

Keskiaikaisen ”sakarapontisen” yhdenkäden miekan käyttäminen kahdella kädellä on mahdollista, kuten kuvat havainnollistavat (kuvat: Roland Warzecha).

”Rolandin ote”, Warzechan esittämä ote keskiaikaisista miekoista toimii huonommin viikinkiaikaisilla miekanponsilla, vaikkei olekaan täysin mahdoton käyttää. Sen hyödyt jäävät tällaisella ponnella kuitenkin varsin vähäisiksi.

Vain yksi ainoa kiistaton kuvalähde näyttää viikinkiaikaista miekkaa käytetyn kahdella kädellä, ja siinä kädet ovat päällekäin. Kuva on Sankt Gallen Psalterista (UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, f. 16r) noin vuodelta 920. Siinä yksi ratsumies pitää miekkaansa kaksin käsin iskuasennossa jahdatessaan toista ratsuväen osastoa. On toki mahdollista että kyseessä on kuvittajan mielikuvituksesta syntynyt ote, mutta yhtä todennäköistä on että joku on joskus käyttänyt sellaista otetta. Tämän puolesta puhuvat myöhemmät keskiaikaiset kuvalähteet 1200- ja 1300-luvuilta, joista tuntemani olen koonnut tänne. Näitä keskiaikaisiakin lähteitä on äärimmäisen vähän, mutta ne osoittavat kahden käden otetta käytetyn joskus harvoin myös yhden käden miekalla.

Normaalissa taistelutilanteessa ei ole mitään syytä käyttää yhdenkäden miekkaa kahdella kädellä, koska sen ainoa hyöty, suurin mahdollinen voimantuotto, on miekkailussa lähes aina tarpeetonta. Pienemmälläkin voimalla terävä miekka leikkaa ihmisen halki helposti, ja käyttämällä kaiken voimansa miekkalyönteihin taistelija väsyttää itsensä tarpeettoman nopeasti, mikä on oikeassa taistelutilanteessa useimmiten erittäin huono asia.

Lähes kaikki keskiaikaiset kuvat joissa yhdenkäden miekkaa käytetään kahdella kädellä esittävät joko kaksintaisteluita tai aseettomien ihmisten surmaamista. Jälkimmäisessä tapauksessa suojauksesta ei tarvitse välittää, koska aseettomat uhrit eivät voi lyödä vastaan. Kun kyseessä on kaksintaistelu, tilanne on eri, mutta taistelijan ei silti tarvitse välittää omasta suojauksestaan aivan niin paljoa kuin joukkotaistelutilanteessa, ja hän voi sitoutua tällaiseen uhkarohkeaan lyöntiin hivenen huolettomammin.

Kahdenkäden isku on erityisen suojaton sillä sen aikana on mahdotonta pidellä kilpeä kädessä. Kilpi oli, kuten sanottua, viikinkiajan soturien tärkein, ja monesti ainoa, suojavaruste. Niilläkin sotureilla, jotka käyttivät aseitaan (keihäitä, pitkiä kirveitä) kahdella kädellä, kilpi roikkui yleensä hihnalla selässä mukana. Lähes aina kilpensä selkään heittäneet soturit olivat panssaroituja, heidät on kuvattu aikalaislähteissä kypärän ja rengaspaidan kanssa. Haarniskan tuoma suoja antoi ehkä mahdollisuuden käyttää asetta kahdella kädellä, mutta kilpi oli lähes aina kuitenkin varalla selässä. Kukaan täysjärkinen panssaroimaton soturi taas ei varmaankaan olisi taistellut pitämättä kilpeä kädessään.

Myös keskiaikaisten kuvitusten miekkamiehet kahdenkäden otteineen ovat aina panssaroituja, yleensä kiireestä kantapäähän, ja useimmat ovat heittäneet kilpensä selkäänsä roikkumaan. Joissain kuvissa näitten soturien vastustaja makaa jo maassa puolustuskyvyttömänä, minkä ansiosta kahdenkäden otteesta ei aiheudu vaaraa sen käyttäjälle, joka on jo käytännössä voittanut kamppailun.

Erityinen käyttötarkoitus kahdenkäden iskulla näyttäisi keskiajalla olleen vastustajien panssaroinnin, varsinkin kypärien läpäiseminen. Kypärän halkaiseva isku oli teknisesti mahdollinen varhais- ja sydänkeskiajalla, koska tuolloin kypärät tehtiin monesti vielä raudasta, vaikka miekat olivat kovempaa karkaistua terästä. Kypärästä läpi lyöminen ei kuitenkaan missään nimessä ollut tavanomaisin taistelutekniikka, ja se vaatikin erityisen voimakkaan ja taitavan lyönnin onnistuakseen. Tähän kahdenkäden otetta näkyy käytetyn keskiajalla.

Vielä yksi kategoria aikakauden kuvituksista, jossa miekka näkyy kahdessa kädessä, ansaitsee lähempää tarkastelua, etenkin kun yksi esimerkeistä sijoittuu varhaiselle viikinkiajalle. Kyseessä on kuvitus Raamatun kertomuksesta Daavidista ja Goljatista, ja tässä piilee sen ongelmallisuus. Goljat oli tarinan mukaan jättiläiskokoinen soturi, joten hänen miekkansakin on kuvattu valtavan suurena. Pieneksi kuvattu Daavid ottaa näissä kuvissa monesti kahdenkäden otteen Goljatin miekasta leikatakseen tältä pään onnistuneen lingonheittonsa päätteeksi. Useissa kuvissa Goljatin miekka on kuvattu niin suureksi että Daavidin kädet mahtuvat perättäin sen kahvalle. Tällaisia kahdenkäden miekkoja ei todellisuudessa ollut olemassa viikinkiajalla eikä varhaiskeskiajalla, vaan kyseessä on aikakaudelle tyypillinen mytologinen kuvitus.

Miekka kahdenkäden otteessa. Sormia ei kannata lukita ”rukousasentoon”, jossa sormet ovat toistensa lomassa, vaan käsiä pidetään päällekäin. Tämä mahdollistaa toisen käden nopean ottamisen pois toisen päältä, kun miekkaa halutaan taas käyttää yhdessä kädessä.

Ainoa realistinen esimerkki viikinkiajalta miekan käytöstä kahdella kädellä. Ratsumiehellä on kypärä ja rengashaarniska, vihreä kilpi näyttäisi roikkuvan hänen kyljellään. Sankt Gallen Psalter (UB Leiden, Codex Ms. Periz. F17, f. 16r), n. 920.

Keskiaikainen esimerkki yhdenkäden miekan käytöstä kahdella kädellä kaksintaistelussa. Taistelija lyö kahdenkäden otetta käyttäen miekallaan vastustajansa kypärän halki. Hän on täysin panssaroitu, ja hänen kilpensä roikkuu hihnalla selässä tai kyljellä. Codex Manesse (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cpg 848), kuvitettu vuosien 1304–1340 välillä.

Frankkilainen käsikirjoituskuvitus 700-luvulta esittää Daavidia iskemässä Goljatia tämän omalla miekalla. Miekka on niin suuri että Daavidin molemmat kädet mahtuvat sen kahvalle. Todellisuudessa näin pitkiä miekankahvoja ei ollut viikinkiajalla tai varhaiskeskiajalla olemassa. Boulogne-sur-Mer BM MS.20, folio 11r-2, 700–799.

 

8. Käänteinen ote

Käänteiseksi otteeksi (engl. reverse grip) sanotaan otetta jossa miekka on väärinpäin kädessä, ponsi peukalon puolella, terän kärki osoittaen alaspäin. Siitä käytetään myös nimitystä naskaliote (engl. ice pick grip) koska se on sama ote jossa jäänaskalia pidellään avannosta ylös kiivettäessä. Tästä otteesta voitaisiin myös käyttää nimitystä tikariote, koska sitä näkyy keskiaikaisten miekkailukirjojen tikariosioissa, esimerkiksi Fiorella.

Miekkaa toki voi pitää tällä lailla väärinpäin kädessä, mutta näin ei voi miekkailla. Tunnen kuitenkin yhden viikinkiajalle sijoittuvan kuvituksen, jossa miekkaa pidellään väärinpäin alaspäin pistettäessä. Kuvassa vastustaja makaa jo maassa puolustuskyvyttömänä, ja miekalla tehdään vain armonisku vastustajan lopettamiseksi, eli kyseessä ei ole mikään varsinainen taisteluliike. Kuva on myös allegorinen, eikä kuvaa oikeita ihmisiä, joten sen todistusarvo on hieman kyseenalainen.

Myöhemmältä keskiajalta löytyy vähäisessä määrin kuvituksia, joissa miekkaa pidellään kädessä väärinpäin. Ne jakautuvat kahteen luokkaan: aseettomien uhrien surmaamiseen, sekä taistelukuvauksiin. Taistelukuvauksissa miekalla pistetään joko maahan kaatuneita, tai sitten vielä edessä seisovia taistelijoita. Näiden kuvien soturit ovat aina panssaroituja, ja onkin oletettavaa että käänteisellä otteella on haettu tarkan piston lisäksi lisää voimaa haarniskan heikkojen kohtien läpäisemiseen. Viikinkiajalla otetta ei olisi tähän tarkoitukseen tarvittu, koska koko kehon kattavaa panssarointia ei ollut olemassa, ja ylipäätään haarniskat olivat hyvin harvinaisia. Kuvat miekasta käänteisessä otteessa ovat erittäin harvinaisia myös keskiajalla.

Keskiaikaisilla tikareilla taisteltiin lähes aina tässä otteessa, mutta miekoilla ei. Tikarit olivatkin huomattavasti miekkaa lyhyempiä, ja niillä käänteinen ote toimii hyvin. Tätä otetta käytettiin erityisesti rondellitikareilla, joissa ei ollut leikkaavia teriä ollenkaan, ne olivat ainoastaan pistoaseita.

Minkäänlaisia todisteita ei ole sen puolesta että miekka väärinpäin kädessä olisi tehty mitään muita iskuja kuin pistoja. Kaikki lyöminen ja sivaltaminen miekka väärinpäin kädessä, jota elokuvissa usein näkee, olisi erittäin tehotonta. Tällä tavoin miekkaa pideltäessä menetetään erittäin paljon etäisyyttä, eikä käden rakenne tue lyöntejä näin päin läheskään niin tehokkaasti kuin oikein päin.

Käänteisen otteen haitat painavat vaakakupissa paljon enemmän kuin sen varsin nimelliset hyödyt, eikä viikinkiajalla kukaan varmasti taistellut miekka väärinpäin kädessään, sen sijaan tätä otetta on saatettu joskus käyttää maassa makaavan vastustajan lopettamiseen.

Miekka käänteisessä otteessa. Tästä otteesta ei kannata tehdä mitään muuta kuin pistää.

Karolinginen allegorinen kirjankuvitus, Prudentiuksen Psychomachia, Sielujen taistelu (Bern, Burgerbibliothek, Cod. 264, folio 72) noin vuodelta 900. Siveyden personifikaatio pistää maassa makaavan Himon läpi miekallaan, pitäen sitä väärinpäin kädessään. Otetta on saatettu käyttää jo hävinneiden vastustajien lopettamiseen.

Keskiaikainen kirjankuvitus, jossa käänteistä otetta käytetään pistämiseen kohti vastustajaa joka ei vielä makaa maassa, tosin hän on aseeton. Tätä tekniikkaa on kuvalähteiden perusteella käytetty sekä alaspäin, että eteenpäin pistämiseen. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä on saatettu hakea haarniskan aukkokohtia, kuten kypärän silmänaukkoja. Cambridge MS O.9.34 Romance of Alexander, folio 34r, St. Albans, England, Cambridge University Library n. 1250.

Johtopäätökset

Tutkimukseni aikakauden lähteistä, sekä miekkajäljennösten avulla suoritetut testit osoittavat hypoteesini miekkaotteiden monipuolisuudesta oikeiksi. Miekkoja on viikinkiajalla käytetty hyvin monipuolisesti, eikä ole ollut olemassa vain yhtä ainoaa otetta, jossa miekkaa olisi pidelty ja sillä taisteltu. Käytännöllisyyden nimissä on sanottava että kättelyote on kokonaisvaltaisesti paras ote kaikenlaiseen miekkailuun, sillä se on erittäin hyvä niin lyömiseen kuin pistämiseenkin kaikista kulmista. ”Vasaraote” taas ei sovellu lyömiseen eikä pistämiseen kovin hyvin, ja sen suosio viikinkiaikaista elävöitystaistelua harrastavien ihmisten keskuudessa johtuu pelkästään väärinkäsityksistä, liian pitkien miekankahvojen ja vääränlaisen tekniikan omaksumisesta.

Koska minkäänlaisia miekkailukirjoja ei viikinkiajalla vielä ollut olemassa, on tuonaikainen miekkataistelija varmastikin kokeillut erilaisia otteita miekallaan, ja vaihtanut niitä tarpeen vaatiessa kesken taistelun. Monet erikoisemmat otteet ovat mahdollisesti olleet harvinaisia kokeiluja, joita ei hyödynnetty tavanomaisesti taistelussa, jotkin niistä kun rajoittavat miekalla tehtäviä liikkeitä huomattavasti. Olen kuitenkin sisällyttänyt tähän artikkeliin kaikki löytämäni viitteet erilaisista otteista, joissa miekkaa on joskus saatettu pidellä viikinkiajalla.



Kiitokset vielä Julius Väliaholle, Antti Ijäkselle ja Jan Kukkamäelle.

Lähteet

Arrhenius, Birgit & Freij, Henry 1992, ”Pressbleck” fragments analyzed from the east mound in Old Uppsala with a laser scanner, Laborativ Arkeologi, Tukholman yliopisto, e-kirja, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.archaeology.su.se/polopoly_fs/1.170010.1394448706!/menu/standard/file/LA6.Arrhenius%20%26%20Freij.pdf>

Barbasetti, Luigi 1936, The Art of the Sabre and the Épée, E. P. Dutton & Company, Boston,

e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://msu.edu/~oberg/fencing/Barbasetti/grip.html>

Burton, Richard F. 1876, A New System of Sword Excercise for Infantry, William Clowes and Sons, Lontoo

Carr, Jonathan 2016, 'Burton’s Sword Exercise - Notes on the Development of Victorian Saber Fencing – Part III', julkaisussa Victorian Fencing Society, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://victorianfencingsociety.blogspot.com/2016/06/>

Chidester, Michael 2013, 'Fiore de'i Liberi', julkaisussa M Chidester et al., Wiktenauer, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://wiktenauer.com/wiki/Fiore_de%27i_Liberi> 

Chidester, Michael 2013, 'Hans Talhoffer', julkaisussa M Chidester et al., Wiktenauer, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://wiktenauer.com/wiki/Hans_Talhoffer>

Cooper, Robin & Card, Matt 2016, Hurstwic: Some Thoughts on the Grip of Viking-age Swords, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=qWSLmFVzjaw> 

Easton, Matt 2013, Tulwars! The typical Indian sword, famed for its awesome cutting power, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=2BoKUfaorJ0>

Easton, Matt 2013, Tulwars/talwars - Indian swords and swordsmanship, part 2, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.youtube.com/watch?v=7BjjtGEvvvo>

Easton, Matt 2015, How to hold the Viking era sword - maybe, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://www.youtube.com/watch?v=ZesibcVzSrQ>

Johnsson, Peter et al., 2004, Gripping and using a Viking sword, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://myarmoury.com/talk/viewtopic.php?t=2478&postdays=0&postorder=asc&start=0>

Moilanen, Mikko 2018, Viikinkimiekat Suomessa, SKS, Riika.

Peirce, Ian 2002, Swords of the Viking Age, The Boydell Press, Woodbridge.

Peters, Craig et al., 2015, Using a onehanded sword with two hands, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://myarmoury.com/talk/viewtopic.php?t=32780&start=0&postdays=0&postorder=asc&highlight=>

Petersen, Jan 1919, De Norsk Vikingesverd, Jacob Dybwad, Kristiania, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://www.vikingsword.com/vbook/vtypes.pdf>.

Rood, Joshua 2017, The cult of Óðinn in early Scandinavian aristocracy, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <http://germanicmythology.com/scholarship/RoodOdinIconography1.html>

Roworth, Charles, Thomas, Nick (ed.) 1798, The Art of defence on foot with the broad sword and sabre, T. Egerton, Lontoo, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<http://swordfight.uk/wp-content/uploads/2016/11/Art-of-Defence-on-Foot-Second-Edition.pdf>

Rud, Mogens 1983, The Bayuex Tapestry and the Battle of Hastings 1066, 6. painos, Christian Ejlers Publishers, Kööpenhamina.

Saaristo, Sakari 2020, One handed swords used with both hands, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,
<https://fi.pinterest.com/siresasa/one-handed-swords-used-with-both-hands/>

Salmi, Jukka 2013, Mitä miekka voi kertoa käyttötavastaan?, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://rautakaudentaidot.wordpress.com/2013/03/07/mita-miekka-voi-kertoa-kayttotavastaan/>

 
Warzecha, Roland 2014, Image from the 10th century Sankt Gallen Psalter, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.facebook.com/266934476773420/photos/a.549286731871525/721765704623626/?type=3&theater>

Warzecha, Roland 2020, Historical sword hilt manipulations to improve ergonomics, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.patreon.com/posts/38918562>

Warzecha, Roland 2020, Sword hand positions in early medieval art, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020, <https://www.patreon.com/posts/39075740>.

Warzecha, Roland 2020, Thrust-punch with a Viking Age sword, e-julkaisu, haettu 5. elokuuta 2020,

<https://www.patreon.com/posts/thrust-punch-age-38580061>