torstai 12. maaliskuuta 2020

Mitä historianelävöittäminen voi sisältää?

Ehkä sinulle jäi edellisestä kirjoituksestani mieleen kysymys mitä kaikkea historianelävöitys voi pitää sisällään, ja miten sitä voi alkaa harrastaa? Toisessa kirjoituksessani pureudun tähän kysymykseen.

Historianelävöitys on hyvin moninainen harrastus. Sitä voi tehdä yksinään kotonaan, historiallisia käsitöitä tehden, sitä voi tehdä ryhmässä muiden harrastajien kanssa, sitä voi tehdä työnä esiintymällä museoissa ja markkinoilla, ja voipa sitä hyödyntää tieteellisen tutkimuksenkin teossa.


Yksin tapahtuva elävöitys

Minä tasavallanajan roomalaisen kenraalin varusteissa Ropecon-tapahtumassa 2013. Tuohon aikaan kenraalilla ei vielä ollut armeijaa.

Toivottavasti kellään lukijallani ei ole niin onnetonta elämäntilannetta, ettei hänellä olisi yhtäkään ystävää. Sen sijaan tiedän ihmisiä joilla on, tai on ollut, sellainen elämäntilanne että heillä ei ole ollut yhtäkään ystävää joka olisi kiinnostunut elävöittämään heidän kanssaan samaa aikakautta. Täten ainoaksi vaihtoehdoksi (ulkomaille muuttamisen ollessa poissuljettua) jää elävöittäminen yksin.

Yksin elävöittäminen voi olla hyvinkin palkitsevaa. Saa tehdä omassa rauhassaan, ilman kiirettä ja stressiä aikarajoista, juuri niin hyvin kuin itse tahtoo. Käsitöiden tekeminen on rauhoittavaa, rentouttavaa ja terapeuttista. On aikaa ajatella, eikä kukaan ole häiritsemässä. Kenelläkään ei ole sananvaltaa siihen miten itse asiat tekee. Kukaan ei ole kritisoimassa omia valintoja tai käsityön laatua. Luonnollisesti tämä arviointi lankeaa omalle kontolle, mutta eihän siinäkään tilanteessa että harrastus tapahtuisi ryhmässä muut ihmiset ole vastuussa yksittäisen ihmisen tekemisistä.

Ehkä parasta yksin elävöittämisessä on aikarajojen puute. Käytännössä elävöitysasuthan valmistuvat tapahtumiin aivan viime tingassa, ja viimeinen viikko tai ainakin päivä kuluu hirveän työrupeaman ja stressin parissa. Tällaisen tekemisen mielekkyyttä voi ja kannattaakin kyseenalaista säännöllisesti, mutta käytännössä siihen sortuu aikataulupaineiden pakosta uudestaan ja uudestaan. Mikäli ei tapahtumissa käy, ei tällaisia paineita luonnollisesti ole laisinkaan, ja asuihinsa voi käyttää juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsee. Valmista tulee sitten kun se on omasta mielestä hyvä, ei silloin kun on pakko.

Vaikkei kävisi tapahtumissa, voi silti ottaa esimerkiksi valokuvia itsestään (tämä toki helpottuu mikäli on se kaveri joka ne kuvat ottaa, mutta kolmijalkakin käy). Valokuvia voi sitten lähettää internettiin muiden nähtäville ja kerätä ihailevia katseita. Miten tuo onnistuu aina tekemään noin hienoja asuja? No, tietenkin siksi että niitä ei ole tehty viimeisen illan paniikissa huolimattomasti loppuun.

Käsityöt

Halotuista laudoista oikeaoppisesti valmistettu ja raakanahalla päällystetty viikinkiajan mallin mukaan valmistettu kilpi liimauksessa. Tekijöinä minä, sekä ystäväni Arttu ja Joeli.

Käsityöt ovat olennainen osa historianelävöitysharrastusta. Onko harrastus oikeastaan historianelävöitystä, mikäli ei tee mitään itse, vaan ostaa kaiken valmiina? Kysymys on vaikea ja monitahoinen. Eivät kaikki ihmiset historiassakaan valmistaneet vaatteitaan itse, mutta yleensä nämä henkilöt olivat kuninkaallisia ja muita erittäin rikkaita henkilöitä. Mikäli elävöitetään tavallista kansaa, jokainen osaisi kyllä monia käsityötaitoja, on se sitten langankehräämistä, kutomista ja ompelua, tai kenkien tekoa, puutöitä tai mitä tahansa muuta käsityötä.

Menneisyyden taitojen opettelu on, jollei välttämätöntä, ainakin erittäin suositeltavaa elävöitysharrastuksen mielekkyyden kannalta. Mitä se elävöittää jos harrastaja esittää ihmistä joka ei osaa mitään? Ainakin perusompelutaito on todella hyödyllinen, jo ihan nykypäivänkin elämän kannalta, saati sitten historianelävöityksen, jossa hajonneita vaatteita joutuu korjailemaan tämän tästä.

Historiallisia käsitöitä tehdessä oppii enemmän menneiden aikojen ihmisten arkielämästä kuin kaikista kirjoista joita ihminen elämänsä aikana pystyy lukemaan. Konkreettinen omin käsin tekeminen jättää paljon syvemmän muistijäljen kuin asioiden katsominen, tai niistä kuuleminen tai lukeminen. Itse tekemällä oppii paremmin kuin esimerkin kautta. Lisäksi virheistään oppii, ja prosessin aikana tapahtuu monia oivalluksia, joita on mahdotonta edes kuvitella, saati sitten kuvailla ihmiselle joka ei ole näitä kokenut.

Suosittelen siis erittäin lämpimästi tarttumaan johonkin käsityöhön, ihan mihin tahansa. Ei kannata muistella peruskoulun käsityö- tai puutyötunneilla saatuja traumoja, niitä on itse kullakin, mutta ne eivät estä opettelemasta uusia taitoja. Koulussa se oli vastenmielistä koska se tapahtui pakosta, nyt se tapahtuu omasta halusta, mikä tekee siitä nautinnollista. Suositeltavia aloituskäsitöitä sellaiselle, joka ei ole tehnyt mitään aiemmin, ovat esimerkiksi ompeleminen neulalla ja langalla, sekä vuoleminen puukolla.

Tarkoituksenani on panna tähän blogiin erilaisia käsityöohjeita, joita seuraamalla aloittelijakin pystyy itse tekemään kaiken. Mikä vain on mahdollista, koska kukaan ei ole seppä syntyessään vaan kaikki taidot ovat opeteltavissa. Eikä mikään ikä ole liian vanha tämän aloittamiseen, vaan koko elämä on yhtä oppimista.

Käsityömyynti

Jotkut elävöittäjät innostuvat käsitöiden tekemisestä niin paljon että haluavat tehdä niitä muillekin. Käsitöitä voi tehdä elannokseen (joskin se on hyvin vaikeaa), tai hauskana sivutienestinä. Jotkut lähtevät markkinoille myymään tuotteitaan turisteille, toiset ovat valinneet kohderyhmäkseen muut elävöittäjät. Elävöittäjille myytäessä historiallisen totuudenmukaisuuden täytyy tietenkin olla suurempi kuin turisteille myytäessä.


Seurassa tapahtuva elävöitys

Historianelävöitykseen pääsee helpommin mukaan liittymällä johonkin historianelävöitysseuraan. Näitä on maailmalla lukematon määrä, ja Suomessakin lukuisia. Seurat ovat yleensä keskittyneet johonkin tiettyyn mieliaikakauteensa, jota he elävöittävät. Näin on syntynyt eri aikakausien elävöitysseuroja, mikä on kätevää kaikkien kannalta. Kun fokus ei ole turhaan jakautunut kaikkien aikakausien kesken, tulee elävöityksestäkin laadukkaampaa ja mielekkäämpää harrastajille. Aloittelijakin menisi helposti sekaisin, mikäli jossain seurassa elävöitettäisiin samaan aikaan useita eri aikakausia.

Historianelävöitysseuroja on eri puolilla maata, ja olenkin koostanut niistä luettelon Wikipedia-artikkeliin. Niitä on tällä hetkellä (10.3.2020) listassa 38, mutta osa ei luultavasti ole enää toiminnassa, ja uusiakin syntyy kaiken aikaa. Lisäilen niitä sinne aina kun saan tietää uusista seuroista. Elävöitysseuroihin pääsee yleensä liittymään kuka tahansa, poikkeuksena ehkä yksi korkean tason elävöitysryhmä Suomessa, johon pääsee vain kutsusta. Kannattaa olla yhteyksissä elävöitysryhmiin, ja kysyä mukaanpääsyä. Seurojen nettisivuilta tai Facebook-sivuilta (joita olen Wikipediaan linkannut) löytyvät yleensä asianosaisten yhteystiedot.

Tapahtumat

Historianelävöityksen näkyvin osuus ovat historianelävöitystapahtumat. Niitä on suuri määrä Suomessa, ja olen listannut nekin (kaikki jotka tiedän) Wikipediaan. Osaa näistäkään ei järjestetä enää, mutta uusiakin syntyy silloin tällöin. Tapahtumiin voi mennä elävöittämään joskus yksinäänkin, mutta useimmat palkkaavat elävöitysryhmiä niille esiintymään. Elävöitysseurojen kautta on helpointa päästä mukaan tapahtumiin. Vierailemaan saa toki tulla kuka tahansa. Mikään ei myöskään estä matkustamasta ulkomaille elävöittämään erilaisiin tapahtumiin. Niitten määrä on liian suuri kattavasti listattavaksi. Joskus elävöitysseurat järjestävät yhteismatkojakin ulkomaisiin tapahtumiin. Tapahtumia on erityyppisiä, joista markkinat ja festivaalit ovat tavanomaisimmat:

Markkinat

Pukkisaaren Muinaismarkkinat Helsingissä 2017. Minä kuvassa vasemmanpuolimmaisena.

Keskiaikamarkkinat, muinaismarkkinat ym. Nämä ovat yksi vanhimmista historiallisten tapahtumien muodoista Suomessa. Vanhin näistä on Turun keskiaikaisen markkinat. Markkinoilla on nimensä mukaisesti markkinakojuja, joista käsityöläiset ja kauppiaat myyvät tuotteitaan ylseiölle. Osa myytävistä tuotteista saattaa jopa olla historiallisia, muuten yleensä peruskäsitöitä vain, sekä tietenkin ruokaa. Markkinoilla on yleensä vetonaulana (taistelu)esitys, jonka historianelävöitysryhmä(t) toteuttavat.

Festivaalit

Viikinkien sotajoukko Hämeen keskiaikamarkkinoilta 2016. Minä olen kuvassa neljäs oikealta. Tapahtuma on sittemmin muuttunut Hämeen keskiaikafestivaaliksi, ja viihteellistynyt entisestään historiallisuuden kustannuksella.

Historiahenkiset festivaalit ovat askel fantastisempaan suuntaan, ja ovat saaneet inspiraationsa amerikkalaisista Renessaince Fair (RenFair) tapahtumista, joilla ei ole historian kanssa juuri mitään tekemistä. Festivaalien ohjelma on erittäin viihteellistä, siihen saattaa kuulua kilpailuja, konsertteja ja erilaisia (taistelu)esityksiä.

Muut keikat

Suurten markkinoiden ja festivaalien lisäksi paljon pienempiäkin keikkoja järjestetään. Nämä ovat yleensä tilaustöitä, joita eläöitysryhmät saavat suoraan asiakkailtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi:

Museokeikat

Minun luomani Rooman historian elävöitysryhmä Virtus esiintyi Tampereen Vapriikki-museon Ostia-näyttelyn avajaisissa vuonna 2019. Olen itse keskellä togaan pukeutuneena.

Museokeikat ovat kaikkein kunnianarvoisin keikka, jonne historianelävöittäjä saattaa päästä. Museoiden laatustandardit ovat yleensä (toivottavasti) paljon korkeammat kuin historiahenkisillä markkinoilla ja festivaaleilla, mikä vaatii elävöittäjältäkin enemmän. Museokeikkoja järjestetään yleensä historiallisten näyttelyiden avajaisten kunniaksi, tai tiettyinä teemapäivinä. Keikkoihin voi kuulua jonkinlainen esitys, puhumista yleisölle, tai sitten vain patsastelua hienoissa vetimissä, ns. elävänä mallinukkena. Museokeikoilla elävöittäjällä on suuri vastuu esittää asiat oikein, koska ihmiset pitävät totena kaikkea mitä museoissa on esillä.

Koulukeikat

 Minä kouvolalaisessa koulussa, opetuspäivän jälkeen, 2019.

Koulujen historianopetuksessa käytetään joskus harvoin elävöittäjiä apuna. Tällaista tapahtuu maailmalla enemmän, Suomessa ala on vasta lapsenkengissään. Keikat ovat lähinnä kiinni kontakteista kouluihin ja yksittäisten opettajien halusta järjestää tällaisia teemapäiviä. Keikat saattavat sisältää luennointia, ja/tai käytännön opetusta historiallisista taidoista, sekä vaatteiden ja esineiden esittelyä. Koulukeikoilla elävöittäjällä on vastuu esittää asiat mahdollisimman oikein.

Promootiokeikat

Ystäväni Joeli (vasemmalla) ja minä esittämässä berserkkikaksintaistelua Helsingin kirjamessuilla vuonna 2017, Soturit-kirjan julkistamistilaisuudessa.

Promootiokeikat ovat keikkoja, joihin elävöittäjiä palkataan mainostamaan jotakin tuotetta tai palvelua. Näitä voivat olla esimerkiksi kirjamessujen julkaisupromootiot, videopelien julkistamistilaisuudet, hevibändien keikat tai melkeinpä mikä tahansa muukin. Nämä ovat yleensä erittäin viihteellisiä tapahtumia.

Elämyskeikat

Elämyskeikkoja voidaan myydä vaikkapa polttariporukoille, morsiamenryöstöksi häihin, firman pikkujouluesitykseksi tai yritysten virkistyspäiväin ratoksi. Elämyskeikan idea on olla viihdytystä asiakkaille, eikä historiallisella oikeellisuudella yleensä ole suurtakaan väliä.

Taisteluharjoittelu

Vallu, Julle ja minä (kolme keskimmäistä), johtamassa Harmaasudet ry:n viikinkiajan taisteluharjoituksia vuonna 2019. Kuvassa svinfylking, eli siankärsämuodostelma.

Näkyvin osa, vaikkakaan ei suinkaan ainoa, historianelävöitysharrastusta on elävöitystaistelu. Tähän löytyy monia tyylejä ympäri maata, joita aion käydä läpi joskus myöhemmin. Taisteluita esitellään yleensä jokaisilla markkinoilla, festivaaleilla ja promootiokeikoilla, sillä ne ovat erittäin näyttäviä ja katsojia kiinnostavia. Moni historianelävöitysseura harjoitteleekin kamppailutaitoja säännöllisissä treeneissä, joita järjestetään ympäri Suomen. Parhaiten näihin pääsee mukaan liittymällä johonkin historianelävöitysryhmään.

Kilpailut

Joukkueita valmistautumassa Hiiden Hirven Hiihtokilpailuihin vuonna 2019. Minun joukkueeni väkeä näkyy vasemmalla taka-alalla punaisen standaarin ympärillä.

Jotkin ryhmät treenaavat kilpailullista kamppailua, toiset pyrkivät ennemminkin rekonstruoimaan menneisyyden kamppailutaitoja sellaisena kuin ne ovat olleet. Kilpailut ovat aina kompromissi realismin kanssa, mutta ne ovat viihdyttävää seurattavaa, ja monet ottavat niihin osaa mielellään selvittääkseen keskinäisen paremmuutensa kussakin lajissa. Erilaisia kilpailuja (joista kaikki eivät suinkaan sisällä taistelemista), järjestetään erilaisissa historianelävöitystapahtumissa, markkinoilla ja festivaaleilla. Näihinkin pääsee parhaiten mukaan liittymällä johonkin historianelävöitysyhdistykseen.

Kuvaukset

Eräs keikkojen alalaji, joka tapahtuu ilman yleisöä, on kuvaukset. Niitä voivat olla esimerkiksi:

Mainokset

Lapsikin nykyään tietää että viikingeillä ei ollut sarvikypäriä. Mainosmiehet näköjään eivät. Minä mainoskuvauksissa vuonna 2018.

Mainoskuvauksiin haetaan joskus historianelävöittäjiä esiintymään. Keikka voi olla valokuvaussessio, tai videokuvaus. Vaikka historianelävöittäjällä olisi kuinka hienot vaatteet ja varusteet mukanaan, hänet yleensä puetaan uudestaan mainosmiesten mielikuvitusta vastaamaan. Lopputulos on yleensä ruma ja epähistoriallinen.

Elokuvat ja TV-sarjat

Minä (punaisella ympäröitynä) Hevi Reissu-elokuvassa (ilmestyi 2018).

Historiallisiin elokuviin ja TV-sarjoihin halutaan joskus statisteiksi historianelävöittäjiä. Kuten mainoskuvauksissakin, ohjaajan visio menee aina kaiken historiallisen todenmukaisuuden edelle, ja lopputulos on mitä on, eli yleensä ei lainkaan historiallinen.

Musiikkivideot

Historianelävöittäjiä Turisaksen Ten More Miles -musiikkivideolla 2013.

Tiettyjen musiikkigenrejen edustajat, yleensä heviyhtyeet, ottavat monesti inspiraationsa historiasta. Musiikkivideoita tehtäessä he saattavat haluta historianelävöittäjiä esiintymään videolle itsensä kanssa. Kuten elokuvissa ja TV-sarjoissa, historiallisella tarkkuudella ei yleensä ole videon tekijöiden mielestä mitään väliä, vaan tärkeintä on oikeanlainen tunnelma.

Dokumentit ja museovideot

 Minä (vasemmalla) ja ystäväni Julle Kansallismuseon uuden esihistorianäyttelyn videolla. Näyttely avautui vuonna 2017.

Dokumenttien ja museonäyttelyiden videoiden kuvauksessa suurempi historiallinen tarkkuus olisi toivottavaa. Päävastuu on tietenkin dokumentin tekijöillä, mutta kuvaajilla ja ohjaajilla ei yleensä ole pienintäkään hajua siitä miten asioiden pitäisi oikeasti olla, joten elävöittäjällä itselläänkin on suuri vastuu ilmiasunsa autenttisuudesta. Tarkoituksena on kuitenkin tehdä totuuteen perustuvaa dokumenttia, eikä viihteellistä elokuvaa. Raja on tosin nykyään monissa tapauksissa hyvin häilyvä.


Tieteellinen elävöitys

Elävöittäjä voi päätyä tekemään itse tieteellistä tutkimusta jostakin historiaan, arkeologiaan, kansatieteeseen tai muuhun vastaavaan alaan liittyvästä aiheesta. Hän voi myös ottaa osaa tieteentekijöiden projekteihin tai valmistaa rekonstruktioita kokeita tai museonäyttelyitä varten.

Kokeellinen arkeologia

Minä tekemässä koetta liimatun pellavahaarniskan kestävyydestä eri aseita vastaan vuonna 2018. Kyseessä on ns. "takapihatesti", ei oikea kokeellinen arkeologia, vaikka arkeologiaa yliopistossa opiskelenkin.

Kokeellinen arkeologia on arkeologian osa-alue, eli tieteellinen prosessi. Sitä varten paikalla täytyy olla koulutettu arkeologi, joka suorittaa tutkimukset. Nykyään monet tutkijat hyödyntävät historianelävöittäjien kokemuksia, taitoja sekä välineitä kokeellisessa arkeologiassa. Yleensä nämä liittyvät jollain tavalla kamppailuntutkimukseen. Historiallisten kamppailulajien harrastajilla voi olla paljonkin annettavaa tutkimukselle. Aina täytyy kuitenkin pitää mielessä että mikä tahansa takapihalla huvikseen suoritettu leikkaustesti ei ole kokeellista arkeologiaa, vaan oikeassa kokeellisessa arkeologiassa on kunnollinen koejärjestely, ja tulokset täytyy myös julkaista jossakin tieteellisessä julkaisussa.

Rekonstruktioiden tekeminen

Viikinkiaikaisen varakkaan satakuntalaisen miehen asun hypoteettinen jäljennös Satakunnan museossa Porissa vuonna 2019. Käsin kudotuista ja värjätyistä kankaista valmistetun asun on tehnyt käsityömestari (luullakseni joko Sue Salminen tai Mervi Pasanen), samoin käsin taotun miekan toinen käsityömestari (uskoakseni J. T. Pälikkö).


Käsityön huipulle päässeet saattavat päätyä tekemään rekonstruktioita historiallisista esineistä esimerkiksi museoihin näytille. Joskus esineitä tilataan myös jotta niillä voidaan tehdä kokeellista arkeologiaa. Myös esineen tekoprosessi saattaa olla osa tutkimusta. Nämä ovat erittäin arvostettuja tilaustöitä, joista maksetaan asiaankuuluvat palkkiot. Joskus rekonstruktioprojekteja järjestetään myös suurempien joukkojen vapaaehtoistyönä.




Toivottavasti tämä kirjoitukseni antoi jonkinlaisen kuvan historianelävöitysharrastuksen tavattoman laajasta kirjosta. Mitä kaikkea muuta harrastus voi vielä pitää sisällää, se on kiinni vain sinun mielikuvituksestasi, tervetuloa siis mukaan harrastamaan historianelävöitystä!

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Mitä on historianelävöittäminen?

Tämä blogi kertoo historianelävöittämisestä, mutta mitä se itse asiassa on?
Ensimmäisessä kirjoituksessani kaivaudun termien alkujuurille, ja kutsun lukijan miettimään perinpohjaisesti historianelävöityksen syvällisintä merkitystä, sitä mitä varten tätä oikein tehdään.



Historianelävöitys terminä – etymologia ja merkitys

Historianelävöittämisen voi kirjoittaa joko yhteen tai erikseen, 'historianelävöittäminen' tai 'historian elävöittäminen'. Itse suosin yhdyssanamuotoa, koska se antaa kuvan että sanaparista 'historia' ja 'elävöittäminen' on luotu yhdyssana johonkin tarpeeseen, eli kyseisen harrastuksen nimeksi. On tärkeää että harrastuksella on oma erisnimensä, sillä se antaa sille painoarvoa ja kertoo ettei kyse ole mistään kovin uudesta tai vähäpätöisestä harrastuksesta. Onhan jääkiekkokin harrastuksen nimenä uskottavampi kuin 'jäällä pelattava kiekkopeli'.
Perehdyn nyt sekä suomenkielisten että englanninkielisten termien alkuperään ja merkitykseen. Suomalaiset termit ovat uudempia kuin englanninkieliset, johtuen siitä että Suomessa historianelävöitys järjestäytyneenä harrastuksena on varsin nuorta verrattuna englanninkieliseen maailmaan, jossa termit on luotu aikaisemmin.

Kielitoimiston sanakirja ei tunne sanoja elävöittäminen tai elävöitys, mutta sanan elävöittää merkitys annetaan Wikisanakirjassa seuraavasti:

1. (kuvaannollisesti) elvyttää, palauttaa eläväksi
Järjestö pyrkii eri tavoin elävöittämään keskiajan ja renessanssin kulttuureja.
2. saada aikaan eläväinen tunnelma, piristää ilmapiiriä
Joulutori elävöitti talvista Röölää.

Historianelävöittämisellä tarkoitetaan sanan ensimmäistä määritelmää, kuvaannollisesti elvyttää, palauttaa eläväksi jotakin historiallista aikaa, paikkaa tai muuta mahdollista aspektia. Paljon muuta aiheen kannalta hedelmällistä sanan etymologiasta tai merkityksestä ei voine sanoa.

Englanniksi puhutaan termeillä ”historical reenactment” ja ”living history”, jotka eivät ole synonyymejä, vaikkakin melkein. Selitän myös näitten termien merkityseron aikanaan.

Wiktionary, Wikisanakirjan englanninkielinen versio, antaa sanalle reenact (vaihtoehtoiset kirjoitusasut re-enact ja reënact) seuraavat määritelmät:

1. To enact again.
2. To recreate an event, especially a historical battle.

Merriam-Webster -sanakirja antaa seuraavat vaihtoehdot:

1. To enact (something, such as a law) again
2. To act or perform again
3 To repeat the actions of (an earlier event of incident)

Lexico (Dictionary.com:in ja Oxford University Press:in yhteistyö) antaa sanan re-enactment merkitykset seuraavasti:

1. The acting out of a past event.
‘the re-enactment of a naval battle’
‘a replica gun for use in historical re-enactments’
2. The action of bringing a law into effect again.
‘visions of the re-enactment of the Statute of Labourers’

Online EtymologyDictionaryn mukaan Re-enact -verbi tavataan englannin kielessä ensi kertaa 1670-luvulla, ja sen merkitys ”to perform again, reproduce” ilmenee vuonna 1854. Silloin se tosin tarkoitti vielä lain uudelleenluomista, kuten monen sanakirjan vaihtoehtoinen määritelmä termille edelleen kuuluu. Vasta paljon myöhemmin sana on yhdistetty historianelävöittämiseen.


Seuraavaksi puran reenacting-sanan osiinsa.

Re- tarkoittaa takaisin tai uudestaan (”back; again”), tarkemmin ”back to the original place; again, anew, once more”. Se tulee englannin kieleen vuoden 1200 vaiheilla vanhasta ranskasta, johon se on lainattu latinan sananalusta re- ”taas, takaisin, uudestaan, vastaan”.

enact-verbi varhaiselta 1400-luvulta tarkoittaa roolin esittämistä näytöksessä: ”act the part of, represent in performance,” ja koostuu osista en- ja act.

en-sananosa merkitsee sisälle (”in; into”), vanhan ranskan en- ja latinan in- (sisälle, ”in; into”) ovat sen alkuperänä.

act, 1400-luvun puolivälistä, toimia (laillisen ratkaisun) mukaisesti, ratkaista (oikeudellinen tapaus) (”to act upon or adjudicate” a legal case), latinan actus, partisiipin perfekti verbistä agere, laittaa liikkeeseen, ajaa, ajaa eteenpäin (”to set in motion, drive, drive forward”), siten tehdä, esittää (”to do, perform”), myös esiintyä näyttämöllä, näytellä jtk osaa; esittää (syyttömyytensä tai syyllisyytensä) lain edessä (”act on stage, play the part of; plead a cause at law”), alunperin proto-indoeurooppalaisesta sananjuuresta *ag-, ajaa, vetää poispäin tai eteenpäin, liikuttaa (”to drive, draw out or forth, move”).

-ment, 1500-luvulta, tavanomainen sananpääte, latinan päätteestä -mentum, joka liitetään sanan vartaloon tehtäessä verbistä substantiivi.

Sana reenactment koostuu siis seuraavista osista: re-en-act-ment, joiden merkitykset ovat järjestyksessä: uudestaan-sisään-näytellä-substantiivipääte, sana tarkoittaa siis uudestaannäyttelemistä.


Englanninkielinen termi reenactment on suomalaista historianelävöitystä rajaavampi siinä mielessä että se määrittelee toiminnan pitävän sisällään jonkinlaisen esityksen (act), ja esitys vaatii aina yleisön. Toki yleisö voi olla myös muut elävöittäjät, mutta verrokkina suomenkielinen harrasteen nimi ei implikoi mitään yleisöä tarvittavan. Käytännössä historianelävöityksellä usein on yleisö, on se sitten toinen esiintyjä tai asiakas, mutta myös täysin yleisötöntä toimintaa voidaan pitää historianelävöittämisenä.


Mikä on, ja mikä ei ole, historianelävöitystä?

Historianelävöittämisellä tarkoitetaan toimintaa joka elävöittää, elvyttää, palauttaa eläväksi jotakin historiallista aikaa. Sanan yksinkertaisin perusmerkitys on tämä, eikä jonkin toiminnan kutsuminen historianelävöittämiseksi vaadi mitään muuta. Historianelävöitys voi tapahtua ulkopuolisille katsojille, muille elävöittäjille tai vain elävöittäjälle itselleen. Se voi olla kaupallista tai epäkaupallista toimintaa, harrastelijuutta tai ammattimaista. Siihen voi liittyä aatteita tai voi olla liittymättä. Sitä voidaan tehdä mistä tahansa tarkoitusperistä lähtien. Mitään muuta ei tarvita kuin että jokin toiminta esittää menneisyyttä nyt, siis elävöittää historiaa.

1. Historiallisten käsitöiden (kuten sepäntöiden) harrastaminen autenttisilla menetelmillä modernissa ympäristössä on historianelävöitystä, koska siinä elävöitetään historiallisia taitoja.
2. Historianelävöityksessä käytettävien vaatteiden ja tavaroiden tekeminen moderneilla menetelmillä (kuten ompelukoneella ja muilla sähkötyökaluilla) ei ole historianelävöitystä itsessään.
3. Historiallisten taitojen (kuten vanhanajan purjehtimisen) harjoittaminen on historianelävöitystä itsessään, vaikkei elävöittäjä olisi pukeutunut historialliseen asuun.
4. Historianelävöittäjä (kuvassa ulkomainen Rooman historian elävöittäjä) ei elävöitä historiaa käydessään tapahtuman väliajalla kaupassa historialliset vaatteet yllään.

Esimerkiksi historianelävöityksessä käytettävien vaatteiden ompelu yksin kotona voi olla myös historianelävöitystä, koska siinä käytetään historiallisia menetelmiä ja materiaaleja, kenties jopa työkaluja. Itse ompeleminen ja tapahtumaan valmistautuminen voi siis jo olla historianelävöittämistä, huolimatta siitä pitääkö harrastaja itse sitä historianelävöittämisenä vai ei. Moni kokee että elävöittäminen on jotakin toimintaa jota tehdään vain tapahtumissa yleisöä varten, eikä tapahtumiin valmistautumista lasketa elävöittämiseksi, mutta elävöitys ei rajoitu vain yleisötapahtumiin, sitä voi tehdä yksinäänkin, jopa tietämättä että tapahtumaan valmistautuminen on myös historianelävöitystä. Kuitenkin elävöityksen täytyy olla jossain määrin tietoista, niin että elävöittäjä tekee tarkoituksella valmistelunsa historianelävöitystä varten.

Toki jos esimerkiksi tekee vaatteensa modernissa talossaan, sähkövalaistuksessa, ompelukoneella, Eurokankaasta ostamastaan kankaasta, ei itse vaatteen tekeminen täytä historianelävöityksen kriteerejä, koska toiminnassa ei ole mitään historiallista, ei materiaaleja, ei työkaluja, eikä tekniikoita. Tosin näin toimittaessa voidaan perustellusti kyseenalaistaa myös tällaisissa vaatteissa elävöittävän harrastajan toiminnan olemus, onko se enää historianelävöitystä laisinkaan, vai jotakin muuta? Jotta tällaisissa pseudohistoriallisissa vaatteissa kulkevan elävöittäjän toiminta olisi historianelävöitystä, täytyisi hänen harrastaa jotakin historiallista toimintaa, esimerkiksi historiallisia käsitöitä, tai osallistua johonkin historianelävöitysnäytökseen, jossa elävöitetään jotakin oikeasti olemassa ollutta tapahtumaa tai muuta elämän aspektia. Pelkkä oleskelu pseudohistoriallisissa vaatteissa ei ole historianelävöitystä.

Historiallisten taitojen harjoittaminen on oleellinen osa historianelävöittämistä. Tämä ei välttämättä vaadi edes pukeutumista historiallisiin vaatteisiin, vaikka juuri vaatteet ovat se ulkoinen tunnusmerkki jolla katsojat ja muut ulkopuoliset tunnistavat jonkin tapahtuman historianelävöittämiseksi. Vaatteet voivat olla myös hämäävät, sillä historiallisissa vaatteissa on tietenkin mahdollista harrastaa mitä tahansa, mikä ei olisi historiallista, tällöin ei voida puhua historianelävöittämisestä. Historianelävöittäjä elävöittää historiaa silloin kun hän harjoittaa jotakin historiallista toimintaa, mutta ei elävöitä silloin kun hän käy tapahtuman väliajalla kaupassa, vaikka hänellä olisi historialliset vaatteet yllään.



'Living history' –elävän historian toiminta– onko se historianelävöitystä?

Pukkisaaren Muinaismarkkinat 2017. Tapahtuma ei esitä mitään tiettyä historian tapahtumaa, vaan yleisesti rautakautisia markkinoita. Tätä voi kuvailla termillä 'living history', elävän historian toiminta.

Sitten on vielä englannin 'living history' -termi, joka viittaa hieman eri asiaan kuin 'historical reenactment'. Historical reenactment:illa tarkoitetaan jonkin tietyn historiallisen tapahtuman toisintoa, esimerkiksi jonkin oikeasti tapahtuneen taistelun elävöittämistä. Living history taas merkitsee enemmän autenttisen oloisen ajankuvan luomista, ilman että kyseessä olisi minkään tietyn olemassaolleen tapahtuman toisintaminen. Eri termeille on perusteensa, sillä suuri osa historianelävöityksen toiminnasta niin Suomessa kuin muuallakin on käytännössä living history-toimintaa, jota voitaisiin suomeksi nimittää vaikka elävän historian toiminnaksi, ja se eroaa monilta osin historianelävöitystoiminnasta (reenactment).

Suomessahan tätä eroa ei ole tehty, mihin on syynä se että täällä lähes kaikki elävöitys on elävän historian toimintaa, eikä suinkaan historianelävöitystä (historical reenactment) sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tähän on syynä se että Suomen historiasta, ja etenkin esihistoriasta tiedetään niin vähän tapahtumia joita voisi elävöittää, että elävöittäminen on käytännössä pitkälti tarkoittanut vain autenttisen oloisen ajankuvan luomista katsojille, ja elävöitystapahtumissa esitetyt tapahtumat ovat olleet fiktiivisiä.

”Elävän historian” harjoittamisella on paikkansa harrastekentässä ja se on myös perusteltua. Suurin osa historian tapahtumista on jäänyt hämärän peittoon, vain kaikkein kuuluisimmat, suurimmat, rikkaimmat, vahvimmat ihmiset, kansat, valtakunnat ja tapahtumat ovat säilyneet tiedossa meidän päiviimme saakka, ja välillä silkalla onnella on ollut vaikutusta siihen mikä on säilynyt ja mikä ei. Emme siis tiedä kuin osan ihmiskunnan menneisyydestä. Etenkin pienen ihmisen rooli ja arjen tapahtumien kuvailu on jäänyt historiankirjoissa vähälle sijalle, luonnollisesti koska se on ollut sen päivän ihmisille arkista, eikä siis kiinnostavaa muistiinmerkittäväksi. En minäkään historioitsijana viitsisi merkitä jälkipolville muistiin että nykyihmisen yleisimpiä ajanviettotapoja on roikkua Internetissä. Samanlaiset arkiset asiat ovat jääneet historian hämäriin aina.

Näin ollen elävän historian toiminnalla on paikkansa esimerkiksi juuri arjen elävöittämisessä, jossa voidaan tehdä asioita joita ihmiset olisivat ennenkin tehneet. Tätä on living history. Jos haluamme että suomessa olisi eri termit kahdelle historianelävöittämisen haaralle, kuten englannissa on, voisi living history:n kääntää 'historiallisen ajankuvan luomiseksi', ja historical reenactment:in 'tapahtumahistorian elävöitykseksi'. En ole kuitenkaan kokenut että tällä erolla on suomen kielessä suurta merkitystä, kun ei puhuta tieteellisestä tutkimuskirjallisuudesta, enkä näe tarpeen alkaa propagoida uusien suomennosten puolesta.


Onko fiktiivisten tapahtumien elävöittäminen historianelävöitystä?

Taistelunäytös Puotilan Varjagifestivaaleilla 2019. Tämän näytöksen suunnittelin minä itse, eikä se perustunut mihinkään oikeasti tapahtuneeseen tapahtumaan, vaan mielikuvitukseeni. Kyseessä on siis fantasian elävöitys, ei historian elävöitys.

Reenactment, ”uudelleenesitys”, vaatii jonkin tapahtuman, jota elävöitetään. Mikäli sellaista ei ole, kyseessä ei ole reenactment, eli uudelleentoisinta jostakin historiassa tapahtuneesta. Jos luodaan vaikkapa taisteluesitys, joka ei perustu historiassa tapahtuneeseen taisteluun, on kyseessä fiktiivisen tapahtuman elävöitys. Minä en kutsu tällaista aidoksi historian elävöittämiseksi, vaikka se historianelävöittämisen harrastuksessa erittäin yleistä onkin. Minä kutsun sitä fantasiaksi.

En ole sitä mieltä että fiktiivisten tapahtumien elävöittäminen pitäisi kieltää, koska muuten esimerkiksi esihistorian elävöitys näivettyisi Suomessa lähes olemattomiin, ja on parempi että katsojat saavat edes jonkinlaisen kuvan menneisyyden niiltä aikakausilta joilta ei ole säilynyt sellaisia lähteitä, joitten avulla pystyttäisiin osoittamaan jonkin tapahtuman tapahtuneen. Tällaista toimintaa ei kuitenkaan pidä esitellä katsojille muuna kuin fiktiona. Vetoaminen argumenttiin että näin olisi voinut tapahtua ei kanna pitkälle, jos kerran niin ei tapahtunut. Ilman historiallista esikuvaa luotua elävöitysesitystä ei voida pitää muuna kuin mielikuvituksen tuotteena. Saa sellaisia silti luoda, minäkin olen niitä tehnyt ja tulen tekemään jatkossakin, koska Suomen esihistoriasta ei tiedetä tapahtumia, joita voisi elävöittää historiallisella tarkkuudella.


Onko historianelävöittäminen larppaamista, tai larppaaminen historianelävöitystä?
Pelaajia historia-aiheisesta liveroolipelistä Ruhtinaan pidot vuonna 2017. Minä oikeanpuolimmaisena. Kyseessä ei kuitenkaan ole historianelävöitys, vaan peli.

Historianelävöittämisellä ei ole mitään tekemistä larppaamisen, eli liveroolipelaamisen (jolle ovat tuloksetta jotkut harrastajat yrittäneet saada eloroolipelin nimeä hyväksytyksi) kanssa. Larppaaminen tule englannin akronyymistä L.A.R.P. eli Live Action Role-Playing, ja tarkoittaa suomeksi fyysistä liikettä hyödyntävää roolipelaamista, erotuksena perinteisiin (pöytä)roolipeleihin, jotka yleensä tapahtuvat pöydän ääressä istuen, vaikka genrejen välisiä kokeiluita on toki mahdollista järjestää. Sekä roolipelaamisessa että larppaamisessa on kuitenkin sananmukaisesti kyse roolin pelaamisesta, eli ihmisillä on siinä roolit, joita he näyttelevät, mutta he ovat myös pelaajina osa sääntöjen määrittelemää peliä.

Yhteneväisyys historianelävöittämisen kanssa on rooliin eläytyminen, mutta siihen se sitten jääkin, historianelävöityksessä kun tuota roolia ei pelata, toisin kuin larpeissa. Yleiseen kuvastoon roolipelien ja larppien maailmasta on juurtunut takavuosien suosituin roolipeligenre fantasia, joka nojaa vahvasti Tolkienin tuotannon kautta länsi-Euroopan keskiaikaan, vaikkei mitenkään historiallista olekaan. Varmasti suurimmalta osin sen takia että Suomessa suosituimman historianelävöityksen aikakauden, keskiajan kuvasto maallikkokatsojan silmiin näyttää samalta kuin fantasialarppien maailma, yhdistyy katsojan mielissä historianelävöittäminen larppaamiseen. Genrejen lievä samankaltaisuus on kuitenkin sattumanvaraista, vaikka monet historianelävöitysryhmät ovatkin kehittyneet fantasialarppiporukoista. On myös hyvä muistaa että historianelävöittäminen ei ole rajoitettu mihinkään tiettyyn aikakauteen, ja myös larppien genre on hyvin laaja nykypäivänä.

Vaikka larppi sijoittuisikin johonkin historialliseen paikkaan ja aikaan, niin kuin monesti historianelävöitysryhmien järjestämissä larpeissa on tapana, ei siitä silti voida puhua historianelävöittämisenä, mikäli kyseessä on peli. Menneisyydessä eläneet ihmiset elivät normaalia elämää kuten mekin, heidän elämänsä ei ollut peliä, eivätkä he toimineet ennaltamäärätyn juonen mukaan eivätkä pelinjohtajat antaneet heille tehtäviä suoritettavaksi. Vaikka larpin (kuten minkä vain muunkin pelin) asetelma olisi kuinka historiallinen tahansa, historiallisuus väistyy pelillisyyden tieltä välittömästi kun peli alkaa ja pelaajat alkavat tehdä omia valintojaan.

Historianelävöittäminen on toki ikivanha, vähintäänkin jo antiikin Roomassa tunnettu ilmiö, sen tavat ovat vain muuttuneet vuosituhansien saatossa. Nykyaikainen historianelävöitys on pitkälti syntynyt taisteluelävöityksen perinteestä viime vuosisadan loppupuolella. Historianelävöityksen suosituimman aikakauden (ainakin Euroopassa), keskiajan, vaikutusvaltaan on vaikuttanut suuresti fantasiakirjallisuuden ja muun viihdeteollisuuden suosio, mikä synnytti ensi alkuun SCA:n kaltaisia ryhmittymiä.

SCA eli Society for Creative Anachronism, ”luovan vääränaikaisuuden seura” on yhdysvaltalainen maailman kattojärjestönä itseään pitävä seura kaikenlaiselle keskiaikaan löyhästi liittyvälle tekemiselle, jonka perusti tieteiskirjailija Poul Anderson Kaliforniassa vuonna 1966. Tämä seura pitää yllä modernien kansallisvaltioiden paikalla mielikuvituskartallaan eräänlaisia pseudovaltioita, joilla on omat ”kuninkaallisensa”. Lisäksi kaikilla seuran jäsenillä on historiasta ammentavat fantasianimet, joilla he kutsuvat toisiaan ja joiksi he saattavat itsensä esitellä ulkopuolisillekin. SCA:n jäsenet siis esittävät mielikuvitushahmoja mielikuvitusmaailmassa, joka on löyhästi inspiroitunut keskiajasta. Myös keskiajan eri aikakaudet ja tyylisuunnat, jopa viikinkiajasta renessanssiin (joista kumpikaan ei varsinaisesti kuulu keskiaikaan) saattavat esiintyä samassa tapahtumassa rinnakkain. Tämä on tietenkin silkkaa fantasiaa. Eräs suomalainen seuran jäsen kuvaili SCA:n toimintaa sanoilla ”keskiajan ritariromantiikan innoittama leikki”, mikä vastaa melko hyvin todellisuutta. SCA:n sisällä toimii toki paljon erilaisia ryhmittymiä, ja osa jäsenistä suhtautuukin hieman kunnianhimoisemmin historianelävöitysnäkökulmaan SCA:n toiminnassa. Suurimmalle osalle se on kuitenkin miellyttävää leikkiä romanttisine ritareineen ja prinsessoineen.

SCA:n toiminnan kaltainen puolilarppaaminen hahmoineen joille on luotu kuvitteellinen elämäntarina on omiaan hämmentämään jakoa historianelävöityksen ja larppaamisen välillä, vaikka periaatteessa näillä harrastuksilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Larpissa pelataan hahmoa sääntöjen sanelemissa puitteissa osana peliä, jossa on jokin tavoite ja pelinjohtajia. Historianelävöitys on mitä tahansa toimintaa, jossa pyritään tekemään jotain samoin kuin joku muu ihminen on sen joskus aiemmin tehnyt. Larpeissa voi olla mukana historianelävöitykseltä kalskahtavia asioita, samoin historianelävöitysnäytöksessä larppaamiseen viittaavia aspekteja, mutta ne ovat keskenään periaatteen tasolla täysin erillisiä ja erilaisia tekemisen muotoja.

Monien historianelävöittäjien ja larppaajien välillä vallitsee myös yleinen vastakkainasettelu ja eripura, joka on osittain perusteltua, osittain ei, ja jota suuren yleisön näitten harrastusten keskenään sekoittaminen oleellisesti pahentaa. Historianelävöittäjissä larppaajien ilmiasu herättää pahennusta, kun taas larppaajia pelottaa historianelävöittäjien kovemmat standardit. Perinteisesti larppaaminen on ollut helpommin lähestyttävä matalan kynnyksen aloittelijaystävällinen harrastus kaikenlaisesta hassuihin asuihin pukeutumisesta ja rooliin eläytymisestä kiinnostuneille, kun taas historianelävöityksellä on ollut maine parempaan todellisuudentajuun nojaavana, ja sitä myöten vaikeammin lähestyttävänä harrastuksena. Poikkeuksia on, kuten kaikessa aina, mutta pääosin tämä vuosikymmeniä vanha jako pitää yhä paikkansa.


Onko kaikki historiahenkinen toiminta historianelävöitystä?

 Jeesuksen ristiä nostetaan Helsingin Tuomiokirkon edessä vuonna 2014. Kyseessä on Via Crucis -pääsiäisnäytelmä, joka ei ole historianelävöitystä. Näkeehän sen jo noiden sotilaiden kumikypäristä.

Lyhyt vastaus on tietenkin ei. On olemassa lähes lukematon määrä harrastuksia, jotka liippaavat historianelävöitystä, toiset lähempää, useimmat melko kaukaa. Kutsun tällaisia harrasteita yhteisnimikkeellä ”historiasta inspiroituneet harrastukset”. Historianelävöitystä ei voi tehdä oikein tutkimatta alkuperäislähteitä siltä ajalta jota aikoo elävöittää. Tai vähintäänkin ulkoistaa tämän tutkimustyön akateemisesti koulutetuille tai suuremmasta vapaa-ajasta nauttiville tovereilleen. Jos ei itse tee mitään päällään pitämistä vaatteista ja varusteista, jos edellämainitut pukineet eivät ole millään tapaa historiallisia, eikä harrastaja koskaan osallistu kuin mielikuvituksesta keksittyihin fantasiatapahtumiin, onko tällaista harrastusta oikeutettua kutsua historianelävöittämiseksi? Arvaatte varmaan että minusta ei. Moni voi olla toista mieltä, sillä tällaista ”historianelävöitystä” harrastuksenaan pitäviä ihmisiä on paljon.

On monia paljon selvempiäkin tapauksia historiallisviitteellisistä harrastuksista, jotka usein sekoitetaan historianelävöitykseen, mutta jotka eivät sitä suinkaan ole. Esimerkkinä monissa maissa järjestettävät pääsiäiskulkueet, joissa esiintyy ristiä kantava Jeesus ”roomalaisten sotilaiden” saattelemana. Katolisissa maissa yleinen perinne on jo useita vuosisatoja vanha, ja tunnetaanpa se Suomessakin. Tällainen ei suinkaan ole historianelävöittämistä, vaikka saattaa ensi silmäyksellä sellaiselta vaikuttaakin. Edes sen tarkoitus ei enää ole elävöittää historiaa, vaikka olisi ehkä joskus ollutkin, kyseessähän on vain vanhan tradition jatkaminen ja uskonnon julkiharjoittaminen. Jos esitys on mukaelma mytologisen hahmon ympärille kehitetystä fiktiivisestä kertomuksesta, eikä ketään tarinan hahmoista ole edes puettu historiallisen näköisesti, ei mitenkään voida puhua historianelävöittämisestä.

Suomessa tunnetuin esimerkki tällaisesta 'kärsimysnäytelmästä' (”passion play”) on joka vuosi Helsingissä järjestettävä Via Crucis, jossa ei enää vuoden 2014 jälkeen ole ollut tapana pukea näyttelijöitä edes etäisesti historiallishenkisiin asuihin. YLE kutsuu englanninkielisessä artikkelissaan Via Crucis -näytelmää sanoin ”Cross re-enactment”, mutta toimittajan sanavalinta ei tee oikeutta reenactment-termille. Ensinnäkään kyseessä ei ole historiallisen tapahtuman toisinto, koska se perustuu mytologisoituun Raamatun kertomukseen. Ja vaikka olettaisimmekin tapahtuman olleen totta, ei Via Crucis -näytelmällä ole juuri mitään tekemistä, ehkä hahmojen nimiä lukuunottamatta, alkuperäisen tarinan kanssa. Kuten artikkelissa itsessään todetaan, Via Crucis -teos on ohjaajan ja muitten tekijöiden luomus, teatteritaidetta, joka kertoo enemmän nykypäivästä kuin mistään muusta. Se on modernisoitu sellaiseen muotoon, jonka oletetaan puhuttelevan nykykatsojaa enemmän kuin vuosituhansien aikana säilynyt ikuisena pidetty kertomus. Historian tai sen elävöittämisen kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä.


Jos yhä olet kiinnostunut historianelävöityksestä, seuraavassa kirjoituksessani kerron tarkemmin mitä kaikkea historianelävöitys voi pitääsisällään ja miten sitä voi alkaa harrastaa.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Tervehdys!

Hei kaikki!
Minä olen Sakari Saaristo. Olen tehnyt tähänastisen kolmenkymmenen kesäni aikana kaikenlaista. Suurin kiinnostukseni on suuntautunut menneisyyteen jo varhaisesta lapsuudestani saakka. Siinä on mukana aimo annos nostalgiaa sekä lapsuuden leikkejä, että kuvitelmiani historian aikakausia kohtaan. Kuten jo muinaiset roomalaiset, lempikansani jos niin voi sanoa, olen sitä mieltä että ennen kaikki oli paremmin. Ja mitä varhemmin, sen paremmin. Olenkin siis pyhittänyt elämäni menneisyydelle ja sen tutkimiselle.

Elinikäinen historiaharrastukseni vei minut opiskelemaan yleistä historiaa Helsingin yliopistoon, jossa olen käynyt myös kaikki kiinnostavat arkeologian ja klassillisen arkeologian kurssit. Kirjoitin kandidaatin tutkielmani Suomen rautakauden kilvistä. Graduni tulee keskittymään antiikin sotanorsuihin. Ropecon-tapahtumassa pidän laajalle yleisölle suunnattuja sotahistorian luentoja vuosittain, tänä vuonna tulee viides vuosi täyteen.

Nyt päätin luoda blogin. Minulla on monta jo ennestään, mutta tämä on erilainen kuin ne kaikki. Tähän blogiin tulen kirjoittamaan artikkeleita historiallisista ja arkeologisista aiheista, sekä lempiharrastuksestani historianelävöityksestä ja siihen liittyvistä käsitöistä. Jotkut sanovat ettei blogeja enää lue kukaan, mutta saa nähdä. Osa aiheista tulee olemaan englanniksi, jos katson niiden olevan hyödyllisiä kansainväliselle yleisölle, mutta suurin osa tullee olemaan rakkaalla äidinkielelläni, joka toivottavasti elää ja kukoistaa vielä pitkään.

Tervetuloa blogini pariin kaikki menneisyydestä kiinnostuneet!

 – Helsingissä, Kalevalan päivänä 2020, Sakari Saaristo.